Aloitin polkujuoksuharrastukseni keväällä 2020, vaikka en tiennytkään polkujuoksevani. Olin joskus aiemmin kuullut tai nähnyt sanan polkujuoksu, mutta jotenkin ajatellut, että se lienee jokin erityinen polkeva tyyli juosta. Olin ehtinyt jo hyvän tovin viilettää metsissä ennen kuin lenkkitossuostoksilla selvisi, että polkujuoksu tarkoittaa juoksemista poluilla, eikä mitään tamppaamista. Melko noloa, mutta olkoon. Vaikka polkujuoksu on juoksua, on se aika lailla eri laji kuin maantie- tai ratajuoksu. Olennaisin asia lajissa on juokseminen tai ylipäänsä liikkuminen luonnossa erilaisilla alustoilla. En olisi ikinä voinut kuvitella 1) että hurahdan ’juoksuun’ tai 2) miten valtavasti polkujuoksu on vaikuttanut kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini.

Alkuun polkujuoksussa

Asuin lapsena pienessä kaupungissa metsän laidalla mäntyjen, kuusien, koivujen, kallioiden, soiden, kankaiden ja peltojen ympäröimänä. Kiemurteleva polku metsään mustikkamättäille ja sienipaikoille lähti suoraan takapihaltani. Polulla oli hauska juoksennella, varsinkin kesäillan viiletessä ja hämärtyessä. Joskus karautin paljain jaloin käpyjä väistellen. Muistan elävästi vauhdin hurman ja tunteen siitä, kuin lentäisin.

Kuin lentäisin. Tein yhtäkkiä aikamatkan lapsuuden tunteeseen, kun painelin pitkin kapeaa ja mutaista metsäpolkua kivien ja juurien yli pomppien ja oksia väistellen. Olin koronaviruksen ja ihmisten pelossa päätynyt lähimetsän pusikkoon normaalilta kävelyreitiltäni. Ympärilläni oli vain puita ja sammalia ja pikkuisia kinttupolkuja, tai ei polkuja ollenkaan. En tiedä miksi aloin juosta. Juoksin, enkä osannut lopettaa.

Päivien saatossa lyhyet poukkoilut pidentyivät. Huomasin juosseeni ensin neljä ja puoli kilometriä yhteen soittoon, sitten vielä pari kilometriä pidempään. Aiemmin yli parinsadan metrin yhtämittainen hölkkä oli vaatinut merkittävää tahdonlujuutta. Tahdonlujuutta ei itse asiassa tarvittu lainkaan, juoksu oli kivaa, eikä se tuntunut miltään suorittamiselta. Olin koukussa päivittäiseen metsäpolkuannokseeni. Kuulokkeet hylkäsin viikossa. Aloin kuunnella lintujen laulua ja tuulen huminaa puissa, omaa hengitystäni ja tossujen ääntä erilaisilla pinnoilla.

Muutamassa viikossa havaitsin muutokset fyysisessä ja henkisessä hyvinvoinnissani. Stressikäyräni oli huidellut pilvissä jo kuukausia, keskittymiskykyni oli nollissa, ja kroppa jatkuvassa taistele tai pakene -tilassa. En ollut masentunut, mutta olin uupunut ja vailla luovuutta, ja työstäni oli kadonnut ilo ja motivaatio. Jonkunlainen elämänhallintakriisi siis. Polkujuoksusta tuli venttiili. Sain juoksusta energiaa, paremmat yöunet ja ihmeellisen mielenrauhan. Polkujuoksu ja kallioilla könyäminen hiveli lihaksia ympäri kroppaa, eikä vain rasittanut jalkoja. Aineenvaihduntani parantui silmissä, mikä kilpirauhaslääkitylle tuntui Midaan kosketukselta. Erityisesti aloin olla taas iloinen.

En ollut uskoa silmiäni, kun ensimmäisen kerran juoksin mittariin kokonaisen kympin, alusta loppuun. Sen jälkeen juoksin 15 kilometriä. Se tuntui huikean pitkältä matkalta. Noin kuuden viikon kuluttua polkujuoksun aloittamisesta juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Kesän jälkeen pystyin juoksemaan 30 kilometriä poluilla hyvällä vauhdilla. Talven jälkeen, vuosi polkujuoksun aloituksesta, juoksin ensimmäisen maratonmatkani. Maraton olisi pitänyt juosta heti loppusyksystä, mutta tuolloin talvi oli aikaisessa, samoin kylmästä ärtyvä astmani ja pimeästä pitävä kaamosväsymys. Maraton ei mennyt putkeen. Aioin oikeastaan juosta 50 kilometriä, mutta päädyin tekemään kuuden tunnin polkujuoksun hirvittävien vatsaongelmien takia, ja sain kasaan 43 km. Parasta juoksussa oli se, etten missään vaiheessa antanut periksi, vaikka missään vaiheessa vatsavaivat eivät hellittäneet eikä juoksu alkanut kulkea.

Juoksun huumassa ostin itselleni myös urheilukellon, jotta voisin seurata kehittymistäni. Kehitystä tapahtui paljon. Vähitellen vauhdin ja etäisyyksien kyttääminen alkoi tuntua yhä vähemmän kiinnostavalta – hyvin kulkee joo, mutta mitä sitten? Luonto ja uudenlaisen liikkumisen kokemus oli itsessään tullut asian pihviksi, eikä sitä tarvitsisi suorittaa. Jätin tilastot enimmäkseen rauhaan ja keskityin nauttimaan siitä taianomaisesta vapauden tunteesta, jonka polkujuoksu elämääni tuo.

Kohti ultramatkoja

Jokseenkin nopeasti tajusin, mikä polkujuoksussa kiinnostaisi tilastoja enemmän. Kutsuin sitä seikkailujuoksuksi – liikkumista hienoissa maisemissa lenkkarit jalassa muutamaa tuntia kauemmin, jopa useamman päivän yhtämittaista juoksemista. En ajatellut sen olevan varsinaisesti ultrajuoksua, koska visioissani pitkään juoksuun saattoi kuulua myös pitkiä taukoja telttaillen ja nukkuen ja maisemia tuijotellen. Googlettelin toisinaan ideoita jännittävän mentaaliluonnokseni kehittämiseksi. Ultrajuoksusivustoilta eksyin kevyisiin ja ultrakevyisiin varusteisiin ja niistä juoksuvaellukseen. Ahaa, joku oli tämänkin jo keksinyt, ja se oli ihan oikea harrastus!

Kun seikkailee erilaisilla ultrajuoksusivustoilla, törmää kaikenlaiseen määrittelyyn ja käytännössä eri lajeihin. Yleisesti ottaen ultrajuoksu on mikä tahansa yli maratonmittainen eli yli 42 kilometrin matka. Kun juostaan poluilla (eikä kadulla tai radalla tai muulla vastaavalla), puhutaan polku-ultrasta. Omat normimatkoista poikkeavat polkujuoksuni ajattelen ehkä parhaiten seikkailujuoksuna, huolimatta siitä, juoksinko päivän vai useita päiviä, 50 vai 150 kilometriä, tai mitä repussa oli mukana tai ei ollut. Seikkailu kuvastaa paremmin lapsekkaan uteliasta mieltä ja uusien polkujen tutkimista. Ja kun puhun polkujuoksusta, tarkoitan kaikenlaista etenemistä rivakasta 5:00 min/km vauhdista laahustavaan hölkkään, ylämäkikävelystä kivenlohkareiden yli möyrimiseen ja kesken juoksun kallionreunalla pötköttelyyn.

Yksi polkujuoksun iloja onkin sen vaihtelevuus. Pikapyrähdys luonnossa voi olla ihan yhtä mukava kuin ultramatkakin. Yhdelle reitille voi mahtua mukavaa metsäpolkua, suota ja kuravelliä, soratietä ja poluttomia kallioita, sadetta ja auringonpaistetta. Hulppeita maisemia löytyy ympäri Suomen, ja oma lähiluontokin voi olla ehtymätön aarreaitta, jos vain poikkeaa polulta. Seikkailu vaatii vain lenkkitossut ja uteliaan mielen!

Urheilijana en ole kummoinenkaan, mutta liikunkin omaksi ilokseni. Riemuitsen siitä, kun löydän itsestäni sitkeyttä ja kivunsietoa. Olen kiitollinen siitä, että olen pystynyt juoksemaan mielettömissä maisemissa. Pyrin olemaan itselleni lempeä ja armollinen – aina ei kulje, mutta vastoinkäymisiin ei kannata jäädä piehtaroimaan. En noudata mitään treeniohjelmaa, eikä kalenterissani ole mitään viikko- tai kuukausitavoitteita, mutta ’tavoitteeni’ on juosta aina vähän pidemmälle kauniissa luonnossa. Tätä kirjoittaessani tähtään seuraavaksi jonnekin 100-150 kilometrin polku-ultraan. Seikkailumielellä mutta ilman sen kummempia pysähdyksiä :D

Miksi juuri polkujuoksu?

Polkujuoksen, koska haluan liikkua luonnossa, en sisätiloissa tai asfaltin harmaudessa. Kävelyyn verrattuna juokseminen tuntuu enemmän kropassa, mutta keskittyminen hellii tehokkaasti myös mieltä. Polkujuoksulenkki voi parhaimmillaan olla hyvin intensiivinen ja upottava luontokokemus. Huonoinakin juoksupäivinä koen poluilla kiitollisuutta, sisäistä rauhaa ja iloa. Polkujuoksu on vahvistanut lihaksia ja keuhkoja, mutta erityisesti henkistä kanttia ja itsetuntoa. Koen myös ihmeellisesti kuuluvani johonkin: olen yksi polkujuoksijoista. Vaikka polkujuoksen yksin, inspiroidun muista polkujuoksijoista ja ultrajuoksijoista. Polkujuoksu on laji, jossa en koe minkäänlaista tarvetta vertailla omia tekemisiäni muiden suorituksiin.

Voisin sanoa, että polkujuoksu jollain tavalla muutti elämäni. Vähän kuin olisi avannut käänteisen Pandoran lippaan, jossa yksi hyvä asia johtaa seuraavaan ja niin edelleen. Kun selviää haastavista juoksuista, alkaa uskoa, että pystyy mihin tahansa, tai ainakin sellaisiin juttuihin, joihin ei aiemmin voinut kuvitella edes ryhtyvänsä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan polkujuoksu on urheilulaji, johon en olisi uskonut hurahtavani, mutta josta tuli rakkain lajini. Juoksemisesta vaikkapa maantiellä en tykkää yhtään, ja hölkkäkituuttamisesta olin päätellyt olevani maailman huonoin juoksija. Jos pystyt samastumaan kokemukseen, suosittelen siirtymään puskiin – saatat löytää itsestäsi piilossa olleen kepeäjalkaisen metsäkauriin!