Jos vuosi olisi Ö-luokan elokuva, se näyttäisi varmaan vuodelta 2022. Tammikuun lopulle osui äidin yllättävä poismeno, helmikuun puolivälissä sairastuin koronaan. Hankalat oireet kestivät pitkään.
Toukokuussa löytyi vakava raudanpuute. On vaikea sanoa, mitkä oireista olivat suoraan koronan jälkioireita, mitkä raudanpuutteesta johtuvia oireita, stressillä ja surulla lienee oma osuutensa.
Heti koronan sairastamisen jälkeen kävin hiihtelemässä tunturisuksilla Pyhällä. Leposyke huiteli edelleen yli sadassa (normaalisti 60 kieppeillä), joten liikuin hiipien, ettei keho rasittuisi tippaakaan. Ihmeelliset sydäntuntemukset jatkuivat läpi kevättalven ja pitivät tehokkaasti kunnon urheilun loitolla.
Suuri ongelma oli myös liikunnasta palautumattomuus ja kovat PEM-oireet, eli huonovointisuus ja kaikenlaisten oireiden ilmaantuminen rasituksen jälkeen. Kammottavaa PEM-oireissa on myös se, ettei tiedä ovatko oireet pysyviä, tai onko kyse jostain vielä vakavammasta sairaudesta. Liikuntavuosi käynnistyi oikeastaan vasta heinäkuun lopulla.
Listaan liikunnan vuosikatsaukseeni niin polkujuoksut kuin urheilulliset vaellukset, patikoinnit, hiihdon ja lumikenkäilyn. Polkujuoksua mahtuu vuoteeni yleensä eniten ja se on ainoa laji, johon liittyy myös tavoitteita. Kuluneena vuonna mikään polkujuoksuun liittyvä tavoite ei täyttynyt, parhaiten mieleen jäivät vaellukset.
Polkujuoksua Suomessa ja Norjassa
Garmin Connectin mukaan tammikuun ensimmäiset kolme viikkoa juoksin normaalisti. Helmikuun alkupuolelta löytyi pari juoksusuoritusta, loppupuolelta muutama kilometri hiihtoa Pyhällä. Maaliskuusta alkaen suurin piirtein joka toinen merkintä on kävelyä. Kevään rämmin kokonaan lähimetsissä, päivittäinen liikunta luonnossa oli ehkä enemmän terapiaa kuin urheilua.
Vaikka polkujuoksukilometrejä tallentui keväältäkin urheilukelloon, ei suorituksia oikein juoksuksi voi kutsua. Jalat tuntuivat pölkyiltä, jotka eivät kanna eivätkä taivu. Muistan kävelleeni ison osan juoksulenkeistä. Juoksuista seuraavana päivänä olo oli vetämätön, suorastaan uupunut. Verikokeesta löytyi lopulta myös vakava raudanpuute.
Toukokuussa aloin syödä maksimiannoksen rautalisää ja rautapitoisia ruokia. Jo kesäkuussa jalka alkoi keventyä. Koska juoksu kuluttaa rautavarastoja, tein useita viikkoja vain lyhyitä ja kevyitä pieniä lenkkejä, korkeintaan joka toinen tai kolmas päivä. Vointi aaltoili jonkun verran, päivän kunnon tiesi suurin piirtein aamulla. Ei tullut lähdettyä merta edemmäs kalaan eikä kansallispuistoihin juoksemaan.
Heinäkuun loppupuolella kävin Pohjois-Norjassa patikoimassa, juoksemassa ja tunkkaamassa vuorilla. Senjalla polkujuoksin ja tunkkasin Sukkertoppenin ja Bardenin sekä tunkkasin Grytetippenin.
Senjalla oli tarkoitus kiivetä jollain tekniikalla myös korkeimmalle vuorelle, Breidtindenille sekä Senjahopenille. Tiesin, että tie 862 oli poikki tunnelin korjaustöiden takia, mutten tiennyt, että se olisi poikki pitkän matkaa ennen tunnelia. Vuorille ei ollut asiaa. Toisaalta tuuli kovaa ja satoi kaatamalla, joten vuoret olisivat jääneet välistä joka tapauksessa.
Lyngenissä pinkaisin Hengenin vesiputouksille ja kävin putouksilla jopa kaksi kertaa unohdettuani puskaan aurinkolasit. Lähdin juoksemaan myös Raikebaktille, mutta maanvyörymävaaran takia käännyin takaisin jo varhaisessa vaiheessa.
Tässä kohtaa vuotta voimat alkoivat viimein palautua, samoin liikunnan ilo.
Elokuun ja syyskuun vaellusten jälkeen kunto alkoi olla kohdillaan. Jalkojen toivuttua vaelluksista kymppi poluilla ei tuntunut juuri missään. Juoksin vuoden pisimmän juoksun, helpon puolimaratonin, lokakuun alkupuolella. Olin selättänyt hankalan vuoden ja täynnä virtaa sekä ultrajuoksusuunnitelmia.
Muutama päivä polkupuolikkaasta sain sitkeän flunssan ja sen jäljiltä myös poskiontelontulehduksen, joka kesti lähes koko loppusyksyn juoksukauden. Sairastelun jäljiltä kunto oli tiessään, ilmat kylmenneet ja päivät lyhentyneet.
Henkisesti ja fyysisesti raskas vuosi alkoi tuntua koko kehossa nuppia myöten – siirryin enimmäkseen kävelylenkkeihin lähimetsissä ilman urheilukelloa. Muutama ihana talvinen polkujuoksu aurinkoisessa ja lumisessa metsässä loppuvuodesta sai hymyn korviin.
Vaellusta ja patikointia Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa
Pyhän helmikuun lopun hiihtoretken lisäksi en käynyt keväällä missään kansallispuistossa tai retkeilyalueella. Tein kävelyitä lähiseudulla vaihtelevan voinnin mukaan ja yritin välttää stressiä. Aivosumu oli järkyttävä, jos vähänkään rasitti itseään.
Kesäkuussa tein yhden yön kevytretkeilyn Evolla. Ensimmäisenä päivänä vaelsin 22 kilometriä. Yöllä nukuin kuin tukki ja seuraavana päivänä olin aivan poikki, jaksoin juuri ja juuri kävellä reilut neljä kilometriä autolle. Palautuminen liikunnasta oli vielä kesäkuussa surkeaa.
Heinäkuussa menomatkalla Norjaan poikkesin patikoimassa Kilpisjärvellä. Kävin kauniissa Mallan luonnonpuistossa katsomassa Kitsiputousta sekä tuulisella Pikku-Mallalla ja pyrähdin myös pikaisesti Saanalla. Paluumatkalla Norjasta ihailin maisemia Keimiötunturilla.
Norjan Senjalla patikoin pari vuorta, Hestenin ja Husfjelletin, joita en juossut tai tunkannut. On hiukan naurettavaa yrittää luokitella eri tyylisiä kiipeämisiä vuorille ja tuntureille polkujuoksuksi, tunkkaukseksi tai patikoinniksi, mutta teen sen silti. Hestenillä paistoi aurinko, Husfjelletillä oli sateista, tuulista ja sumuista.
Lyngenin alueella patikoin Blåisvatnetille, Lyngstuvalle, Stussnesfjelletille ja Dalbergetille. Dalbergetiltä tarkoitukseni oli juosta tai tunkata Storhaugenille, mutta vuori oli pilvien peitossa. Poikkesin muutaman kilometrin verran myös Lulledaleniin orkidean näkemisen toivossa, mutta kukinta oli luultavasti jo loppunut.
Elokuun puolivälissä lähdin Pohjois-Ruotsiin parin viikon ja yli 200 kilometrin vaellukselle. Kuljin Tarfalan ja Cievrraláhkun alueella, pitkin Kungsledenia Kebnekaiselta Vakkotavareen ja edelleen Suorvan padolle ja Aktsesta Saltoluoktaan sekä tein yhdeksän yön vaelluksen Sarekissa. Huonojen ja erittäin huonojen kelien vuoksi lähes kaikki huiputukset jäivät tekemättä, mutta nousumetrejä kertyi silti reippaasti reissulla.
Syyskuussa tein yli 200 kilometrin ruskavaelluksen Suomen Lapissa. Ensin vaelsin UKK-puistossa Luirojärven kierroksen, ja sen jälkeen jatkoin Hammastunturin erämaahan ja vaelsin Ivalojoen Kultalasta Rautujärven kautta Kuppisojalle ja edelleen Persattamovaaran juurelle. Kahdeksasta vaelluspäivästä kuutena satoi ja oli sumuista. Lähes kaikki tunturien huiputukset jäivät tekemättä ja maisemat näkemättä. Myös kalat karkasivat.
Joulukuussa Etelä-Suomessa oli niin paljon lunta, etten lähtenyt perinteiselle lumikenkäretkelle Sipoonkorpea kauemmas. Lumikenkäily tyrehtyi lopulta yhdeksi päiväretkeksi muiden kiireiden ja ihan vain turnausväsymyksen takia.
Poikkeusvuosi vaatii poikkeuksellisia toimia. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, etten lähde rääpimään tilastoja urheilukellosta. Edelliseen vuoteen verrattuna niin kilometrejä kuin nousumetrejä oli takuulla vähemmän, enkä juossut yhtään ultramatkaa.
Kahdeksan polkujuoksun tavoitetta vuodelle 2023
Koska mikään vuodelle 2022 asettamani tavoite ei toteutunut, on helpointa copy-pasteta viime vuoden tavoitteet vuodelle 2023. Kävin kuitenkin tavoitteet ajatuksella läpi ja tein pientä hienosäätöä.
- Mukavuusalueella pysyminen on jees! Lähiluonnosta löytämäni kahdeksan ja puolen kilometrin lenkki on kaikkea sitä, mitä kuntoliikkuja kaipaa arjen rutiiniksi. Säästää valtavasti aikaa, rahaa ja ympäristöä, kun säntää lenkkipolulle suoraan kotiovelta. Lenkki on helppo säätää kympiksi kiertämällä iso kallio, josta saa mukavasti lisää ylämäkeä ja alamäkeä perusmatkaan. Jos jostain syystä kaipaan jännitystä päivään enkä halua uppoutua ajatuksiini, voin kiertää lenkin vastakkaiseen suuntaan.
- Pitkiksen lisääminen viikko-ohjelmaan sen mukaan, miltä tuntuu. Lempilenkin (tai minkään muunkaan saman lenkin) kiertäminen kahteen kertaan ei ole käsitykseni iloisesta ajanvietosta, joten jostain pitäisi keksiä vielä jokin uusi noin viiden kilometrin pätkä normilenkkiin lisättäväksi.
- Ylämäkitreeniä lisää. Tunkkaus on mahtavaa vuorilla ja tuntureilla, Etelä-Suomen matalilla kallioilla motivaatiota saa hetken aikaa kerätä, ja sittenkin mieluummin juoksee sen normilenkin. Koska ylämäkitreeni tekee kuitenkin ihmeitä polkujuoksulle, otan sen pitkin hampain ohjelmaan joka toiselle viikolle. Talvikaudella alle voi laittaa lumikengät.
- Vauhtikestävyyden parantamista. Jotta voisi juosta pidempiä ultramatkoja, ei voi aivan etanan vauhtia edetä. Vauhdikkaammat lenkit ja intervallitreenit tulevat ohjelmaan heti kun talvi hellittää.
- Lihashuolto säännölliseksi. Kuntosalille tuskin hankin kausikorttia, sillä omistan bodypump-kamat ja steppilaudan. Enää pitää keksiä, mihin kohtaan pystytän härvelit silmän iloksi ja kodin kaunistukseksi.
- Venyttely ja astangajooga. Jos muistaisi venytellä edes jokaisen lenkin jälkeen, sekin saattaisi riittää. Olen sentään saanut rutiiniksi juoksun jälkeisen pohkeiden venyttelyn kuluneen vuoden aikana. Astangajooga hoitelisi sekä lihashuollon että venyttelyn. Yritän tsempata itseni keväällä alkeisjatkoon.
- Vähintään yhden yön juoksuvaellus. Voin tinkiä maisemista, jos aikataulullisesti mitään hyvää kalottireittityyppistä seikkailua ei sovi kalenteriin. Toisin sanoen: heipparallaa vaikka Nuuksio. (Seikkailukalenteri 2023 ei kyllä kalpene 2022 version rinnalla!)
- Ultrajuoksuun panostaminen ja 100K. Ultrajuoksun jääminen väliin jäi ehkä eniten kaivelemaan koko surkealta vuodelta 2022. Olen huomannut, että mitä enemmän haasteita kohtaan, sitä palavammin yritän eteenpäin. Tavoittelen vuoden ensimmäistä ultramatkaa tai vähintäänkin maratonmittaa jo ennen kesää. Seuraavana virstanpylväänä polkujuoksussa on yhä sadan kilometrin ylitys. Toivottavasti tuleva vuosi on hyvä vuosi!
Toivotan sinulle hyvää ja onnellista uutta vuotta!
