Suomen suosituin vaellusreitti on Sallan ja Kuusamon alueella kulkeva legendaarinen Karhunkierros. Reitti vie Oulangan kansallispuiston kauneimmille paikoille, halki jäkäläisten kangasmetsien ja tupasvillasoiden, yli harjujen ja jylhien vaarojen. 82 kilometrin vaellus alkaa Sallan Hautajärveltä ja päättyy Rukatunturille (tai päinvastoin).
Tein elämäni ensimmäisen yksinvaellukseni Karhunkierroksella kesäkuussa 2020. Reissu oli huikea, opettavainen ja ikimuistoinen monella tavalla.
Ensimmäinen yksinvaellus Karhunkierroksella
Karhunkierros sopii loistavasti ensimmäiselle yksinvaellukselle tai ensimmäiseksi vaelluskohteeksi. Vaellusreitti on suosittu, joten hätätilanteessa apua ei luultavasti joudu odottamaan kovin pitkään. Koko 82 kilometriä on niin hyvin merkitty, ettei eksymisvaaraa ole käytännössä lainkaan. Viitoista on myös mukava tarkistaa, paljonko matkaa on vielä kuljettavana.
Karhunkierroksen reitille pääsee monesta kohdasta, eli vaelluksen voi helposti keskeyttää, jos siltä tuntuu. Karhunkierroksen varrelle osuu myös toinen toistaan upeampia nähtävyyksiä. Suuri osa hienoimmista nähtävyyksistä löytyy Pienen Karhunkierroksen vaellusreitiltä.
Valmistautuminen ensimmäiselle vaellukselle
Valmistauduin ensimmäiseen yksinvaellukseen ja ensimmäiseen pitkään vaellukseen etsimällä tietoa Karhunkierroksesta ja lukemalla tuntitolkulla reittikuvauksia ja varustevinkkejä sekä hankkinut varusteet kesän vaellukselle. Suunnittelin kulkevani 82 kilometriä neljässä päivässä, joka tarkoittaisi noin parinkymmenen kilometrin päivämatkoja.
Matkan lähestyessä sääennusteet synkkenivät, ja reissun kolmannen päivän illasta eteenpäin oli luvassa karmivaa myrskytuulta, sadetta ja ukkosta. En halunnut tarpoa vaaroilla siinä kelissä, joten päätin olla perillä Rukalla jo kolmannen päivän iltana ennen sadetta.
Karhunkierros kolmessa päivässä tuntui ihan mahdolliselta, koska olin käynyt polkujuoksemassa lähes päivittäin jo kolmen kuukauden ajan ja puhkuin energiaa. Hienoista huolta aiheuttivat helposti kipeytyvät polveni ja todennäköisesti kipeytyvät jalkani.
Olin testannut uusia vaellussaappaitani etukäteen kävelemällä lähimetsissä ja kallioilla 20 kilon rinkka selässäni neljän tunnin minivaelluksen. Vaelluskengät olivat tuntuneet mukavilta jalassa, mutta aavistuksen tiukilta. Jalkojen kuumotuksen pistin helteen piikkiin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt huolestua, mutta kantapään kauttakin oppi menee perille.
Sallan Hautakankaalta Taivalkönkäälle
Seisoin Karhunkierroksen lähtöpisteellä Sallan Hautakankaan portilla aamulla kymmenen jälkeen. Hiukan jännitti, mutta enemmän olin innoissani ja malttamaton. Vähän yli kahdenkymmenen kilon rinkka istui hyvin selässä eikä tuntunut lainkaan painavalta.
Aurinko paistoi ja muutama kevyt pilvenhattara lipui hitaasti taivaalla. Oli kesäfiilis. Kului vain viisitoista minuuttia ensimmäiselle ruostuneelle viitalle, joka kertoi, että jo kilometri kuljettu. Miten helppoa vaelluksesta tulisikaan!
Ensimmäiset viisi kilometriä polku kulki mäntyjen rytmittämässä kuivassa kangasmetsässä ja soiden halki. Haaveilin kuvaavani harmaantuneita pitkospuita ja tupasvilloja. Polkua kunnostettiin parhaillaan ja vanhojen pitkospuiden molemmin puolin oli tuoreita lankkuja silmänkantamattomiin. En ottanut kuvia. Karhunkierroksella ei tarvitse kastella kenkiään missään kohdassa, pitkospuut ja sillat vievät soiden ja jokien yli.
Karhunkierroksella on tiheässä laavuja, tulipaikkoja, autiotupia ja kuivakäymälöitä. Telttailla saa merkityillä telttapaikoilla ja tupien läheisyydessä.
Perttumakosken laavu kohisevan joen rannalla vaikutti mukavalta ensimmäiseltä taukopaikalta. Istuin alas ja riisuin rinkan selästäni. Siinä samassa ilma muuttui sakeaksi hyttysistä, paarmakin alkoi kierrellä. Inisijöitä ei ollut juuri näkynyt polulla aiemmin, ja ihmettelin mistä ne ilmestyivät. Päätin sittenkin pitää tauon tuonnempana.
Vatsa alkoi ilmoitella lounasajan lähestymisestä. Ensimmäinen nähtävyys, Rupakivi, olisi lähistöllä. Sen äärellä pitäisin ruokatauon.
Valtava luonnonkivi seisoi ylväänä keskellä Savinajokea. Rupakivi on kuin pieni saari, jonka huipulla kasvaa pikkuruinen puu. Suuntasin alas rantaan vieville portaille, mutta ohitseni pyyhälsi kolmen nuoren miehen joukko, joka pystytti vauhdilla leirinsä Rupakiven eteen. Halusin syödä ensimmäisen soolovaellukseni ensimmäisen lounaan ihan omassa seurassani, joten aikani nähtävyyksiä kuvattuani jatkoin matkaa eteenpäin.
Pitkään ei tarvinnut kävellä, koukkasin polulta rantaan Vasaojan laavulle. Ymmärsin tässä vaiheessa, että metsässä, varsinkin taukopaikoilla, olisi paljon itikoita. Vasaoja oli kaikesta huolimatta viihtyisä laavu puisine pöytineen ja penkkeineen.
Keitin vettä ja kalastelin muutaman kypsyneen hyttysen kattilasta. Söin katkarapukeiton ja ruisleipää. Jalkoja kuumotti vaelluskengissä, mutta olin sekä laiska että kiireinen hätistelemään hyönteisiä, enkä ottanut kenkiä pois vaan kiirehdin takaisin polulle. Virheistä oppii, sanotaan.
Polku vei ylös harjuille ja kalliolle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sai joen loistamaan syvän sinisenä. Lähestyin seuraavaa nähtävyyttä, Oulangan syvää kanjonia. Punnitsin mielessäni ylimääräisiä kilometrejä ja tulevaa ukkosta sekä tukalia vaellussaappaita. Päätin palata kanjonille uudestaan vasta vaelluksen jälkeen, koska sinne pääsisi helposti myös Savilammen parkkipaikalta.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun saavuin Savilammelle. Tuvan ympäristössä parveili päiväretkeilijöitä, jotka olivat joko menossa tai tulossa kanjonilta. Kuten usein Suomen suvessa, sateettomien päivien jälkeen voimassa oli metsäpalovaroitus, enkä koko vaelluksen aikana päässyt nautiskelemaan tulen loimusta. Jostain syystä nuotiopaikalla oli vielä punaisena hehkuvia savuttavia kekäleitä.
Ylitin Oulankajoen pitkää riippusiltaa pitkin. Metsäpolku tuoksui huumaavasti suopursulta, joka on yksi lempikukkasistani. Puoli viideltä iltapäivällä kävelin ison puuportin alta ja siirryin Lapista Kuusamoon Pohjois-Pohjanmaalle.
Vähän ennen Taivalköngästä polku nousi jälleen harjuille. Ylhäältä avautuivat hulppeat näköalat kiemurtelevalle Oulankajoelle. Istuin penkille syömään patukkaa ja tarkastamaan, mitä jaloille kuuluu, kivuliailta kun tuntuivat.
Katastrofaalinen näky odotteli villasukkien alla: joka puolella rakkoja, osa jo verta vuotavia. Kaiken lisäksi päkiöitä ja varpaita särki. Ei auttanut muu kuin putsata ja teipata puolet jaloista. Kilometrejä oli takana 19, edessä 63. Ei naurattanut.
Taivalkönkäältä Kiutakönkäälle
Alkuperäiseen neljän päivän vaellussuunnitelmaani kuului yöpyminen hienolla Taivalkönkäällä, noin 20 kilometriä lähtöpisteestä. Kosken kuohujen vieressä on soma tupa, ylhäällä kallioilla on hyviä telttapaikkoja. Lähistöltä lähtee yhdeksän kilometrin polku Ristikalliolle (Taivalkönkäältä on noin 4 km Ristikalliolle), joka kulkee Puikkokämpän ohi ja päättyy Ristikallion parkkipaikalle.
Ristikalliolta on jylhät maisemat Aventojoelle, paikka on yksi Karhunkierroksen nähtävyyksistä. Skippasin myös Ristikallion jalkojen ja ukkosen takia. Istuin Taivalkönkäällä hetken selkää ja jalkoja lepuutelleen, katselin kosken pauhua ja söin suklaata.
Iltapäivä alkoi kääntyä illaksi, kun kävelin riippusiltaa kosken yli. Jonkin ajan kuluttua kävelin taas tiheässä mäntymetsässä. Ilta-aurinko paistoi puunrunkojen välistä ja kultasi koko metsän satumaisen kauniiksi. Kaikki olisikin ollut kuin sadusta, ellei jalkoja olisi särkenyt niin vietävästi, eivätkä paarmat olisi härnänneet herkeämättä. Hyttyset kestän, paarmoja en!
Kilometrit tuntuivat pitkiltä. Ohitin hiljaisen Runsulammen telttailualueen. Vihdoin Oulangan leirintäalue näkyi puiden lomasta. Olin jotenkin karttaa katsoessani ajatellut, että jos vain jaksaisin kävellä leirintäalueelle saakka, pystyttäisin telttani sinne. Samassa tajusin, että siinä oli portti, respa ja matkailuautoja, ja telttailusta pitäisi maksaa. Kartanlukutaitoni ei ollut vielä kummoinen. Jatkoin matkaa seuraavalle ilmaiselle telttailualueelle.
Väsytti, jalkojen tuska yltyi hirvittäväksi, ja etäisyys Meretojan telttailualueelle vaikutti vitsiltä. Oulangan luontokeskukselle kuljettiin pari sataa metriä tietä pitkin. Kilometrejä oli takana noin 27, kun saavuin luontokeskukselle, joka oli jo mennyt kiinni. Juomaveteni oli loppunut jossain siellä missä huidoin paarmoja, ja suuta kuivasi. Rakennuksen ulkoseinässä oli onneksi hana, josta kittasin varmaan litran kylmää ja raikasta vettä.
Ilta oli jo pitkällä karttaa tutkiessani. Kiutakönkäälle kävelisi nopeasti, ja lähistöllä olisi myös keittokatos. Päätin käydä könkäällä ja pystyttää sitten teltan katoksen viereen, koska jalat eivät kantaisi enää pidemmälle.
Kiutaköngäs kylpi laskevan auringon säteissä. Musta vesi jylisi ja vaahtosi pystysuorien vaaleanpunaisten kallioiden välissä. Yritin painaa mieleeni kaikki värit, tuoksut ja äänet, joita ei millään voisi tallentaa kameralla. Seisoin yksin keskellä kauneinta luontoa ja elin hetkessä. Tunsin olevani etuoikeutettu saadessani seistä siinä ihmeellisten kuohujen partaalla.
Vähitellen palasin polulle ja olin valmis pystyttämään telttani, minne tahansa. Samassa huomasin pienen telttakyltin osoittavan metsäiseen rinteeseen. Lähdin kävelemään portaita alaspäin. 200 metriä myöhemmin saavuin pieneen niemennokkaan, josta avautui maisema Kiutakönkäälle. Toden totta, kartalle oli merkitty tulipaikka ja vessa, joita en vain ollut aiemmin huomannut.
Kun tajusin, etten joutuisi enää kävelemään metriäkään ja olin selviytynyt ensimmäisestä vaelluspäivästä aivan suunnitelmien mukaisesti, helpotuksen ja onnen kyyneleethän siinä tirahtivat.
Niemellä ei ollut muita, maisemahuoneeni päihitti hienon hotellin. Kasvis-jambalayan sekoitin huonosti, mutta se oli kuitenkin ensimmäinen ihan itse sekoittamani soolovaellusmuona. Istuin hetken rantakivillä. Paikalle asteli valokuvaaja, joka ihasteli vaahdon luomia kuvioita veden pinnalla. En jaksanut raahautua edes huussiin, joten toivotin hyvää timelapse-kuvausta ja ryömin makuupussiini. Vaakataso tuntui taivaalliselta!
Kohti Jyrävänkoskea
Elämäni ensimmäinen yksin teltassa vietetty yö metsässä oli levoton. Jalkoja särki, oli liian valoisaa ja lämmintä, hyyskässä käynnin väliin jättäminen oli virhe. Kierin makuupussin päällä ja siihen kietoutuneena viiteen saakka. Kävin vessassa, totesin auringon paistavan jo korkealla ja painelin takaisin nukkumaan.
Kaksi tuntia myöhemmin heräsin meteliin sydän pamppaillen, kuin joku juoksisi aivan teltan vieressä, ellei jopa sen yli. Raotin rohkeasti vetoketjua ja näin poron muutaman metrin päässä järsimässä puskia.
Aikaisin kun herää, ehtii kävellä pidemmälle. Keitin kaurapuurot kuivatulla mustikalla kahvin ja ruisleivän kaveriksi. Sitten putsasin rakkoja ja haavoja ja käärin jalat laastareihin, teippeihin ja lampaanvillaan. Rinkka oli pikaisesti selässä ja matka jatkui. Eilen ohittamani kaksi miestä tulivat rinteessä vastaan ja toivottelimme hyvät huomenet.
Polku kulki takaisin ylös harjuille ja keskelle kuivia kangasmetsiä. Kesätaivas hehkui kirkkaan sinisenä, aurinko paistoi ja tuuleton ilma lämpeni hellelukemiin. Vaeltajalle hikinen keli, kaikenlaisille pörriäisille ja inisijöille paras päivä ikinä. Otin tavoitteeksi hörpätä vesipullosta aina kilometritolpan kohdalla, etten tuupertuisi nestehukkaan.
Vähän ennen puoltapäivää saavuin Ansakämpälle. Jyrkkään rinteeseen oli rakennettu pitkät portaat, jotka johtivat hienolle hiekkarannalle. Eri värisiä kanootteja ja kajakkeja lipui hiljalleen mutkittelevaa Oulankajokea alas. Pihassa perhe söi eväitään, iso tupa oli tyhjillään. Kiskoin vaelluskengät pois jaloistani, rojahdin laverille ja laitoin silmät kiinni. Tuvassa oli miellyttävän viileää ja hiljaista – ei ininää eikä pörinää.
Hetken levon jälkeen raahauduin rantaan vesipullon ja suodattimen kanssa. Vaikka vesi näytti aivan kirkkaalta, siinä kuitenkin lillui veneitä ja ihmisiä, ja halusin jättää mahdolliset pöpöt vatsani ulkopuolelle. Karhunkierroksella ei silti tarvitse kantaa ylimääräistä juomavettä mukanaan, filtterillä pärjää (ehkä puhdistustableteillakin). Söin energiapatukan ja lähdin niiltä sijoiltani jatkamaan matkaa.
Katselin ylhäältä joenpenkalta avautuvaa mahtavaa maisemaa: suurta sinistä serpentiinijokea ja pikkuruisia kanootteja virrassa. Ansakämppä vaikutti niin mukavalta paikalta, että päätin tulla jonain päivänä uudelleen hiukan väljemmällä aikataululla, nautiskelemaan tupayöstä, joessa uimisesta ja öisestä nuotiosta, jos olisi satanut.
Polku jatkui kuivassa ja helteisessä mäntymetsässä, puunrunkoja silmänkantamattomiin. Jalat kuumottivat ja kipuilivat. Pikkulintu hyppelehti polkua pitkin muutaman metrin päässä edessäni, kuin johdattaen kulkemaan eteenpäin. Lepertelin linnulle. Ja siinä samassa näin kyltin ’41 karhu 41’ – olin puolivälissä! Jee!
Kello oli viittä vaille kaksi iltapäivällä, ja valtakunnassa kaikki hyvin. Tsemppasin itseäni, kuljen Karhunkierroksen, vaikka käsilläni seisten. Yritin siirtää ajatukseni kipeistä jaloista muualle ja aloin hoilata Elastisen Eteen ja ylös -kappaletta:
Katse eteen ja suupielet ylöspäin
Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan!
Ja matka jatkui hymyssä suin.
Viimeiset 41 km Rukalle: Ensikertalaisen Karhunkierros: 82 km vaellus kolmessa päivässä 2/2
