Suomen suosituin vaellusreitti on Sallan ja Kuusamon alueella kulkeva legendaarinen Karhunkierros. Vaellusreitti vie Oulangan kansallispuiston kauneimmille paikoille, halki jäkäläisten kangasmetsien ja tupasvillasoiden, yli harjujen ja jylhien vaarojen. 82 kilometrin vaellus alkaa Sallan Hautajärveltä ja päättyy Rukatunturille.
Tein ensimmäinen pitkän yksinvaellukseni Karhunkierroksella kesäkuussa 2020. Tässä reissukertomus viimeisiltä 41 kilometriltä Ansakämpältä Rukalle.
Lue myös alkuosa: Valmistautuminen Karhunkierroksen vaellukselle ja ensimmäiset 41 km.
Ansakämpältä Jyrävänkoskelle
Ohitettuani Ansakämpän jälkeen puolivälin tolpan 41 kilometrin kohdalla polku jatkui metsäisenä ja kallioisena. Parissa tunnissa seuraava etappi oli selätetty, ja saavuin lounasaikaan Jussinkämpälle pitkulaisen Kulmakkojärven rannalle. Tässä vaiheessa seikkailua jalkojen tuska oli jo niin kova, että kiskoin kutistuneet vaelluskengät pois heti kun siihen tuli tilaisuus.
Jussinkämpällä oli ruuhkaa, yhtään pöytää ei ollut vapaana. Tuvalle pääsee helposti Pähkänäkallion parkkipaikalta päiväretkellekin. Parkkeerasin itseni tulipaikan tyhjälle penkille ja tein vetistä kantarellikeittoa leivän kaveriksi.
Jätin väliin Kulmakkojärvessä pulahtamisen ja jatkoin rivakasti matkaa. Pitkospuut, juurakot ja kivenmurikat vuorottelivat, kunnes edessäni avautui kaunis ja kuvauksellinen Venäänmutka. Heti kun pysähdyin joen penkereelle, itikkaparvi ja valtavat paarmat alkoivat tunkea iholle. Huidoin ja ähisin, aurinko paistoi suoraan silmiin, enkä saanut laitettua suotimia linssiin. Kädet tärisivät ja kamera oli liian painava.
Ajattelin kiivetä viereiselle Pähkänäkalliolle, kenties kuuluisimmalle kuvauspaikalle koko Karhunkierroksella. En löytänyt ylös vievää polkua ja rinkkakin painoi liikaa. Iltapäivä oli jo vaihtumassa illaksi, ja jäljellä olisi vielä useita kilometrejä. Päätin palata kohteeseen vaelluksen jälkeen autolla. Useimmille Karhunkierroksen nähtävyyksille pääsee suhteellisen helposti joltain läheiseltä parkkialueelta.
Venäänmutkasta matka jatkui Kitkajoen reunaa pitkin. Välillä polku kulki vain muutaman sentin päässä nopeasta virrasta, ja jossain kohdassa sai könytä kaikilla voimilla ylös kallionreunaa. Parasta joenvarressa oli viileämpi ilma ja tuulenvire, joka karkotti niin hyttyset kuin tuskaisen kuumuuden. Lopulta polku alkoi taas nousta kohti kallioita ja tiheää metsää.
Muutamien pitkospuiden jälkeen polku tuli Pienen Karhunkierroksen risteykseen, jossa pitää päättää, kiertääkö reitin etelä- vai pohjoispuolta. Pieni Karhunkierros on 12 kilometrin kehäpolku, jonka varrelle osuu useita toinen toistaan hienompia nähtävyyksiä. Se onkin yksi Suomen suosituimmista päiväretkikohteista.
Pohjoispuolelle jäävät Kallioportti ja kenties kaikkein kuvatuin Myllykoski, ja reitti jatkuu Juumaan, jossa pääsee palveluiden ja sivistyksen äärelle. Eteläpuolella kävellään riippusiltoja ja ihaillaan Kalliosaarta, ja reitti kulkee Siilastuvalle sekä Jyrävälle. Halusin nukahtaa kosken pauhuun toisenakin yönä, joten valitsin eteläisen reitin.
Kello oli kahdeksan illalla, kun saavuin Harrisuvannolle. Riippusilta heijastui tyynestä vedestä. Heti hyllyvän sillan jälkeen edelläni käyskenteli poro laiskasti pensaita popsien. Kuvasin sitäkin. Lähes kaikista loppuillan kuvista tuli tärähtäneitä, kun käsivarretkin olivat hapoilla.
Mietin innoissani, että loppusuora kohta häämöttää, koska olin jo kulkenut Pienelle Karhunkierrokselle asti. Oikeasti matkan haastavin osuus oli vasta edessäpäin. Raahauduin sauvojen varassa Kalliosaaren maisemapaikalle ihailemaan ilta-aurinkoa. Jos mäen päälle olisi voinut pystyttää teltan, olisin jäänyt niille sijoilleni.
Riipusillalta Siilastuvan keittokatokselle oli matkaa vehreässä metsässä nousten ja laskeutuen noin tunnin verran. Alueella näkyi pari telttaa, muuten oli hiljaista. Tupa pilkotti puiden lomasta noin sadan metrin päässä rannassa. Yöksi ja aamuksi luvattiin jo sadekuuroja, joten lähdin katsomaan, olisiko Siilastuvalla tilaa.
Metakka kuului jo polulle. Täyttä oli, mutta kuulemma yksi kolo löytyisi, jos päättäisin jäädä. Pimeässä huoneessa tuntui olevan ainakin viisikymmentä astetta lämmintä. Paitani oli jo valmiiksi hiestä märkä, ja hetken mietin, jos vain hyppäisin uimarien perässä veteen. Poistuin tupasaunasta ja palasin keittokatokselle.
Etsin teltalleni tasaisen kaistaleen tiheiden kuusien alta. Oksat suojaisivat aamun pakkaamista, jos sattuisi satamaan. Hain joesta vettä ja laahustin keittokatoksen penkille. Sain porosta illalliskaverin. Tomaattipastan tekeytymistä odotellessa hörpin rommilla terästettyä kaakaota ja kuvittelin, että se lievittäisi jalkojen särkyä.
Idyllisestä illasta puuttui vain leirinuotio, metsäpalovaroitus oli yhä voimassa. Vaellus ja itikat väsyttivät. Levottomasta edellisestä yöstä viisastuneena poikkesin uudenkarheaan hyyskään ennen telttaan sukeltamista. Ensiapupussissa oli jäljellä yksi ainoa särkylääke, jonka tarvitsisin seuraavana päivänä. Keskityin kuuntelemaan kosken lempeätä jylinää ja nukahdin.
Jyrävänkoskelta Konttaiselle
Nousin seitsemältä levottoman yön jälkeen. Yöllä oli ripsauttanut vettä, maa oli märkä ja mustikanlehdillä pisaroita. Jalkoja jomotti. Desinfioin riekaleiset rakot, kiedoin laastareita ja teippejä ympärille ja vedin merinovillasukat päälle. Irvistelin tunkiessani aristavat kinttuni ainakin kaksi numeroa liian pieniin kenkiin. Tämän reissun päätteeksi tiedän, miksi joskus vaellusreitillä olevalta kiveltä, autiotuvan alta, tai luontokeskuksen parkkipaikan roskiksesta löytyy pari vaellussaappaita!
Vaelluksen viimeinen etappi alkoi, kävelisin Rukalle, vaikka päälläni seisten. Ensin piti kuitenkin liikuttua parin sadan metrin päässä Jyrävänkoskella.
Astelin aivan vesirajaan ja katselin pitkään, miten vesi kuohui voimalla suvantoon. Mietin kotimaani luonnon kauneutta, sen metsiä ja järviä. Uskomatonta koskea, joka oli siinä pauhannut iät ja ajat, ja jatkaisi kuohuntaansa kauan sen jälkeen, kun olisin jo tiessäni. Ehkä kyyneleet kihosivat silmiini luonnon ihmeellisyydestä, ehkä olin väsynyt tai innoissani loppusuoran lähestyessä.
Jyrävänkoskelta polku nousi jyrkästi kallioille. Kävin reunalla käyskentelemässä ja kurkkimassa Aallokkokoskea jossain alapuolellani. Kuljin ripeästi, tunnin kuluttua seisoin jo Ruka 22 km -viitan edessä.
Kenties kaikkein suosituin nähtävyys, Myllykoski, oli parin kilometrin päässä oikealla. Laskeskelin, että koko kierrokseen kuluisi vähintään tunti, luultavasti puolitoista, ja joka askeleella jalkoihin sattuisi enemmän. Köpöttelin lähimmälle kalliolle, jolta näkyi riippusilta kosken yli, ja käännyin sitten takaisin. Myllykoskelle pääsisi myös autolla. Lista vaelluksen jälkeisistä vaelluskohteista alkoi olla pitkä.
Seuraavassa tunnissa saavuin Puurosuon laavulle. Suo-nimestä voi jo päätellä, että hyttysiä riitti. Istuin silti hetken jalkoja lepuuttelemassa ja järsin energiapatukkaa.
Ihmettelin Karhunkierroksen hiljaisuutta: Suomen suosituin reitti ja juhannuksen jälkeinen sesonkiaika, ja vain kourallinen vaeltajia. Varsinkin teiden lähellä olevilla tuvilla oli ollut jopa ruuhkaa, mutta polulla en ollut nähnyt juuri ketään paria miesporukkaa lukuun ottamatta. Puurosuolla olin vain minä. Ja hyttyset.
Puurosuon jälkeenkin polku oli helppokulkuista ja kuivaa, joitain kosteikkoja ja metsäisiä kallioita osui matkan varrelle. Saavuin hakkuualueelle, jossa Karhunkierros ei ehkä ollut kauneimmillaan. Kaukana kumpuili vaaroja, mahdollisesti Konttainen. Keskellä aukiota nökötti kanto, ja hetken mielijohteesta nousin sen päälle seisomaan ja aloin laulaa Maamme-laulua. Hilpeällä mielellä jalka tuntuu kevyemmältä!
Viimeiset siniset suikaleet alkoivat kadota taivaalta, tilalle lipui tasaista harmautta. Pohkeenikin olivat harmaina hyttysistä, trikoon läpi pääsi pistämään enkä jaksanut enää hätyytellä ötököitä. Kuljin taas pitkospuita suon halki, tuuli ravisteli tupasvilloja.
Ilokseni ehdin Porontimajoelle jo puoli yhden maissa, olikin jo nälkä. Vilkaisin molempiin pikku mökkeihin, molemmat tyhjiä ja pimeitä. Lähempänä jokea olevassa mökissä oli tuhottoman kuuma, joten menin toiseen mökkiin, joka oli vain kuuma. Riisuin rinkan ja kengät ja pötköttelin laverilla.
Porontimajoelle saapui myös kahden kaverin porukka, joka oli vaeltanut suurin piirtein samaa tahtia kanssani. Lainasin pojille tikkuja, jotta saivat nuotion pystyyn. Otin joesta juomavettä filtterillä, ja juttelimme epäpuhtauksista.
Karhunkierroksella voi juoda suoraan joesta, mutta siitä voi sitten saada vatsanpuruja. Kaverit päättivät ensi kerralla puhdistaa vetensä. Laitoin lounaaksi tupla-annoksen Blå Bandin tomaattivuohenjuustokeittoa, johon tungin ylimääräiseksi jääneen voinokareen. Ruisleivänkin päälle riitti vielä paksut viipaleet emmentalia.
Vähän Porontimajoelta lähdön jälkeen näin myös toisen miesporukan, joka kulki kolmen päivän tahtia. Menivät ohitseni pyyhältämällä. Kolmas laukkasi ontuen hiukan muista jäljessä, jaloissa ’hirveät rakot’. Mies totesi, että nyt ei kyllä kiinnosta enää mikään ylimääräinen, niin pian perille kuin mahdollista.
Jatkoin yhä hidastuvaa raahustamistani sauvoihin nojaten. Joka askel tuntui siltä kuin jalkoja olisi moukaroitu ja liekitetty samaan aikaan. Ensikertalaisen oppirahoja.
Metsässä oli aivan hiljaista kävellä. Ihailin harmaantuneita ja kiemuraisia keloja polun varrella ja hengitin raikasta ilmaa. Jossain 71 kilometrin kohdalla huomasin, että polku alkoi nousta. Samassa myös tuuli nousi ja taivas näytti synkältä. Muutama pisarakin tippui pilvistä, ja hetken päästä kaivoin esiin sadetakin ja rinkan suojuksen. Pitkähihaiseni oli jo aivan nihkeä kosteasta kelistä ja kohta se olisi läpimärkä hiestä.
Ylitin suon pitkospuita pitkin. Keskellä aukeaa oli penkki, jolle istuin mussuttamaan Snickersiä tihkusateessa. Huuleni olivat niin rohtuneet, ettei suuta meinannut saada auki. Silmäluomeni olivat turvonneet, joko vähäisestä nukkumisesta tai hyttysten pistoista tai sekä että. Päätin ottaa kuvan itsestäni vasta Karhunkierroksen portilla.
Konttainen ja Valtavaara sumussa ja sateessa
Polku alkoi mennä vuorotellen ylämäkeen ja alamäkeen. Ensin piti selättää upeiden näköalojen Konttainen (433 m). Kello oli viisi, ja vauhtini hyytyi lopullisesti. Pilvet ja sumu peittivät ihmeellisen vihreää maisemaa yhä enemmän. Ylöspäin … ja alaspäin. Montako kukkulaa reitille oikein mahtui?
Sade yltyi. Sadetakista ei ollut juurikaan iloa, koska ilmankosteus ja rinneurheilu kastelivat kaikki vaatteet läpikotaisin. Matka Konttaiselta Valtavaaralle kesti ikuisuuden.
Valtavaaran ensimmäinen nousu ei ollut mitenkään erityisen vaikea tai fyysisesti raskas, mutta jalkojen kirvely, nälkä ja yltyvä vessahätä ajoivat tauolle lähimmälle Suolammen laavulle. Sade piiskasi jo rankasti, ja olen varma, että kuulin ukkosen jylinää. Salamat ja korkeat vaarat samassa lauseessa aiheuttivat epämukavuutta. Nostin hetkeksi jalat ylös laavun seinää vasten ja mutustin suklaapatukan.
Kun jatkoin matkaa laavulta, näin viimeisen kerran kaksikon, joka tulisteli Porontimajoella. Mietimme polkujen risteyskohdassa, mihin suuntaan pitäisi mennä. Pian poikien rinkat näkyivät enää pieninä pisteinä rinteessä.
Kivinen ja jyrkkä polku muuttui sateessa hirvittävän liukkaaksi. Vaikka Valtavaaran loputtomissa ylä- ja alamäissä on kettinkejä tai köysiä kulkemisen avuksi, märillä kivillä kiipeily ison rinkan kanssa oli hankalaa.
Kaikki ympärilläni oli muuttunut valkoiseksi, kun viimein pääsin Valtavaaran huipulle (492 m). Satoi kaatamalla ja tuuli vinkui korvissa. Eteenpäin näkyi ehkä kolmisenkymmentä metriä, enkä ollut varma missä olen, tai missä polku menee, koska maa oli pelkkää kalliota.
Muita ihmisiä ei ollut näkynyt iäisyyksiin. Jos ensimmäisellä soolovaelluksella pitäisi kokea paniikki, tässä olisi ollut oiva hetki! Yhtäkkiä sumun keskeltä ilmestyi iso kivikasa korkeimman kohdan merkkinä, sekä pikkuinen päivätupa ja kyltti: Ruka 3.3 km. Riemastuin, en ollut eksynyt. Kello oli jo puoli kahdeksan, ja halusin päästä pois niin pian kuin mahdollista.
Polku oli liukas ja jalkojani särki vietävästi. En pystynyt kulkemaan niin nopeasti kuin olisin halunnut, ja märissä vaatteissa alkoi tulla hiukan kylmä. Kolme kilometriä vaikutti niin lyhyeltä matkalta, etten viitsinyt laskea rinkkaa selästäni kaivaakseni esiin lämpimän paidan, pukeakseni sen, ja laittaakseni rinkan takaisin selkään myrskyssä. Mikä tietenkin oli tyhmää, koska kylmä ja märkä on huono asia vaeltaessa, ja kolme kilometriä näissä olosuhteissa oli järkyttävän pitkä matka.
Kilometreistä tuli yhä pidempiä, polku meni yhä edelleen ylös ja alas. Kilometriviittoja ei näkynyt. Vesi valui pitkin naamaa, saattoi olla hikeä tai sadetta, kyyneleetkään eivät ole poissuljettu vaihtoehto. Keskityin jokaiseen askeleeseen ja tsemppasin itseäni: Rukalle kävellään, vaikka se olisi maailman vaikein asia. Jokainen askel vei lähemmäksi kotia, tai vuokramökkiä, joka toimitti Kuusamossa kodin virkaa. Hihkuin isoon ääneen metsässä, kun vihdoin näin ’81 karhu 1’ -viitan.
En tiedä olisiko pitänyt yllättyä, kun viimeinenkin kilometri oli silkkaa ylä- ja alamäkeä. Vihoviimeinen pätkä huipentui lähes pystysuoraan rinteeseen, jota pitkin pusersin viimeisiä energian rippeitä reisilihaksistani, ja loput henkiset energiat mitä oli jäljellä. Mutta ylhäällä huipulla ei ollutkaan maaliviivaa, ei viittoja, ei mitään.
Olin tyrmistynyt, homma ei loppunutkaan vielä. Sitten rinteeseen ilmestyi polkujuoksija, joka tsemppasi ja sanoi, että portille olisi vain pari sataa metriä eteenpäin tasamaata. Olin luultavasti näyttänyt vettyneeltä ja epätoivoiselta.
Viimein yhdeksältä illalla istuin portailla Karhunkierroksen portin alla. Heikotti ja tärisin kylmästä. En jaksanut ottaa edes rinkkaa selästäni. Tunsin syvää helpotusta, iloa ja kiitollisuutta. Sitten reissujännitys ja fyysinen ponnistus purkautui pienenä itkuna. Sitten taas nauratti. Sen sijaan että ensimmäinen soolovaellukseni olisi ollut rento muutaman päivän luontoretki, se oli tuntunut selviytymistaistelulta. Saunan ja pizzan jälkeen olikin jo melkoinen voittajafiilis!
