Lumikengät, tykkylumimaisemat ja ensimmäinen talvivaellus yksin. Yhtälössä jännittää ihan kaikki.
Syötteen kansallispuisto on nimetty Suomen eteläisimmän tunturin, Iso-Syötteen mukaan. Kansallispuistossa vuorottelevat avarat aapasuot, sankat kuusimetsät ja vaaramaisemat. Talvella Syötteellä voi ihailla tykkylumimaisemia, revontuliakin näkee usein. Pudasjärven, Posion ja Taivalkosken alueella sijaitseva kansallispuisto on perustettu vuonna 2000.
Merkittyjä reittejä patikointiin ja vaellukseen Syötteellä on yhteensä 122 kilometriä. Syötteen talvireitit alkavat Syötteen luontokeskukselta, ja niille voi lähteä hiihtäen, lumikenkäillen, tai läskipyörällä. Luontokeskukselta saa Syötteen talvireittien kartan.
Kokeilin ensimmäistä kertaa 1) talvivaellusta 2) yksin talvivaellusta ja 3) lumikenkävaellusta Syötteen kansallispuistossa 2020 joulukuussa.
Kellarilammen laavu kuutamossa
Joulukuun alussa Suomen lumisimmat metsät ovat löytyneet Syötteeltä. Olen ajanut lumettomasta Etelä-Suomesta päivässä talven ihmemaahan. Suuntaan seikkailun ensimmäiseksi yöksi Kellarilammen laavulle, Ison-Syötteen retkeilyalueen eteläpuolelle. Parkkipaikalla ei näy muita autoja, eikä sakean lumipyryn jäljiltä edes jälkiä. Kellarilammen laavulle on matkaa vain pari sataa metriä tallattua polkua pitkin, joten lumikengät saavat vielä jäädä autoon.
Kirkas kuutamo valaisee lähes aavemaisesti lumisen metsän ja lammen. Mieleeni hiipii ajatus karhuista ja susista, joita Syötteen aarnimetsissä elelee. Järjellä ajatellen ne kiertävät Kellarilammen laavun varmasti kaukaa, kun kuulevat vaeltajanaisen mekastuksen. Käyn pilkkomassa sylillisen halkoja ja laitan tulet kahden laavun välissä olevaan nuotiopaikkaan. Kipinät kurottelevat yönsinistä taivasta. Kellarilammen laavu on satumaisen tunnelmallinen.
Nautin hiljaisuudesta ja kuumasta kaakaosta pitkän päivän päätteeksi. Kaivan ja tamppaan teltalle tasaisen paikan lammen rannalta. Pakkasta on viitisentoista astetta, puiden rungoista kuuluu paukahtelua. Elämäni ensimmäinen talvivaellus yksin ja yö teltassa on jännittävää, mutta nukun makoisasti paksun untuvapussin lämmössä.
Syötteen talvireitit – luontokeskukselta lumikenkäretkelle
Aamulla hurautan valkeiden nietosten halki Syötteen luontokeskukselle. Nautin herkulliset pullakahvit, jutustelen mukavia ja nappaan mukaani talvireittien kartan. Ensin pitää selvittää, miten lumikenkäily sujuu aloittelijalta. Neljän ja puolen kilometrin mittainen Teerivaaran kierros sopii siihen täydellisesti. Kiinnitän tuliterät lumikengät talvikenkiini ja nakkaan päivärepun selkääni. Kierrän vaaran huipulle myötäpäivään lumessa erottuvia jälkiä seuraten, lumikengillä on yllättävän helppo kavuta jyrkkiäkin rinteitä. Kovasta pakkasesta huolimatta hiki kohoaa iholle kallioilla könytessä.
Syön eväät uudenkarhealla Teerivaaran taukotuvalla, jotain itämaista retkiruokaa ja mustikka-vadelmasoppaa jälkiruuaksi. Pilvisestä säästä huolimatta vaaralta avautuvat upeat tykkylumiset maisemat. Itsenäisyyspäiväviikon kunniaksi hyräilen pätkän Finlandiaa. Paluu luontokeskukselle sujuu rivakasti alamäkeen. Puolivälissä matkaa alkaa jo hämärtää, nipin napin pärjään ilman otsalamppua luontokeskukselle asti.
On aika vaihtaa päiväreppu painavaan rinkkaan – nyt päästään varsinaiseen asiaan! Totean heti kättelyssä, että ensin pitää laittaa lumikengät, sitten vasta rinkka. Varustus tuntuu hiukan hankalalta, tunnen itseni Michelin-ukoksi. Tallustelen otsalampun valossa pimeässä metsässä. Jalka ei nouse enää ihan niin ripeästi kuin Teerivaaralla, vaikka sysipimeä metsä saa toivomaan pikaista perille pääsyä. Matka on onneksi lyhyt, ja kohta soma Annintupa ilmestyy eteeni. Pystytän teltan kuusten helmaan tuvan pihamaalle ja laitan tupaan tulet. Ilta kuluu kuin siivillä illallisen ja tulien äärellä. Talvivaellus ei ole yhtään hassumpaa. Uni tulee aikaisin.
Yöllä herään karmiviin ääniin, kuin joku vetelisi puukolla telttakankaaseen suiruja. Sydän hakaten kuuntelen kirskuntaa, joka vain jatkuu. Kukaan ei kuitenkaan suikaloi telttaa eikä pyri sisään: lumipaakut putoilevat korkeiden kuusien oksilta teltan katolle, josta ne liukuvat hissukseen alas maahan. Suiiiiih.
Ahmatuvan lämmössä talvivaelluksella
Seuraavana päivänä pakkaskeli on muuttunut suojasääksi. Kuljen moottorikelkkauran laitaa Ahmavaaran talvireittiä. Nuoskalumi takertuu lumikenkien pohjiin paakuiksi, untuvatakin sisällä hiki nousee pintaan. Pysähdyn välillä ja hengitän syvään talvista ilmaa. Eiliset tykkylumet ovat enää muisto vain, kaikki näyttää enemmän tai vähemmän tasaisen harmaan valkoiselta.
Kaarran välituvan pihaan pienelle tauolle, lumikenkävaellus on sen verran hikistä urheilua, että kaiken aikaa janottaa. Harmittelen kevyemmän takin jättämistä autoon. Matka jatkuu halki avaran aapasuon. Kaukana häämöttävät kumpuilevat vaarat. Jokunen hiihtäjä suksii vastaan, muuten saa lumikenkäillä ihan yksinään metsäisen erämaan rauhassa.
Polun kääntyessä leveän ojan yli saa rapsuttaa älynystyröitä ihan tosissaan. Oja on enimmäkseen sula, ja vain paikoin jäässä. Keskellä kasvaa koivikkoa mättäässä. Suksilla on menty yli jälkien perusteella. Lumikengät eivät kanna samalla tavalla, varsinkaan kun selässä on ylimääräiset kaksikymmentäviisi kiloa. Muistan näkemäni opasvideon: lumikengillä voi tiivistää lössöä lunta hitaasti astelemalla. Kikka toimii myös ojan sohjossa. Pääsen riittävän lähelle mätästä, jotta voin hypätä sille. Toinen puoli ojasta sujuu samalla tavalla.
Kyltin mukaan Ahmatuvalle on matkaa vielä kolme kilometriä. Lumikengät, rinkka ja nuoskalumi samassa lauseessa tekevät talvivaelluksen kilometreistä pitkiä. Kolmen maissa alkaa jo hämärtää. Harmaus muuttuu sinertäväksi valoksi, ensin vaaleaksi, sitten yhä tummemmaksi.
Viimein Ahmatupa pilkottaa hämärän kuusikon keskeltä. Pyöröhirsinen Ahmatupa sijaitsee Ahmavaaran rinteellä Pärjänjokeen laskevan Ahmaojan varrella. Sesonkiaikaan Ahmatuvalla toimii erämaakahvila. Autiotuvalla ei ole muita, päätän jäädä tupaan yöksi. Laitan kamiinaan tulet ja ripustan hiestä märät vaatteet kuivumaan. Tuvassa on pilkkopimeää, mutta kamiinan ja parin kynttilän valossa näkee puuhastella. Pian tunnelmallinen tupa on mukavan lämmin.
Ilta tuntuu pitkältä, mukana ei ole kirjaa eikä muistiinpanovälineitä. Ikuisuuksiin ei jaksa mietiskelläkään. Kipuan parvelle makuupussin kanssa. Patjat ja tyynyt löytyvät talon puolesta. Onpa luksusta, tuumin. Yön hiljaisuuden rikkovat vain pienet ripinät ja rapinat nurkissa.
Herään aamuvarhain, jotta pääsen liikkeelle heti, kun vähänkin valoa riittää. Idea on siitäkin syystä hyvä, että seitsemältä tupaan kolistelee huoltomies termospullon kanssa. Jutustelemme muutaman sanan. Huoltomies on menossa laittamaan kodalle tulia ja kutsuu seuraksi grillaamaan makkaraa. Olen lähtökuopissa jatkamaan matkaani, jottei valoisaa aikaa mene hukkaan.
Käyn kuitenkin kodalla ja katsomassa puroa, jolle laskeudutaan jyrkkiä portaita. Purossa virtaa sula vesi. En tiedä, voiko siitä juoda. Ahmatuvalla olisi saunakin vuokratuvan asukkaille.
Lumikenkäillen Ahmavaaran talvireittiä
Löntystän lumikengilläni samaa Ahmankierroksen reittiä halki vaarakuusikon kuin tullessani. Hetken päästä ohitseni suhauttaa muutama moottorikelkka, morjestan huoltomiehille. Jossain kohdassa pehmeä lumi pettää jalan alta, syöksyn rähmälleni reiän toiselle reunalle. Alla on syvältä tuntuva oja. Rinkka selässä kieriminen takaisin tukevalle maalle on rankempaa kuin burpeet, mutta onnistun lopulta.
Paluumatkalla märkiä kohtia on yhä enemmän, moottorikelkatkin ovat joutuneet kiertämään suuria mutkia siellä täällä. Aapasuolla näkyy porojen jälkiä. Nekin ovat uponneet syvälle läpi latu-uran.
Lumikenkävaellus on hauskaa, mutta hidasta. Pitkiä päivämatkoja ei valoisaan aikaan ehdi taittaa joulukuussa. Talvivaellus hiihtäen sujuisi luultavasti sutjakammin. Suuntaan Koiratuvalle lounaalle, pikkuiselle päivätuvalle on matkaa vain puoli kilometriä Ahmavaaran talvireitiltä. Joku on käynyt tekemässä lumityöt tuvalla, portaat ja kuisti on lakaistu, kopassa on valmiina puita. Tyydyn keittämään trangialla vettä ilman tulia, kun ei ole kovin kylmäkään.
Lähden vasta varttia vaille kolme viimeiseksi yöksi Välituvalle, jonne matka taittuu alle tunnissa. Vaikka matkassa on teltta, tuvan vieressä yöpyminen tuntuu jollain tavalla turvalliselta. Taivas on raskaiden pilvien verhoama, tähtitaivasta, saati revontulia ei tällä talvivaelluksella katsella.
Tunnit kuluvat tulien äärellä, puita pilkkoen ja vettä lumesta sulatellen. Vasta viimeisenä iltana osaan keskittyä enemmän ihan vain hetkeen ja läsnäoloon. Pimeässä otsalampun valossa on jännittävää tehdä retki halkovajalle. Muuten on hiljaista, vain kirveen pamaukset kaikuvat metsässä. Istun tulen liekkejä katsellen ja syön loput rinkasta löytyvät eväät. Illan päätteeksi pilkon vielä kopallisen halkoja ja veistelen kiehiset seuraavalle tulijalle.
Aamuvarhain lakaisen lumet ja roskat tuvan lattialta, ja lähden vaeltamaan kohti luontokeskusta. Olen tyytyväinen ensimmäisen talvivaelluksen varusteisiini, jos kevyemmän takin puuttumista ei lasketa. Lumikenkävaellukselle pukeutuminen on selvästi taitolaji. Olen myös hyvin tyytyväinen ensimmäisen lumikenkävaelluksen kohteeseeni. Erämainen Syöte on lumonnut ensikertalaisen – tänne on päästävä uudestaan!
Lue myös: Lumikenkäily Kolin tykkylumisilla vaaroilla – talviretki kansallismaisemaan
