Fannaråkin (Fannaråken) vaellus on yksi Norjan Jotunheimenin kansallispuiston klassikkovaelluksista. Fannaråken on Skandeihin kuuluva vuori, jonka huippu kohoaa 2068 metriä merenpinnan yläpuolelle. Fannaråkilta avautuvat huikeat maisemat läntiseen Jotunheimeniin.
Fannaråken sijaitsee Sognin ja Fjordanen läänissä kuuluisan maisematien, Sognefjellsvegenin, ja Prestesteinvatnet-järven eteläpuolella, sekä muutaman kilometrin päässä Hurrunganen vuorimassiivista koilliseen. Paritonnisen Fannaråkenin voi huiputtaa vaeltamalla ilman kiipeilyvarusteita Turtagrøstä.
Olin päättänyt aloittaa Jotunheimenin kansallispuiston valloitukseni Fannaråkilta, koska olin nähnyt panoraamakuvia dramaattisten vuorenhuippujen Hurrunganesta, Smørstab- ja Jostedal-jäätiköistä sekä auringonlaskuista Fannaråkilta katseltuna. Fannaråken sopii yksinvaeltajalle, sillä reitti on merkitty, eikä se vaadi kiipeily- tai jäätikkövarusteita.
Millään paritonnisilla vuorilla en ollut ikinä ennen patikoinut, mutta olin kesällä juoksennellut Norjan Lofooteilla ja valloittanut mm. Veggenin, Reinebringenin, Festvågtindenin ja patikoinut Munkebu hutille. Olihan siinä kokemusta jo lähes 600 aurinkoiselta nousumetriltä.
Paras ajankohta vaellukseen Jotunheimenin vuorilla on heinäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin. Seikkailin Jotunheimenissä elokuun viimeisellä viikolla.
Jotunheimenin kansallispuisto
Jotunheimen tarkoittaa kirjaimellisesti ’jättiläisten kotia’. Alue sai nimensä norjalaiselta runoilijalta Aasmund Olavsson Vinjeltä vuonna 1862. Jotunheimenin majesteettiset vuoret ja alueen mystisyys on inspiroinut suuria taiteilijoita kautta aikojen. Jyrkällä vuorenrinteellä jäätävässä tuulessa talsiessaan voisikin hyvin kuvitella törmäävänsä vuorenpeikkoon!
Norjan Jotunheimen on ollut yksi Norjan suosituimmista vaellus- ja kiipeilyalueista jo 1800-luvulta lähtien. Eikä mikään ihme: Jotunheimenissä riittää massiivisia paritonnisia vuoria, monen tasoisia vaellusreittejä huikeissa laaksoissa ja vuorilla sekä henkeäsalpaavan kauniita maisemia suurella 1151 neliökilometrin alueella.
Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitsevat myös kaksi kenties vielä kuuluisampaa vaelluskohdetta: Skandinavian korkein vuori Galdhøpiggen sekä vatsanpohjaa kutitteleva Besseggenin vaellusreitti, joka on rankattu yhdeksi maailman kauneimmista vaelluksista. Luonnollisesti Fannaråkin jälkeen kiipesin yksin Galdhøpiggenille ja sen jälkeen tein Besseggenin vaelluksen.
Miten pääsee Fannaråkille Jotunheimeniin?
Fannaråkin vaellus aloitetaan Turtagrø Hotellin läheisyydestä suositeltua reittiä kulkien. Turtagrø sijaitsee läntisessä Norjassa, 66 km Lomista ja 60 km Sogndalista. Lähellä ovat myös Fortun (10 km), Skjolden (17 km) sekä Øvre Årdal (32 km).
Fannaråkenille voi vaeltaa myös Sognefjellhyttalta, mutta silloin reitti kulkee jäätikön yli, eikä jäätikölle kannata lähteä yksin seikkailemaan. Myös Skogadalsbøenilta voi nousta Fannaråkille, mutta ensin pitää päästä Skogadalsbøenille. Suosituinta onkin kulkea Fannaråkille ensin Turtagrøstä, ja jatkaa matkaa Skogadalsbøenille, tai tehdä pidempi lenkki Skogadalsbøenin reitin kautta takaisin Helgedalenin laaksoon.
Autolla saavutaan Turtagrø Hotellille joko maisemareittiä vuorilta tietä numero 55 eli Sognefjellvegeniä, tai sitten toisesta suunnasta Fortunista tai Øvre Årdalista. Sognefjellvegen avataan yleensä toukokuun alussa kelien mukaan. Vuokrasin auton Oslon lentokentältä, joten suorin tie Fannaråkille kulki Øvre Årdalin kautta.
Tarkoitukseni oli menomatkalla koukata Vettisfossenilla Øvre Årdalissa, mutta hassasin niin monta tuntia liikennejumeissa ja kaasupullon metsästyksessä Oslon lähiöissä, että ajoin suoraan Turtagrø Hotellille. Hotellilla myydään kaasupulloja. Pikku putiikista voi ostaa myös jotain muita retkeilytuotteita.
Turtagrø Hotellin olisi voinut kuvitella olevan paikan, josta voi ostaa paksuja lapasia Norjan vuoristo-olosuhteisiin, mutta hyllyssä oli tarjolla vain ohuen ohuita sormikkaita. Ostin vietävän ylihintaiset ja käytössä kylmäksi osoittautuneet sormikkaat, sillä olin unohtanut kaikki käsineet kotiin, ja keli oli lähes nollassa korkealla vuorilla.
Øvre Årdalin ja Turtagrøn välille osuu myös tiemaksu, josta selviää luottokortilla. Koska suunnitelmat harvoin menevät ihan nappiin, ajoin tuon maksullisen Tindevegen tien kolme kertaa, sillä en malttanut jättää seikkailua Vettisfossenille väliin. Myös molemmista päistä serpentiinin muotoinen Tindevegen avataan yleensä toukokuun alussa.
Jos majoitut Turtagrø Hotellissa, voit parkkeerata auton hotellin parkkipaikalle ilmaiseksi. Jos taas telttailet tai nukut auton takapenkillä, jätä auto ilmaiseen parkkiin tien toiselle puolelle. Saavuin perille niin myöhään illalla, että alkoi juuri hämärtää ja kaiken lisäksi alkoi sataa kaatamalla. Arvaat varmaan missä vietin yöni.
Fannaråkille kannattaa kiivetä hyvällä säällä, kuten vuorille yleensäkin. Ongelma vain on siinä, että jos matkustaa vähänkin kauempaa, ei voi valita kelejänsä. Olen ollut mestari keräilemään surkeita vaelluskelejä, eikä Fannaråken ollut poikkeus!
Fannaråkin vaellus Turtagrøstä Fannaråkhyttalle
Heräsin kun oli vielä hämärää, jotta ehtisin maisemiin ihailemaan auringonnousua. Olin haaveillut telttailevani jossain Fannaråkin rinteellä, ja kipittäväni ylös, kun ensimmäiset kultaiset säteet valaisisivat vuoriston. Miten tuhoon tuomittu ajatus kaikkinensa. Raskaat alapilvet roikkuivat matalalla, vettä tihutteli taivaalta. Säätiedotus lupasi kirkastuvaa vasta iltapäivällä.
Polku kohti Helgedalenin laaksoa lähtee suoraan pysäköintialueelta. Ensin kuljetaan pätkä kivikkoista ja välillä hiekkaista polkua kumpareiden yli, ja laskeudutaan loivaa rinnettä alas laaksoon. Vähän ennen tummanruskeita rakennuksia polku muuttui täydeksi kuravelliksi. Kohdan voi yrittää kiertää aivan oikean reunan kiviä pitkin.
Helgedalenin läpi kulkee noin kahden kilometrin matkan melko tasainen soratie, jota pitkin matka taittui rivakasti. Tietä reunustivat lampaiden kaluamat pajupuskat ja vaivaiskoivut. Sekä lampaat, jotka rouskivat pensaita. Parin kilometrin päässä soratie alkaa nousta ylös tekemällä siksakkia jyrkässä rinteessä. Ennen viimeistä tienpätkää, joka ylittää virran, risteyksessä on viitta Fannaråkenille ja Skogadalsbøenille.
Fannaråkin kapea ja kivinen polku saapui parinsadan metrin päässä virralle. Vesiputouksina vuorilta valuvan virran pystyi ylittämään helposti suvantokohdasta kenkiä kastelematta. Seuraavat pari sataa metriä johtivat lähelle Ekrehyttaa, joka on vuokramökki. Olin alun perin ajatellut telttailevani jossain Ekrehyttan pohjoispuolella, mutta hyvin jyrkässä ja kivikkoisessa maastossa telttapaikkaa olisi saanut etsiä pitkään.
Ekrehyttalta lähtien polku alkoi nousta yhä jyrkemmin vuorenrinnettä, ensin kohisevan virran vartta, sen jälkeen oikealle kohti Fannaråkenin huippua kääntyen. Polku kulkee jyrkkiä rinteitä samaan tapaan kuin tiet Norjassa, eli kapeaa siksakkia. Mitään ongelmia reitti ei aiheuta korkeanpaikankammoisille, eikä sade tee polusta mitenkään hankalan liukasta, mutta jyrkkyys vaatii jonkun verran kuntoa.
Suuret punaiset T-kirjaimet löytyivät usein ison kivikeon päältä, ja yleensä seuraavan ison keon pystyi havaitsemaan jo edelliseltä merkiltä. Reitillä oli myös kylttejä, joissa kehotettiin pysyttelemään merkityllä polulla, jottei herkkä kasvillisuus vahingoitu.
Jyrkän osuuden jälkeen kulku helpottuu hetkeksi, kun rinne loivenee. Tässä kohtaa olisi pitänyt alkaa jo näkyä upeita maisemia, mutta näkyvyys oli noin parikymmentä metriä. Onneksi polku sentään erottui ja siinä oli tukeva sorapohja.
Yhtäkkiä maa alkoi muuttua valkoiseksi ja taivaalta alkoi leijailla pieniä lumihiutaleita. T-merkkien päällä notkui lunta ja jäätä. Polkua ei käytännössä tässä vaiheessa enää ollut, vuori oli vain loputonta kivikasaa. Kun vielä pilvet verhosivat kaiken vaaleaan harmauteen, näky oli melko lohduton.
Oikealla puolella erottui pystysuora pudotus lähellä reittiä. Mitään luisumavaaraa ei ollut, mutta lumimyräkässä saattaisi jopa eksyä liian lähelle reunaa. Tajusin onneksi myös varmistaa, että näin aina seuraavan T-merkin ennen kuin jatkoin matkaa edelliseltä merkiltä. Ilman merkkejä vuorella olisi eksynyt suhteellisen helposti ilman lumisadettakin.
Nollanäkyvyydessä ei tietenkään kannattaisi kiivetä vuorelle. Halusin kuitenkin käydä huipulla, koska olin käyttänyt valtavasti aikaa päästäkseni Fannaråkille ja olin jo vaeltanut useita tunteja. Viimeinen nousu oli loivaa kahlausta hangessa. Fannaråkhytta erottui juuri ja juuri valkeuden keskeltä.
Fannaråkhytta ja Fannaråkenin huippu
Jotunheimenin Fannaråkhytta -vuoristomaja on Norjan korkeimmalla paikalla sijaitseva DNT:n mökki. Fannaråkhytta on suosittu yöpymispaikka muun muassa auringonlaskun ja -nousun ihailijoille. Mökissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, vuodepaikka pitää varata etukäteen. En mennyt kolkuttelemaan Fannaråkhyttan ovelle, vaikka lämpö olisi houkutellut.
Seisoin Fannaråkin huipulla, josta avautuvat hyvällä säällä huikaisevat maisemat Hurrunganen vuoristoon sekä Smørstab ja Jostedal -jäätiköille. En nähnyt mitään, pelkkää valkoista. Silmiä ei juuri voinut pitää auki jäisen tuulen takia, joka jälkikäteen tarkistettuna oli puuskissa noin 26 metriä sekunnissa. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa sanonta ’tuuli ulvoo korvissa’.
Kamera ja kaikki muutkin välineet sekä vaatteet keräsivät välittömästi valkoisen jääkuoren ympärilleen. Ilma tuntui järkyttävän kylmältä ja vedin toppatakin kuoritakin ylle, kun en voinut kuvitellakaan riisuvani takkia alta pois. Elämäni unohtumattomin auringonnousu ei osuisi Fannaråkin vaellukselle. Lähdin paluumatkalle nopeammin kuin suomalainen ilmaisen ämpärin perään.
Jäähileinen myrskytuuli oli kuorruttanut punaisia täpliä erityisen paljon paluureitin puolelta. Onneksi omat jalanjälkeni erottuivat vielä lumesta. Päätin silti kävellä ripeästi, sillä keli oli varsin haastava, ja lumista taivalta oli pitkä pätkä edessä. En ollut odottanut ihan näin huonoa keliä, mutta sain kertarysäyksellä roppakaupalla oppia vuorilla liikkumisesta.
Viimassa ja täydessä nollanäkyvyydessä vaellus yksin paritonnisella vuorella tuntui aavistuksen epämukavalta. Yhtäkkiä kivenlohkareen takaa tupsahti kaksi eksyneen näköistä nuorta miestä varsin kevyissä tamineissa. Miehet kysyivät neuvoja Fannaråkenin huipulle. Varoitin kelistä ja jyrkänteen reunasta. Samassa oloni huojentui, vuorella lappaa myräkässä muutakin väkeä ja itse olin sentään jo matkalla alas!
Vihdoin lumiraja alkoi erottua, ja samassa myös pilvipeite rakoilla. Näin kun näinkin edessäni avautuvan Helgedalenin laakson, jota halkoivat mutkittelevat tiet ja joet. Jos oikein siristin silmiäni, pystyin erottamaan laaksoa ympäröivien vuorten ääriviivat. Jäin hetkeksi katselemaan pilvien leikkiä laakson yllä.
Lumirajan alapuolella ilma lämpeni tuntuvasti ja punaiset läiskät erottuivat jälleen hyvin. Alhaalla näkyi jo Ekrehytta. Lounas Fannaråkin huipulla jäi väliin, mutta länsirinteestä avautuivat vihdoin huikeat maisemat, vaikka pilviä riittikin yhä taivaalla. Istuin kiville ja nautiskelin lämpimästä keitosta ja Suomesta raahatusta ruisleivästä.
Eväiden syönnin jälkeen laskeuduin taas samaa polkua Ekrehyttan ohi. Vesiputoukset näkyivät nyt selvemmin kuin aamusumussa, ihailin niitä aikani. Vastaani käveli pariskunta, jonka kanssa jäin juttelemaan pidemmäksi aikaa. Heidän jatkaessa matkaansa, huomasin, että kamerasta oli kadonnut pieni pyöreä valintalevy. Etsin sitä aikani, mutta en löytänyt.
Laskeuduin soratietä alas laaksoon ja kuljin taas kurapellon poikki. Lampaiden kellojen kilinää kuului pensaista, mutta lampaita ei enää näkynyt. Vähän ennen kuin polku saapuu takaisin parkkipaikalle, se kulkee upean turkoosina kohisevan joen vartta. Kävin ihailemassa virtaa ja palasin sitten autolle.
Fannaråkin vaellus oli mieletön ensikosketus Jotunheimenin kansallispuistoon ja mahtava startti vaellusreissuun Norjan vuorilla!
Ilma kirkastui, nyt olisi ollut luultavasti hyvä hetki lähteä Fannaråkin valloitukseen. Lähdin ajelemaan Vettisfossenin putoukselle, jonne tietenkin saavuin aavistuksen myöhässä. Vaan sähläyksestä oli kerrankin jotain hyötyä: myöhäisen iltaretken ansiosta löysin Vettisfossenilla seikkailujuoksun!
Lue myös: Galdhøpiggenin vaellus: yksin Skandinavian huipulla
2 Avautumiset