Halti on Suomen korkein tunturi, jonka huippu, Háldičohkka, kohoaa 1324 metriä merenpinnan yläpuolelle. Suosituin reitti Kilpisjärveltä Haltille on Kalottireitti, mutta perille pääsee myös omia polkujaan erämaan halki. Kuljin Haltille Kalottireittiä, mutta palasin Kilpisjärvelle Termisjärven kautta poiketen merkityltä polulta Kuonjarjoella. Olin haaveillut jo pitkään Haltin huiputtamisesta, ja yksinvaellus toteutui vihdoin elokuussa 2021. Menomatka sujui hiukan paremmin kuin paluumatka, josta tämä juttu kertoo.
En yleensä koe rengasreittejä jotenkin parempina kuin reittejä, joilta joutuu palaamaan samaa polkua takaisin lähtöpisteeseen. Kun kulkee polkua vastakkaiseen suuntaan, näkee ihan erilaisia asioita uudesta perspektiivistä. Samoin jos keli muuttuu, vaeltaminen voi olla aivan toisenlainen kokemus. Menomatkani Haltille ja paluumatkani Kilpisjärvelle muistuttivat toisiaan vain etäisesti, vaikka polku pysyi suuremmalta osalta samana. Paluumatka on kertomus vaelluksesta sateessa ja sumussa, Salmikurun loputtomista kivilohkareista ja lentoon lähteneestä teltasta.
Nimi Haltin vieraskirjaan
Kaivoin Haltin huipulla vieraskirjan postilaatikosta ja tuhersin siihen puumerkkini. Homma oli sopivasti pulkassa hyvän sään aikana, ja paluumatka saattoi alkaa. Maiseman rippeitäkään ei enää näkynyt, vain valkoista pilviharsoa. Tihuttelu muuttui vesisateeksi. Sorapolku oli helppo ja nopea tulla alas, vaikka juoksuintoa ei samaan tapaan ollutkaan kuin aamulla. Kävelin omissa ajatuksissani ja otin väliin muutamia hölkkämetrejä koko matkan Pihtsusjärven tuvalle asti. Vastaan käveli vain yksi pariskunta, muita Haltin-huiputtajia ei näkynyt.
Sade oli arvatenkin ajanut kaikki pihan telttaseurueet tuvan lämpöön. Polkujuoksutossuni olivat jo märät ja trikoot tuntuivat kosteilta. Hansikkaat valuivat vettä ja kädet pistelivät kohmeisina. Nälkäkin kurisi vatsassa. Terassilla oli kyltti, ettei siinä saisi käyttää keittimiä, mutta koska en uskonut minkään voivan syttyä siinä kelissä, keittelin mustikkasopat katoksen alla penkillä hytisten. Olisipa ollut mukava jäädä tupaan kuivattelemaan ja lämmittelemään kamiinan äärelle, mutta telttani odotti Meekonjärvellä (ja toki se tupa oli ihan täynnäkin). Onneksi jäljellä oli enää 11 kilometriä vesisateessa!
Märkä seikkailu Meekonjärvelle
Pihtsusjärven jälkeinen kivikko oli muuttunut sateessa liukkaaksi. En halunnut venäyttää nilkkaani, joten hidastin vauhtia varovaiseksi kävelyksi. Kivetön polku puolestaan muistutti vesikourua, ja sen molemmin puolin tiheät märät puskat varmistivat sen, että tossut, sukat ja housut olivat nopeasti läpimärät. Sadehousut olisivat olleet järkevä varuste, mutta sattuivat unohtumaan telttaan. Sateesta huolimatta jäin taas haaveilemaan toviksi Pihtsuskönkäälle, ja katselemaan miten valkoinen vesi ryöppysi loputtomiin mustaa kiiltävää kiveä vasten.
Koska kevättulvat olivat vieneet Vuomakasjoen sillan mennessään eikä uutta ollut vielä rakennettu, joen ylitys lähestyi lähestymistään. Olin alun perin ajatellut, että voisin kahlata vesistön Vuomakasjärven matalasta pohjoiskulmasta, mutta jotenkin tuttu ja turvallinen (?) merkitty kivikko kuulosti mukavammalta sateessa. Hiukan hermostutti, kun ylitystä oli kuvailtu vaativaksi vedenpinnan noustessa, ja ylityskohta oli noin 150 metriä leveä. Huoli osoittautui turhaksi, sillä vesi oli noussut vasta muutaman sentin ja useimmat kivet nököttivät yhä pinnan päällä. Huokaisin silti helpotuksesta, kun pääsin turvallisesti vastarannalle.
Jokin outo tunne oli kuitenkin kalvanut jo pidemmän aikaa, eikä se johtunut joen ylityksestä. Tunsin vain, ettei kaikki ollut kohdallaan. Mitä lähemmäksi pääsin Meekonjärveä, sitä enemmän tuo ihmeellinen tunne voimistui. Meekonjärven rantalouhikko oli hirvittävän liukas, hidas ja turhauttava ylittää.
Se näkyi jo kaukaa. Oranssi telttani näytti omituiselta, ikään kuin pienemmältä teltalta. Pistin vauhtia töppösiin. Oranssi läntti lähestyi ja tajusin, ettei se ole pienempi vaan väärin päin! En ymmärtänyt miten se oli mahdollista. Olin kiinnittänyt kuusi kiilaa maahan asti, telttapaikka oli suojaisassa rinteessä, eikä tuuli edes ollut kovin voimakas! Ensimmäinen ajatukseni oli se, että teltan sisältö on puhallettu ja tyhjä teltta on ollut riittävän kevyt lentelemään tuulen mukana. Sydämeni hakkasi kurkussa asti, kun juoksin viimeiset metrit teltalle.
Yritin nostaa telttaa toisesta päästä, mutta se oli hirvittävän painava. Avasin vetoketjua ja totesin että kaikki on tallessa: makuupussi, alusta, rinkka, vaatteet. Vaelluskenkäni ja sukkani sekä picnic-alusta ja vesipullo sen sijaan olivat siirtyneet eteisestä viereisen vuokrakämpän seinustalle sateen suojaan. Samaisesta vuokratuvasta pölähti yhtäkkiä ihmisiä auttamaan teltan siirrossa uuteen kohtaan. He olivat olleet kovin huolissaan miettiessään, mitä teltan omistajalle oli tapahtunut.
Selvisi, että telttani oli ollut lammikossa ylösalaisin jo useita tunteja sitten (koko rinnealueella oli muuten yksi ainoa lätäkkö noin kymmenen metrin päässä alkuperäisestä telttapaikasta – että mikä todennäköisyys on hypätä juuri siihen?!). Vuokratuvan väki tarjosi tavaroilleni sekä minulle kuivatuspaikkaa heidän kamiinansa äärestä. Ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, tarjosivat myös yösijaa ja korttipeliseuraa lämpimässä ja kodikkaassa tuvassa. Olin äärimmäisen kiitollinen avokätisestä tarjouksesta ja toin vaelluskenkäni ja sukkani tupaan, mutta koska muut kamat olivat pysyneet kuivina, päätin nukkua omassa pikku teltassani.
Palasin teltalle ja kuivasin pari pientä vesilänttiä teltan pohjalta. Levittelin katon kuivaustelineelle juoksuvaatteet ja laitoin kuivat vaatteet ylleni. Sitten iski herkkyyskohtaus ja nyyhkin ihmisten hyvyyttä ja empatiaa ja vähän sitäkin, ettei tarvinnut juosta enää vesisateessa kylmissä ja märissä vaatteissa ja että kaikki oli lopulta hyvin. (Tämän retken oppeja: teltta pitää kiinnittää aina myrskytuulta ennakoiden, vaikkei sääennuste lupaisi kummoista tuulta.)
Tuossa hetkessä olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin ottanut mukaani neljän vuodenajan vedenpitävän telttani. Vasta istuessani makuupussin suojissa tajusin, että tuuli puhalsi raivoisasti ja vieläpä monesta suunnasta. Teltta oli vihdoin oikeasti hyvin kiinni maassa ja ylimääräiset myrskynarutkin olivat päässeet ulos kaikenvaralta-pussista. 42 kilometrin polkumaraton uuvutti ja nukuin yöni kuin tukki.
Aamulla valuin vuokratuvalle kenkiäni noutamaan ja pahoittelin vielä aiheuttamaani hässäkkää. Ihmiset olivat yhä hyvin mukavia ja toivottelivat vain hyviä loppuvaelluksia Kilpisjärvelle asti. Palattuani teltalle herkistyin jälleen.
Vaellus sateessa Meekonjärveltä Kuonjarjoelle
Sain teltan kasattua lyhyen sadetauon aikana ja lähdin jatkamaan matkaani kohti Kilpisjärveä. Alkuperäinen suunnitelmani kulkea Tsahkaljärveltä Haltille ja takaisin kolmessa päivässä vaikutti tässä vaiheessa vielä mahdolliselta toteuttaa. Alun perin olin myös suunnitellut vaeltavani pidemmän pätkän poluttomassa erämaassa ja käydä katsomassa Kutturankurua, mutta se olisi vaatinut enemmän aikaa kuin mitä käytettävissäni tuolloin oli. Päätinkin poistua Kalottireitiltä vasta Kuonjarjoella ja vaeltaa Salmikurun kautta Termisjärvelle, ja sieltä sitten Kilpisjärvelle.
Ylitin Bierfejohkan pitkän harmaan sillan. Tyrskyävä vesiputous ja turkoosi joki näyttivät sadesäässä dramaattisilta. Huomasin vasemmalla kohoavan Saivaaran, joka piti huiputtaa paluumatkalla. Pyyhin märät kasvoni hihansuuhun ja jatkoin matkaa eteenpäin.
Tulomatkalla polku Kuonjarjoelta Meekonjärvelle oli ehdottomasti koko Haltin-retken mukavin osuus kävellä. Se saattoi johtua siitä, että Kuonjarjoen suunnasta vaeltaessa osuudelle tulee paljon loivaa laskua. Meekonjärveltä päin polku kurvasi jyrkkään nousuun ja loivempaakin nousua jatkui pitkät pätkät. Unohdin myös täyttää vesipullon kuten tulomatkallakin, koska en muistanut pienten purojen kumisevan kuivuuttaan. Jano yltyi puolivälissä niin kovaksi, että hörpin vettä hieman epäilyttävästä sammaleen seasta kuplivasta puropahasesta. Ainakin se valui tunturista eikä raatoja näkynyt rinteessä.
Meekonjärven ja Kuonjarjoen välinen polku on keskeltä helppo ja mukava kävellä, nousut ja laskut ovat kauttaaltaan loivia. Lähestyin Kahperusjokea ja jäin istumaan hetkeksi kivelle. Näin joella kaksi vaeltajaa ja ihmettelin heidän pyörimistään edes takaisin joenvartta. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin vaeltajien vaihtavan kenkiä. Samassa tajusin, että Kahperusjoessa oli paljon enemmän vettä kuin tullessani, jolloin se oli ollut helppo ylittää kivillä hyppien. Kivet olivat kadonneet ja vesi virtasi kovaa vauhtia.
Laiskotti ja ikuinen sade tympi. Kävelin ylävirtaan etsimään toista ylityspaikkaa, jottei kenkiä tarvitsisi riisua. Ylävirrassa oli vielä syvempää ja virta nopeampaa. Palasin takaisin kohtaan, jossa oranssipäinen merkki jökötti rannalla. Jos istuisin vaihtamaan kenkiä ja sähläämään rinkan kanssa, kastuisin sateessa yhä enemmän. Kannustin itseni ylittämään joen rohkeasti vaelluskengät jalassa – ei tässä paljon enempää voisi kastua! Kiviä löytyi lopulta melko paljon eikä missään kohdassa tarvinnut polvia myöten kahlata. Voin silti kuvitella, että Kahperusjoki saattaa muuttua pelottavaksi ylittää vesimäärän kasvaessa.
Saavuin Kuonjarjoen tuvalle, rakennukset erottuivat hädin tuskin sumusta. Terassilla oli vaeltaja astianpesulla. Kovin montaa sanaa ei tarvinnut vaihtaa, kun jo selvisi, että olen suoranainen erämaalegenda. Mysteerivaeltaja, jonka teltta lillui lammikossa ja joka mahdollisesti oli kadonnut tunturiin. Nainen oli kavereineen keräillyt kamppeitani Meekonjärvellä, ja luonnollisesti koko tupa oli kuullut tarinan. Pahoittelin jälleen aiheuttamaani kaaosta ja sitä, että sain ihmiset turhaan huolestumaan. Omasta näkökulmastani episodi ei ollut niin dramaattinen koska en ollut eksynyt tunturiin eikä teltta päässyt lentämään pitkälle, kun se oli täynnä tavaraa. Mutta ulkopuolisen silmiin tilanne oli luonnollisesti hirvittävä. Nolotti jälleen niin paljon, että sain vain vaivoin hiivittyä tupaan sisälle.
Eilisestä alkanut sade ja sumu olivat ajaneet vaeltajat tupiin. Kuonjarjoen tupa on 10 hengelle (ja korona-aikaan neljälle), mutta yöllä siinä oli nukkunut 23 ihmistä. Samaiset ihmiset olivat parhaillaan aamutoimissaan tai lounastamassa ja kuivaamassa vaatteitaan ja makuupussejaan, joten päätin kuivata omani vasta Termisjärvellä myöhemmin illalla. Ripustin vain takkini naulakkoon ja vaelluskengät ja sukat kamiinan viereen siksi ajaksi, kun valmistin pussikeittoa.
Ihmiset pohtivat ryhmissä päivän reittejään, moni oli palaamassa Kilpisjärven suuntaan. Termisjärvelle ei kovin moni halunnut lähteä sään takia – mitään hienoja maisemia ei näkyisi ja suunnistaminen erämaassa olisi hankalaa sumussa. Ajattelin myös skipata Termisjärven, mutta muistin miten pieni Saarijärven tupa oli, ja jos sinne koko Kuonjarjoen poppoo kävelisi, ei tupaan mahtuisi edes syömään, saati kuivattelemaan varusteitaan. Koska seikkailuni jatkui suoraan Kilpisjärveltä Ruotsiin, kamppeet oli saatava kuivaksi ennen Kilpisjärveä. Jos keli muuttuisi vielä huonommaksi, vaelluksesta tulisi hyvin hankala. Sääennusteen mukaan hyvin huonon kelin todennäköisyys oli matala, joten lähdin reippaasti joelle.
Pitkä ja märkä vaellus Kuonjarjoelta Termisjärvelle
Kuonjarjoen yli pääsee helposti, kun suunnistaa riittävästi vasemmalle rinnettä alaspäin. Tuvalta kulkee polku suoraan vedenottopaikalle, mutta sillä kohdin joki on kapea ja syvä. Vasemmalla joki levenee ja matalasta kohdasta pääsee lähes kuivin jaloin yli kiviä pitkin.
Heti joen jälkeen maasto muuttui kosteikon ja kivikon välimuodoksi ja lähdin kävelemään rinnettä ylöspäin. Sopivaa reittiä pystyi aika helposti katsomaan jo etäältä, ja purot olivat sen verran kapeita, että niiden yli pystyi hyppimään. Siedjonvarri jäi vasemmalle ja Guonjarvarri oikealle, pilviin kadonneina.
Kartan mukaan luvassa oli hikistä tarpomista lohkareisessa maastossa, mutta eteneminen olikin melko helppoa. Kivet olivat pääosin pieniä, ja rakkaa täplittivät tasaiset ruoholaikut. Viittakuruun matka kulki mukavasti ja joutuisasti. Kovin paljon maisemia ei todellakaan näkynyt, sade vain yltyi ja tuuli puhalsi kovempaa. Laitoin muovipussin kameran päälle, jotta se ei kastuisi. Kuivapussissa ja rinkassa kamera olisi ollut paremmassa turvassa, mutta tuskin olisin jaksanut kaivella sitä kuvien ottamiseen. (Tämän retken oppeja: järjestelmäkamera pitää suojata vaelluksella paremmin kuin pakastepussilla.)
Viittakurussa kiviä riitti, kiviä oli silmänkantamattomiin (mikä ei toki ollut kovin pitkä matka murkussa.) Loivien kivirinteiden jälkeen kivikko muuttui suomaaksi, jonka toisessa päässä häämötti valtava soistuma. Käveltyäni hyvän matkaa huomasin, että kameran linssinsuojus oli kadonnut. Yritin kävellä omia jälkiäni takaisinpäin, mutta tarkkaa reittiä oli mahdotonta löytää ilman mitään maamerkkejä. Viidentoista minuutin etsimisen jälkeen luovutin ja jatkoin eteenpäin. (Pahoittelen muoviroskan kylvämistä luontoon.)
Soistumaa lähestyessäni näin, että se oli enemmänkin järvi. Ohitin vesimaan vasemmalta, sillä Naalivaarallakaan ei maisemia voisi ihailla. Olin jotenkin katsonut kartasta, että Bahtasgohpejávri-järven rannoilla olisi pääosin tunturimaastoa ja joitain kiviä, ja suunnitellut jossain vaellusversiossa telttailevani rannalla. Kattia kanssa, koko ranta oli yhtä suurta rakkaa ja suonsilmää vuorotellen, ja hidasta kulkea kuin mikä. Onneksi ei tarvinnut yrittää teltan pystyttämistä, ja löysin roppakaupalla kypsiä lakkojakin. Sen sijaan järven jälkeinen kuru, jonka olin kuvitellut lohkareiseksi, olikin enimmäkseen helppokulkuista ja pienikivistä tasamaata.
Salmikurun loputtomat lohkareet ja kauhujen kiipeily
Salmikurun pohjoispäässä sijaitsee järvi, josta laskee virta alas kuruun ja sieltä edelleen Termisjärveen saakka. Olin suunnitellut ylittäväni vesistön jo kurun alkupäässä päästäkseni virran toiselle puolelle, josta myöhemmin alkaisi polku. Ylityspaikkaa ei kuitenkaan löytynyt, virta oli liian syvä ja voimakas. Päätin lähteä kulkemaan alaspäin kuohujen vieressä, kunnes saapuisin kahluupaikkaan, joka kartalla vaikutti olevan melko lähellä. Reitin valinta oli täysin väärä.
Alaspäin mennessä sateesta liukkaat lohkareet kasvoivat silmissä. Jumitin rinkkani kanssa murikoiden välissä. Jalkani takertuivat rönsyäviin pajupuskiin ja yritin olla kaatumatta. Iskin sääreni terävään kiveen juuri siitä kohdasta, jossa oli kolmen sentin liimattu haava (pieni onnettomuus ennen vaellusta) ja se alkoi vuotaa verta suuren laastarin alla. Huomasin kameran suojuksena olleen pakastepussin kadonneen myräkkään (taas tuli roskattua luontoa). Koska kaikki raajani olivat hämähäkkimiestyyliin varattuina tasapainon pitämiseen lohkareseinämällä, en saanut aikaiseksi laittaa kameraa rinkkaan. Lopulta lohkareet olivat suurempia kuin minä, enkä voinut enää kiivetä niiden ylitse eteenpäin. Oli joko mentävä takaisin – tai ylöspäin!
Halusin päästä Salmikurusta pois ennen pimeää, eikä paluu ylös järvelle kuulostanut yhtään houkuttelevalta. Yritin katsoa reittiä kännykästä, joka märkänä ei halunnut avautua, tunnistaa naamaani eikä sateesta ryppyisiä sormiani. Lopulta pääsin kartalle ja totesin, että kahluupaikka oli yhä kaukana. Aloin kiivetä rinnettä ylöspäin, roikkuen vuoron perään kivissä ja pajuissa.
Pääsin viimein ylös tasamaalle ja totesin, että siellä kävely oli helppoa. Olin tuossa tuokiossa kohdassa, josta polku alkaisi kurun pohjalla. Ensin piti kuitenkin möyriä taas lohkareiden seassa, onneksi olivat huomattavasti pienempiä kuin aiemmin. Saavuin lopulta kahluupaikalle, jossa tallatut pajut kielivät polusta. Vettä oli pari-kolmekymmentä senttiä, virta oli aika voimakas. Kuvitelmissani jäljellä olisi enää ripeä kävely tuvalle mukavaa polkua pitkin. Mutta polku katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, vain muuttuakseen jälleen karmeaksi rakkakivikoksi, jota jatkui niin kauas kuin pystyi näkemään.
Lohkareiden välissä vilahti toisinaan pieniä jälkiä siitä, että joku oli joskus sillä paikalla kävellyt. Pääasiassa kurun ylitys oli loputonta kipuamista ja pystyssä pysymisen taiteilua märillä ja suurilla kivillä. Yritin taltioida kauhujen kurun, mutta kamera tilttasi. Laitoin vettyneen laitteen vihdoin kuivapussiin.
Oli kulunut useita tunteja Kuonjarjoelta lähdöstäni. Ajattelin, että Termisjärven täytyi olla jo lähellä. Ei ollut. Kulkeminen kurussa oli ällistyttävän hidasta. Tässä kohden koin pienen puolen sekunnin paniikkihetken. Sitten tsemppasin itseäni: askel kerrallaan. Kuljen askel kerrallaan Termisjärvelle asti, koska muita vaihtoehtoja ei ole (teltan pystytys kuruun olisi ollut melkoista taikurin hommaa, vaikka olisi siitä hätätilanteessa selvinnyt). Ja niinpä jatkoin kipuamista ja kapuamista askel kerrallaan keskellä mustaa kivipeltoa, ylittäen virran vielä muutamaan kertaan yhä kovenevassa sateessa ja myräkässä ja pimenevässä illassa.
Kuin ihmeestä kivet lopulta katosivat, ja maa muuttui ruohikoksi, jonka keskellä kiemurteli polku. Kipusin pienelle kukkulalle ja näin Termisjärven tuvan järven rannalla. Iloitsin eniten siitä, että ehtisin tupaan ennen kymmentä, jonkunlaista kirjoittamatonta sääntöä siitä, milloin autiotupaan sopii vielä saapua. Tai ehkä iloitsin eniten siitä, että olin selättänyt Salmikurun ikuiselta tuntuneet kauhut (jotka ilmestyivät jopa painajaisiini muutama viikko myöhemmin). Vaellus Meekonjärveltä Kuonjarjoelle oli reilu kymmenen kilometriä, ja se kesti 3 tuntia 43 minuuttia. Vaellus Kuonjarjoelta Termisjärvelle oli kilometrin pidempi, mutta se kesti 6 tuntia ja 24 minuuttia. Pitkiä olivat kilometrit kurussa.
Kahdeksan hengen tuvassa oli jo yhdeksän ihmistä, suurin osa makuupusseissaan. Pahoittelin taas olemassaoloani ja myöhäistä saapumista, mutta vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Kamiinan lähelle pöydän ääreen tehtiin heti tilaa ja kuivia vaatteita poimittiin naruilta, jotta pääsin lämmittelemään ja ripustamaan omia varusteitani. Petipaikkaakin tarjottiin laverilta, mutta sanoin että voin hyvin nukkua lattialla, vaikka siellä olikin hiiriä. Joku lähti kuitenkin pystyttämään telttaa pihalle, vaikka tuvan lattialle olisi mahtunut vielä uusiakin tulijoita.
Purin kameraan osiin pöydälle ja laitoin vaatteet kuivumaan. Vaihdoin yövaatteet ja söin kuumaa retkiruokaa, joka maistui taivaalliselta. Sitten könysin makuupussiin. En oikein osaa nukkua autiotuvissa, jos siellä on muita vaeltajia. Kuuntelen makuualustojen narinaa ja ihmisten kuorsausta, ja tupa on yleensä lämmitetty liian kuumaksi. Väsytti valtavasti, mutta valvoin enimmän ajan yöstä.
Viimeinen etappi: Termisjärveltä Kilpisjärvelle
Heräsin ensimmäisten joukossa. Laitoin pikaiset puurot ja sulloin kamat rinkkaan. Kaikki vaatteet ja varusteet olivat kuivuneet yön aikana vaelluskenkiä lukuun ottamatta, teltassakin taisi olla pari märkää länttiä. Kokosin kameran ja huokasin helpotuksesta, kun se näytti toimivan normaalisti. Vaan ei toiminutkaan. Manuaalisäädöt olivat sököinä. Harmitti vietävästi, korjaus olisi kallista puuhaa. Vielä enemmän harmitti se, että reissun pidempi seikkailu Ruotsissa ja Kebnekaisen vaellus olisivat vasta edessä. Lähdin matkaan aamuyhdeksältä.
Termisjärven ja Kilpisjärven välinen polku oli pääosin helppokulkuista tasamaata. Suomaata oli paikka paikoin, ja rankan sateen jäljiltä polku oli muuttunut kuravelliksi. Muutama puro piti myös ylittää, levein ja syvin puro virtasi Paihkasjärven lähellä puolivälissä matkaa. Otin muutaman maisemakuvan ja huomasin, että yksi manuaalinappula toimi jälleen. Ja kohta toinenkin. Kamera ei ollutkaan rikki! Istahdin kivelle ja kyynelehdin hetken (melko paljon kyynelehtimistä yhdellä reissulla ja jatkui aina Vistasin laaksoa myöten :D). Kaukolaukaisin ei kuitenkaan toiminut ja tarkennuksessakin oli vikaa, mutta niitä en enää jaksanut murehtia.
Tsahkaljärvelle päästyäni en viitsinyt enää katsella polkua tarkasti, koska olin jo kulkenut sen kolme päivää sitten. Tosin yön pimeydessä otsalampun valossa. Päädyin vahingossa eri polulle Tsahkaljoelle ja läheiselle laavulle. Vaihtelu virkistää ja polun vierusta oli sinisenään mustikoita, kuten sormeni ja suuni parkkipaikalle saavuttuani. Termisjärveltä luontokeskuksen pysäköintialueelle oli matkaa reilu kuusitoista kilometriä, johon kului aikaa reilu neljä ja puoli tuntia.
Kaasutin suoraan Kilpisjärven retkeilykeskukselle syömään ja suihkuun ja lataamaan akkuja. Olin tiedustellut suihkumahdollisuutta jo etukäteen, ja koska sen kummempaa ruuhkaa leirintäalueella ei ollut, sain kuudella eurolla ihanan lämpimän suihkun. Söin ravintolassa halloumi-burgerin ja kokista ja kahvia. Taivaallista ruokaa, mukava henkilökunta!
Sitten hyppäsin takaisin autoon, levittelin penkeille ja selkänojille kaikki vaelluskengät, sukat, paidat, makuupussin ja mitä nyt repusta löytyikään, lykkäsin lämmittimen ja tuulettimen kaakkoon ja lähdin ajamaan Ruotsiin. Ajomatka Nikkaluoktaan oli trooppinen, mutta kamat kuivuivat. Lähdin paljon oppineena ja onnellisena uuteen seikkailuun kohti Kungsledenia!
