Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa ja sen ympäristössä on reilun 60 kilometrin vaellusreitti uskomattoman hienoissa maisemissa. Herajärven kierros muodostuu oikeastaan kahdesta Herajärveä kiertävästä rengasreitistä: 35 km pohjoispään kierroksesta ja 30 km eteläpään kierroksesta. Herajärven kierroksella pääsee nauttimaan vaihtelevasta vaaraluonnosta, vihreistä metsistä ja sinisistä järvistä.
Kolin kansallispuisto
Jylhien vaarojen Kolin kansallispuisto Pohjois-Karjalassa hurmaa kaikkina vuodenaikoina. Kolin alue saikin juuri Pohjoismaiden parhaan ulkoilukohteen palkinnon kansainvälisillä matkamessuilla. Näkymä Kolin huipuilta Pieliselle on ansaitusti yksi Suomen rakastetuimmista kansallismaisemista.
Kolilla on noin 80 km merkittyjä kesäreittejä, joista pisin on noin 60 kilometrin vaellusreitti Herajärven kierros. Ympärivuotisista reiteistä suosituin on luultavasti Kolin huippujen kierros, jonka lumikenkäilin talvella. Ehkä kaikkein kauneimmat maisemat avautuvat Mäkrän kierrokselta, jossa voi ihailla Järnefeltin maalauspaikkaa ja kuuluisaa mäntyä.
Kolin kansallispuiston alueella on lukuisia pysäköintialueita ja myös reittien aloituspisteitä on paljon. Herajärven kierros suositellaan aloitettavaksi pohjoispäästä Kolin luontokeskukselta, Eteläpäästä pysäköintialueelta tai Kiviniemen tilalta Herajärven retkeilykeskukselta.
Herajärven kierros -vaellusreitti polkujuosten
Kuinka vaikeaa se nyt voi olla? Ennen Kolin Herajärven kierrosta olin juossut vain yhden ultramatkan, joka sekin oli vain nipinnapin ultramatka, 43 kilometriä. Kaiken lisäksi tuo kyseinen ultrajuoksu, jonka piti olla 50 km, oli mennyt varsin penkin alle.
Mutta jos jotain ei ole elämässäni puuttunut, niin asennetta ’joo onnistuu, näillä mennään, kyllä lähtee’. Samalla mentaliteetilla lähdin Herajärven kierrokselle polkujuoksutossut jalassani. Ajankohdaksi pienelle seikkailulle valitsin ennätyshelteisen viikon ennen juhannusta.
Herajärven kierroksen suunnittelu ja valmistelu
Herajärven kierros piti suunnitella siten, että vettä olisi helposti ja tasaisesti saatavilla koko matkan ajan. Lisäksi telttapaikan piti olla mielellään reitin varrella, jotta aamulla ei tarvitsisi ottaa turhia askeleita. Otin Vaarojen Maratonin juoksureitin kartan suunnittelun avuksi. Yhtälöön istui parhaiten Lakkalan tila, jossa on telttailualue Herajärven rannalla.
Saavuin Kolille iltakuudelta Herajärven kierroksen Eteläpään parkkipaikalle. Aurinko paahtoi ja ilma oli sakeana hyttysistä. Vein puolen litran urheilujuomapullon pusikkoon odottamaan huomisen juoksuretkeä.
Sitten suhautin Kiviniemen tilalle, josta löytyisi vesitankki, koska halusin tarkistaa sen etukäteen. Seuraavaksi jatkoin matkaa Ryläykselle, jossa kävin ihailemassa ilta-aurinkoa ja vein samalla pusikkoon kaksi puolen litran urheilujuomapulloa. Ryläyksen jyrkät rinteet näyttivät paljon jyrkemmiltä kuin olin ajatellut.
Piti päästä aikaisin nukkumaan, joten jätin Kolin luontokeskuksella ja huipuilla käynnin väliin, ja kaasutin kohti Lakkalan tilaa.
Telttailu Lakkalan tilalla
Seppälän parkkipaikalta on matkaa noin 900 metriä Lakkalan tilalle ja rantaan telttapaikoille. Lakkalassa on kesäisin lampaita. Telttailualue laskeutuu rantaan asti, pihalla on tulipaikka ja tien vieressä huussit. Kaivon vesi ei ole juomakelpoista, lähin vesipiste löytyy Seppälän tilalta (vain vesipiste kaikkien käytössä).
Loivassa rinteessä oli saapuessani jo kuusi telttaa pystyssä. Söin tuhdin illallisen retkiruokaa ja painuin saman tien pehkuihin. Naapuriteltasta kuului kaamea kälätys yön pikkutunneille, enkä saanut millään nukuttua ilman korvatulppia.
Tein huonosti nukutun yön jälkeen kunnollisen aamupalan – kroissantteja ja mustikkakeittoa – joka toivon mukaan ei ärsyttäisi vatsaa. Pakkasin teltan, tein urheilujuomat reppuun ja lampsin vajaan kilometrin autolle. Lähdin matkaan vasta kello 8.40.
Herajärven kierros reittikuvaus
Lakkalan tila – Suopellon laavu
Polku lähti heti nousuun kohti vihreää metsää ja vielä jyrkempään nousuun Vesivaaralle. Vesivaaran huipulle kesti tunkata parikymmentä hikistä minuuttia – helle oli heti aamusta tukala. Maisemat Herajärvelle näyttivät niin mahtavilta, että harmitti olla ilman kameraa matkassa.
Vaaralta laskeutumisen jälkeen valitsin reitiksi parin kilometrin tieosuuden Hirvivaaran ja Ilokallion sijaan, koska en halunnut kahlata Herajoen yli. Rykiniemen hiekkarannalla ehtisi käydä toisenakin päivänä. Varpaani olivat teipeissä, enkä halunnut liottaa niitä joessa. Mikä hieno tekosyy luistaa parista noususta.
Tie oli tavattoman tylsä juosta, vaikka se säästikin vähän voimia. Risteyksen jälkeen alkoikin Rekivaaralta armoton nousu- ja lasku-urakka kapeilla poluilla. Tuntui siltä, että ylämäkeä oli takuulla enemmän kuin alamäkeä. Ohitin soman Haaralammen. Rekivaaralla juoksu sujui kehnosti, mutta heti perään hienolla Pajakalliolla juoksu kulki kuin lentäen.
Yhtäkkiä polun vierestä kuului äänekästä piipitystä. Iso ruskea kanalintu yritti huudella joko minulle tai pikkuruisille kirkkaankeltaiselle poikasille, jotka hajaantuivat ympäri sammalia. Tunnistin piipittäjät myöhemmin teeren poikasiksi.
Jylhät maisemat vaihtuivat soistumaksi ja pelloksi. Saavuin kyltille, jossa luki ’Eteläpää 6.9’. Suopellon laavulla oli väkeä tulistelemassa, pihapiiri vaikutti tunnelmalliselta. Laavun jälkeen oli kiva juosta kauniita sileitä kalliopintoja. Helle piinasi kovasti, mutta fiilis oli todella hyvä.
Lähdesuon hakkuualueella piti keksiä miten ohittaa polulle kaatuneet tai kaadetut puut. Aukean jälkeen alkoi hyvin jyrkkä nousu Kolinvaaralle. Sitten tulivat ketjussa Pesävaara, Takavaara ja Moisseenvaara. Hiki valui virtana.
Moisseenvaaralta näkyi taas kaunis Pielinen, ja rinne alas oli yhtä jyrkkä kuin ylöskin. Sitten seurasi rankka nousu Kiiesvaaralle, ja sitä pitkä laskeutuminen. Polun varrella nökötti houkutteleva penkki, jossa maistui energiapatukka. Ihastelin kukkia ja reheviä saniaisia. Hetken aikaa oli tarjolla mukavaa suhteellisen tasaista polkua ja viilentävää varjoa.
Pelkästään tähän vaaraosuuteen sain kulumaan tunnin.
Herajärven kierroksen Eteläpää
Saavuin Eteläpäähän kello 12. Pensaassa odotti ensimmäisen piilotettu juomapullo, jota saikin etsiä pitkään. Eteläpään parkkipaikalta oli enää lyhyt matka laavulle, jossa pidin ensimmäisen vessatauon. Juuri silloin satoi pari pisaraa, ukkosen vaarakin oli olemassa.
Juoksin kauniin Kuikkipuron vieressä. Polkuja risteili enemmänkin ja piti etsiä sitä oikeaa. Taas oli edessä myös hakkuualuetta. Polku koukkasi Ahvenlammen pohjoisrannalle. Autiotuvalla oli pari retkeilijää. Maisema oli niin hieno, että Ahvenlammella olisi varmasti ihana yöpyä.
Seuraavaksi edessä oli jälleen hakkuualueen ylitys – näitä oli aika monta. Hetken tasaisen ja helpon Kivivuoren juoksuosuuden jälkeen alkoi haastavampi kivikko ylös ja alas Rautaportilta. Jylhä Rautaportti on vaikuttava näky metsässä.
Saavuin Huuhkajavaaran tulipaikalle kello 14. Tulipaikalta kalliolta avautuivat hienot maisemat alas kallioseinämien ympäröimälle Huuhkajalammelle. Sen jälkeen polku jatkui tasaisempana Kiviniemen tilalle asti. Askel nousi taas keveästi ja vauhtiakin pystyi pitämään.
Kiviniemen tila
Kiviniemen tila on Herajärven retkeilykeskus, joka tarjoaa majoitus- ja ohjelmapalveluita. Hieno päärakennus oli harmillisesti juuri tuhoutunut isossa tulipalossa muutama viikko sitten. Paikka niittyineen ja kesäkukkineen Herajärven rannalla on kuin postikortista.
Pihapiiristä löytyi valtava vesitankki, josta täytin kaikki pullot. Lötköpulloihin tein urheilujuomaa jauheesta. Helle paahtoi armottomasti, ja lähdin tauon jälkeen mielihyvin jatkamaan matkaa puiden armolliseen varjoon.
Kolinvaara – Ryläys
Matka jatkui nousujohteisesti Kiviniemen tilalta ylös Heraniemenkolin ja Kolinvaaran (sen toisen) rinteille. Vehreät maisemat palkitsivat uurastuksen. Kolinvaaralta polku laskeutui metsiköstä aukealle, jonka reunalla oli kyltti ’Kiviniemi’ ja ’Ryläys’. Aukean ylitys jatkui sitten metsikössä kierrellen Pusonjoen yli.
Polku kulki kuivassa kansasmetsässä saapuen tielle, jonka kyltissä luki ’Ryläys 7,2’. Jostain syystä alkoi naurattaa, taisi tuntua juoksu liian helpolta ja ajattelin, että kun Ryläyksestä on selvitty, loppu on lastenleikkiä. Juoksin saniaisten keskellä kiemurtelevaa polkua välillä pitkospuilla, välillä kivillä.
Sammakkouuron nousu oli tiukka, ja suon ylityksen jäkeinen nousu Sammakkovaaralle vielä tiukempi. Huipulla kello näytti 15.50. Olikin sopiva hetki pitää tauko maisemissa juusto-croissantin kanssa.
Polku kulki kallion reunoja Pitkälammelle ja takaisin alas metsään. Ällistyttävän jyrkälle Tanssikalliolle tunkatessani mietin, että miksi se polku on pitänyt vetää joka ikisen nyppylän kautta. Jaloissa tuntui siltä kuin olisi sambannut kaksi vuorokautta putkeen.
Ikosenvaaralta Ryläyksen nousu vihdoin alkoi, ja olihan se melko jyrkkää. Yllätyin silti melko miellyttävästä polkuosuudesta. Vaikka hellettä riitti, tässä kohtaa tuntui armollisen vilpoisalta. Saavuin näkötornille kello 17. Tornista näkyy Joensuuhun saakka.
Peiponpelto – Ikolanaho – Mäkrän reitti
Ryläykseltä lähti pitkä ja paikoin hyvin jyrkkä ja juurakkoinen polku laskeutumaan tiheässä metsikössä. Metsikössäkin riitti sekä nousuja että laskuja, jyrkät portaat ja parit pienet pitkospuupätkät. Mörkövaaralta avautuivat hienot maisemat.
Ennen tielle saapumista poimin pusikosta kaksi vesipulloa, jotka olin piilottanut illalla. Mörkövaaralla on lähde, mutta sen vesi ei ole juomakelpoista.
Ryläyksen polulta käännyttiin jyrkästi oikealle tielle, jota pitkin oli helppo juosta muutama sata metriä. Polku jatkui nousten takaisin kallioille tien toiselle puolelle. Myllypuron tulipaikan ja Myllypuron ylitin kello 18 aikoihin.
Myllyvaaran kiertävä polku oli suhteellisen tasaista ja helppoa juosta. Ohitin Peiponpellon parkkipaikan. Sitten alkoi hirvittävä nousu jyrkkää kivikkoista polkua Ikolanaholle. Rinteessä hyttyset iskivät kimppuun mustana pilvenä, kun vauhti ei riittänyt pitämään niitä loitolla.
Viimein rinne loiveni, mutta vauhtia ei tullut paljonkaan lisää, kun jalat olivat niin hapoilla. Ikolanahon niitty oli hieno nähtävyys alkavassa kesäillassa. Reittipasmat menivät kuitenkin hiukan sekaisin, koska polkuja risteili sinne ja tänne, enkä ollut varma mihin suuntaan pitäisi lähteä.
Suuntasin Mäkrän kierrokselle Ikolanahon kämpän ohi Mäkrän ja Pieni-Mäkrän välistä. Polku on tässä kohtaa tasainen ja helppo juosta, vaikka nousua tuntuu jatkuvan loputtomiin. Jonkun ajan kuluttua polku saapui risteykseen, Mäkrän kallioinen polku lähti nousemaan vasemmalle.
Mäkrävaaran huipulla vaaramaisemat mäntyineen tyynelle Pieliselle olivat mielettömän hienot ja niitä piti jäädä hetkeksi (tai pitkäksi aikaa) ihailemaan. Sekä Mäkrävaara että Kolin huiput ovat kauneimmillaan auringonnousun aikaan. Polku Mäkrältä alas Kolin suuntaan oli todella jyrkkä ja rinne oli hankala jopa laskeutuessa. Saavuin Purolanaholle kello 19.20. Ja sitten kohti Kolia!
Ukko-Koli ja Kolin huiput
Purolanaholta polku on suhteellisen tasaista ja mukavaa juosta aina Mäkränaholle asti. Mäkränaho on yksi kulttuurihistoriallisista ahoista Kolin kansallispuistossa. Aholta löytyy esimerkiksi ihania kieloja ja perhosia. Olen ehkä sen takia niin hidas juoksija, kun tutkin niin pitkään kukkia ja perhosia.
Mäkränaholta on noin sata metriä risteykseen, josta lähtee useita polkuja mm. Ukko-Kolille ja Akka-Kolille. Päätin kiertää Kolin kierroksen vastapäivään. Vaarojen Maraton laskeutuu alas Rantatielle ja käy satamassa ennen nousua Ipatille ja Kolille. Tämän reittiosuuden skippasin omasta suunnitelmastani.
Ukko-Kolille johti hyvä ja tasainen polku loivaa nousua Kolinuuron kautta Paha-Kolin ohi kallioiden keskellä. Saavuin Ukko-Kolin huipulle kello 19.50 eli 20 minuuttia Purolanaholta lähdöstä. Päätin tulla seuraavana päivänä ihailemaan maisemia Ukko-Kolin ja Paha-Kolin huipuilta, kun kellokin oli jo aika paljon. Laskeuduin portaita luontokeskukselle.
Löysin hanan seinästä, mutta luontokeskuksen vesiposti on auki vain silloin kun luontokeskuskin on auki, joten hain Kolin hotellilta vettä. Respan baarista ystävällisesti täytettiin molemmat lötköpulloni. Pidin hiukan hengähdystaukoa hotellin pihalla ja söin sipsejä saadakseni vähän suolaa.
Jatkoin matkaa kello 20.15. Olin ajatellut, että Kolilta juoksen alaspäin viettäviä rinteitä vain rallatellen Lakkalaan ja fiilikset olivat korkealla. Mutta kyllä siinä loppumatkassakin oli julmetusti työtä. Pahin helle alkoi kuitenkin viimein väistyä ja valoisa kesäilta oli enää ihanan lämmin juosta.
Juoksin Akka-Kolin rinteillä maisemia ihaillen. Akka-Kolin Hiljaisuuden Temppeli kutsuu pitämään pienen mietiskelytauon, vaikka olisi polkujuoksulenkillä. Tein ihmeellisen silmukan oikeaa polkua etsiessäni ja päädyin siihen, että olin koko ajan mennyt oikeaa reittiä. Akka-Kolilta pystyi juoksemaan vauhdikkaasti metsäpolkuja alaspäin laskeutuen.
En noussut toistamiseen Mäkrävaaralle vaan juoksin vaaran eteläpuolista polkua Ikolanaholle, ja sitten Mäkrän ja Pieni-Mäkrän välistä polkua risteykseen, josta käännyin oikealle Lakkalan suuntaan. Polku nousi melkein saman tien jyrkästi Pieni-Mäkrälle ja lähti sitten loivaan laskuun aina tielle saakka.
Tieosuutta riitti Havukanaholle asti. Toivoin, etten ollut missannut jotain metsässä kulkevaa polkua. Havukka-ahoa ennen kurvasin taas metsään ja ylös pitkulaisille vaaroille, Murhivaaralle ja Rieskaniemenvaaralle. Kelosuon kohdalla polku haarautui ja ylitin virran oikella puolella.
Näillä kohdin maasto oli suhteellisen mukavaa ja juostavaa usein. Yllättävästi myös juoksu kulki aika hyvin. Samassa alkoi älyttömän tiukka nousu Jauholanvaaralle, jonka jaksoin vain ajattelemalla: viimeinen vaara, Lakkala lähestyy.
Jauholanvaaralta laskeutumisen jälkeen loppumatka Lakkalalle oli helpohkoa juostavaa, kun suurimmat nousut ja laskut olivat takanapäin. Jouduin silti välillä kävelemään, kun juoksusta alkoi tulla vähän huonoa oloa. Astelin Lakkalan rantaan kello 23.09.
Lakkalan telttailualueella oli pystyssä vain yksi teltta. Matkaa lähtöpaikalle eli autolle Seppälän parkkipaikalle oli vielä viimeiset 900 metriä. Johon kului 20 minuuttia, kun kävelin suosiolla.
En jaksanut kaasutella Rykiniemeen telttailemaan suunnitelmien mukaisesti, vaan heitin kamat selkään ja painuin takaisin Lakkalaan teltan pystykseen. Herkullinen pussiruokaillallinen valmistui kello 1 yöllä.
Statistiikat urheilukellosta kertoivat seuraavaa: kokonaisaika 14:45 (14:25 ilman sitä Lakkalan yölaahustusta), aika liikkeellä 11:25, nousumetrejä kertyi 2200 m. Olin tyytyväinen tulokseen aiempaan juoksukokemukseeni nähden. Olin ennen kaikkea iloinen, että vatsa toimi ja ylipäänsä selvisin niistä vaaroista.
Seuraavana päivänä olikin mukava pitää lepopäivää käymällä Rykiniemessä, Pirunkirkolla, Kolin huipuilla, uudestaan Mäkrällä ja Turulan tilalla telttailemassa – tuli sitten se Ipatin rinnekin noustua Kolille.
Kokemuksia Herajärven kierrokselta
- Reitti on lukuisten vaaroille nousujen ja laskujen takia erittäin raskas, ihan sama juokseeko vai vaeltaako. Esimerkiksi kymmenisen kilometriä pidempi mutta soinen Sevettijärvi-Pulmanki -vaellusreitti tuntui jollain tavalla kevyemmältä juosta jopa painavamman repun kanssa.
- Jos tunkkaamisesta tai polkujuoksusta suurissa korkeuseroissa ei ole paljon kokemusta, Herajärven kierros on melkoista nysväämistä ja hapokkaita reisilihaksia. Sauvat ovat vaaroilla ihan ehdottomat.
- Polku on paikoin myös erittäin juurakkoinen ja kivinen, ja se vaatii hyvää tekniikkaa järkevän vauhdin pitämiseen. Yksin juostessa olen ehkä liiankin varovainen, etten vahingossa nyrjäytä nilkkaani.
- Omatoimireissulla (ainakin juosten) vesipisteitä on joillain osuuksilla turhan harvassa. Herajärven kierros kannattaakin suunnitella erityisesti vedensaanti mielessään.
- Reitin varrella on useita hienoja telttailupaikkoja, kuten Lakkalan tila, Rykiniemi ja Turulan tila.
- En saletisti olisi lähtenyt kiertämään Herajärveä toiseen kertaan heti perään (nimimerkillä ’onhan se Vaarojen Ultra joskus mielessä käynyt’). Mutta niin hienoja maisemia löytyy Herajärven kierrokselta, että varmasti kierrän sen uudelleen joskus toiste. Ehkä ensi kerralla alle 12 tunnin – tai sitten rennosti muutamassa päivässä!
