Hetta-Pallas -vaellusreitti Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on Suomen vanhin vaellusreitti ja yksi suosituimmista vaelluksista. Hetta-Pallas reitti kulkee tunturien huipuilta alas kuruihin ja takaisin huipuille uskomattoman kauniisiin maisemiin. Syyskuun ruska värjää tunturit syvillä punaisilla sävyillä. Kolmen yön ja reilun 50 kilometrin pituinen Hetta-Pallas vaellus kuuluu ehdottomasti hienoimpiin tekemiini vaelluksiin.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on upeiden tunturien aluetta. Nykyiset tunturit ja vaarat ovat Alppien kaltaisen vuoriston kuluneita jäänteitä. Pallastunturien maisema kuuluu Suomen kansallismaisemiin. Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen ensimmäisiä kansallispuistoja.

Pallas-Yllästunturin alueella on saamelaista ja suomalaista kulttuuria. Poronhoitoon liittyviä rakenteita sekä tietenkin poroja voi nähdä kansallispuistossa paljon. Pallastuntureilla on tutkimusten mukaan maailman puhtain ilma – sen tuntee koko kehollaan, kun saapuu Lappiin ja hengittää syvään!

Hetta-Pallas -vaellus

Hetta-Pallas -vaelluksen kesto rennosti kulkien on kolme yötä, jos lähtee liikkeelle vasta myöhään iltapäivällä, kuten etelästä tulleet usein. Välimatka Hetasta Pallakselle suoraan kuljettuna on noin 50 kilometriä. Hetta-Pallas -reitillä saa yöpyä vain tupien ja tulipaikkojen läheisyydessä virkistysvyöhykkeellä (tarkista kartasta), sen ulkopuolella erämaavyöhykkeellä voi leiriytyä vapaasti.

Varaustuvat ja autiotuvat sekä tulipaikat ovat järjestyksessä Hetasta lähtien: Pyhäkeron autiotupa, Sioskurun autio- ja varaustupa, Tappurin autiotupa, Pahakurun autiotupa, Hannukurun autio- ja varaustupa, Suaskurun kota, Montellinmajan tulentekopaikka (mökki ei käytössä), Nammalakurun autio- ja varaustupa, Rihmakurun kota ja Pallaksella vuokrakota Pallaskota ja avoin kota.

Vesipisteitä löytyy hyvin taukopaikkojen läheisyydestä, usean tuvan yhteydessä on myös kaivo. Käytin suodatinta ottaessani virtavesistä juomapulloon vettä. Lämpimänä aikana vesi suositellaan jopa keitettäväksi.

Hetta-Pallas -vaellusreitin kartta on osa Hetta-Pallas-Ylläs tunturikarttaa Calazon vedenkestävissä Tyvek-kartoissa. Myös Karttakeskuksella on reitin kartta valikoimissaan. Hetta-Pallas vaelluksen reitti on hyvin merkitty, mutta kartta kannattaa pitää aina vaelluksella mukana.

Vaelsin Hetta-Pallas -reitin yksin syyskuun loppupuolella 2020. Nyt Montellinmaja ei ole enää käytössä yöpymiseen, ja Pallastunturin luontokeskus on toistaiseksi suljettuna. Tässä kokemuksia klassikkovaellukselta.

Hetasta venekyydillä vaellukselle – vaelluskertomus

Hyppäsin bussista Enontekiön Hettaan. Kävelin Koru Laaksolle venekyytiä odottelemaan, ja sain kyydin jopa kaasuostoksille rautakauppaan. Samasta paikasta saa myös autonsiirtopalvelun.

Ruskan hehkuvat oranssit näkyivät jo hyvän matkaa ennen kuin vene kopahti Ounasjärven yli laituriin. Lähdin kulkemaan leveää polkua havumetsään ja vedin hitaasti keuhkot täyteen syksyn ihaninta tuoksua. Edessä odotti ensimmäinen pitkä Lapin-vaellus, ja järjestyksessä toinen pitkä yksinvaellus kesäkuisen Karhunkierroksen jälkeen. Hetta-Pallas -vaellukseni oli samalla luontopyhiinvaellus.

Neulaspolku oli paikoin juurakkoista ja kivistä metsäpolkua. Molemmin puolin pitkospuita näkyi soistumaa. Rinkka painoi tuhottomasti, kun olin pakannut pakkasia varten kaksi alustaa, ja polkujuoksutossut tunturiseikkailuja silmällä pitäen.

Metsälampi oli peilityyni, kaikkialla oli hiljaista. Istuin hetken rannalla hymyssä suin. Vaelluksen yksi hienoimmista hetkistä on se, kun ensimmäisenä päivänä on jonkun matkaa kulkenut ja kutkuttava vaellusjännitys poistunut. Rauhoittuu kuluvaan hetkeen, jossa tuntuu kuin kaikki maailman aika olisi juuri siinä, eikä muuta tarvitse.

Viimeinen pätkä ennen Pyhäkeron autiotupaa oli sorastettua polkua. Ilta alkoi jo hämärtää, kun kurkistelin vapaita telttapaikkoja. Päätin pystyttää majani hiekkaiselle tasanteelle. Kiilat eivät tahtoneet pysyä kovin hyvin hiekassa, mutta en jaksanut välittää asiasta. Kaasupulloa piti hiukan avittaa puukolla ennen kuin se suostui toimimaan, mutta sain lopulta illalliset laitettua ja kaaduin suorilta jaloin makuupussiin pitkän matkustuspäivän päätteeksi.

Yöllä nousi kova tuuli ja satoi kaatamalla. Aamulla huomasin, että puolet kiiloista roikkui lerpattavissa teltanliepeissä irti maasta, sisällekin oli muodostunut lammikko. Onneksi kamat eivät kastuneet, ja saipa siinä oppia teltan pystytyksestäkin.

Keitin kaurapuuroa sillä välin, kun teltta ja makuupussi kuivuivat puun oksilla. Kävin huussissa ja kuikuilemassa autiotuvalla, jäin juttelemaan niitä näitä toisen vaeltajan kanssa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kun lähdin matkaan kohti Pyhäkeroa.

Pyhäkeron tuvalta Sioskuruun

Nousu Pyhäkerolle oli pitkä, jyrkkä ja raskas. Puolivälissä ensimmäistä rinnettä oli kyltti uudesta reittilinjauksesta. Porot kirmailivat rinnettä kauempana, niiden siluetit näkyivät valoa vasten.

Ennen viimeistä nousua ylös tunturin huipulle polku teki mutkan tasanteella Pyhäjärven länsipuolelta. Kivimuurin edessä näkyi kutsuva penkki, jolle kipusin istumaan. Ruuhkasta ei ollut tietoakaan, vaikka ilma oli mitä kaunein ja ruska hehkeimmillään.

Sitten nousuun kohti huippua. Ylhäältä avautuivat käsittämättömän hienot maisemat molemmin puolin tunturijonoa. Pilvet loihtivat valtavia varjoja maastoon valonsäteiden leikkiessä niiden lomassa.

Huipulla tuuli navakasti, hyvä kun pystyssä pysyi. Jossain kauempana erottui muutama muukin kulkija, mutta suurilla tuntureilla ihmiset vaikuttavat aika pieniltä. Äänet jäivät tuulen alle, kuului vain huminaa hiljaisuudessa.

Matka jatkui suunnattoman kauniissa näkymässä Siosvaaraa kohti. Vaellusreitin ura oli leveä, tuhansien kenkien kuluttama. Se jatkui mutkitellen yli tunturien ja loputtomana kumpuilevan tunturijonon. Horisontissa enää hennot ääriviivat piirsivät Ounastunturit taivasta vasten. Ristiltä näyttävät reittimerkit kieltämättä maalailivat jollain tavalla pyhyyden auraa maisemaan ja sielunmaisemaan.

Pyhäkeron laakeaa huippua jatkuu kauan, kunnes polku kääntyy jyrkempään laskuun. Vaikkei sekään niin kovin jyrkkä ole. Karussa kivikossa helakanpunainen maaruska kertoi, että kasvit elävät ja kukoistavat hiekassakin tuulen ja kuivuuden armoilla.

Alempana tunturin rinteillä tulipunainen maaruska levisi silmänkantamattomiin. Tänä vuonna oli kuulemma hyvä ruska. Se oli hyvä uutinen, koska se oli elämäni ensimmäinen Lapin-ruska. Tai ainakaan en muista, että olisin koskaan aiemmin kulkenut kotimaani pohjoisilla leveyspiireillä syyskuussa. Ehkä juuri siksi tämä syvällä punaisella ja oranssilla sudittu luontokokemus tuntui niin väkevältä.

Kuparinväriset heinät silittelivät pitkospuiden reunoja. Sioskurun varaus- ja autiotupa kurkisti keskeltä väriläiskää. Autiotuvan puolella oli väkeä ja tulet kamiinassa. Puoli kolmelta vatsa kurni jo ärhäkkäästi, jäin Sioskurun tuvan terassille laittamaan lounasta, kun ei tarvinnut lämmitellä.

Sioskurun tuvalta Pahakuruun revontulia ihailemaan

Sioskurusta polku kulkee vaarojen kylkiä, huipuille asti ei nousta kertaakaan Pahakuruun vaeltaessa. Ensin noustaan kuitenkin aika korkealle Siosvaaralle, korkein huippu jää vasemmalle puolelle. Sitten laskeudutaan hiukan matkaa, kunnes kuljetaan aika tasaista polkua Sillavaaran itäisiä rinteitä.

Parin kilometrin jälkeen edessä oli risteys, josta käännytään Tappurin autiotuvalle. Tappuriin olisi matkaa kilometrin verran, tuvalta pääsee myös takaisin vaellusreitille joutumatta palaamaan risteykseen. Tappurin tuvalle ei ollut tarvetta, sillä odotin jo innoissani seuraavaa telttayötä.

Ennen Sioskurua oli pilvistynyt, harmittelin hiukan kadonneita auringonsäteitä. Tappurin tunturia lähestyttäessä maastossa näkyi paljon soistumaa. Hetta-Pallas -reitillä kaikki vähänkin märkä on katettu pitkospuin, eikä kenkiään tarvitse kastella.

Tappuri kohosi erottuvana kumpuna maastosta, kuin valtava muurahaispesä. Polku mutkitteli loivasti ylös varjon puolelle. Varjoon jäi myös risteys, josta pääsisi Ketomellaan ja Hietajärvelle Pippokeron kainalosta.

Polku nousi seuraavaksi Rouvivaaran rinteille. Vesi virtasi matalalla purossa. Kummut väistyivät ja maisema alkoi avautua. Samalla pilvetkin katosivatt, puoli kuuden ilta-aurinko loihti taas kullan kimallusta karuun maahan. Horisontissa lepäsi luultavasti Suastunturi.

Tasankoa jatkui useita kilometrejä. Auringonsäteet siivilöityivät viimeisten pilvien takaa. Muita vaeltajia ei ollut näkynyt sitten Sioskurun. Kuljin pitkospuita ja mietiskelin elämää, sen pieniä ja suuria ihmeitä.

Pienen nousevan rinteen jälkeen kaukana näkyi rykelmä rakennuksia, Pahakurun autiotupa. Kivinen tie muuttui pitkospuiksi ruskan valtaamassa tunturikoivikossa. Mökki näytti vanhalta, hyyskät hohtivat uutuuttaan.

Ikkunasta näkyi, että tuvassa istui väkeä pöydän ääressä. Hannukurun saunalliseen kartanoon olisi ollut matkaa vaivaiset puolitoista kilometriä, mutta jotenkin hiljaisempi Pahakuru kuiski pystyttämään teltan sen pihapiiriin.

Jälkeeni saapui vielä kaksi naista, jotka päättivät jatkaa vielä Hannukuruun. Katoin itselleni juhlaillallisen pihan pöydälle taivaanrannan punertuessa. Olisi voinut laittaa tulet nuotioon, mutta laiskotti kanniskella puita. Katselin kaunista auringonlaskua syödessäni, se riitti loimusta.

Puoli yhdeksään mennessä täydellinen musteensininen yö laskeutui ja kietoi tunturit pimeyteen. Ilma alkoi tuntua hyytävän kylmältä. Yhtäkkiä tuhannet tähdet syttyivät taivaankannelle. Mietiskelin kauan, ennen kuin maltoin mennä nukkumaan.

Uni ei tullut silmään tähtiä miettiessä, kävipä mielessäni myös revontulien mahdollisuus. Varttia yli kymmenen raotin teltan vetoketjua ja leukani putosi kolahtaen kanervikkoon: taivas oli muuttunut vihreän ja turkoosin valon täyttämäksi kupoliksi! Säntäsin ulos kameran kanssa.

Valo täytti koko taivaan, en ollut ikinä nähnyt mitään niin satumaista. Revontulien loimut leikittelivät välillä ylöspäin, välillä pehmeitä ympyröitä muodostaen, välillä kiitäen hurjaa vauhtia taivaan halki. Tulikettu oli piiskannut valtavasti kipunoita hännällään.

Ihastelin ja kuvasin valonäytöstä, kunnes sormet ja varpaat jäätyivät. Ensikertalaisen revontulikuvista puuttuu tarkkuus ja sommittelu, mutta valon määrä ja hurmokseni ehkä välittyy. Vaikka eivät ne juuri sen kummoisempia olleet Kevon revontulien jäljiltäkään.

Pahakurun tuvalta Suaskurun kodalle

Aamu valkeni ohuen pilvipeiton takana, yön kylmyys tuntui enää kirpeässä pohjoisen ilmassa. Tuvan väki oli jatkanut matkaansa ja jättänyt jälkeensä lämpimän mökin. Kuivattelin sisällä makuupussia puuron tekeytyessä. Toinenkin yksinvaeltaja osui paikalle evästämään. Kukkuminen revontulien alla otti veronsa, aamutoimet venyivät yli puolille päivin.

Hannukurun kämppäkartanolle kävelee tuossa tuokiossa. Ensin laskeudutaan harvapuiselle tasangolle rotkolaaksoon, ylitetään kosteikkoa pitkospuilla, ja lopulta sukelletaan käkkyräpuiden sekaan metsikköön. Rotkolaakso on syntynyt 30-50 miljoonaa vuotta sitten kallioperän lohkoliikunnoissa. Ounastunturin alueen kallioperän kvartsiitti on lähes 2000 miljoonaa vuotta sitten kerrostunutta hiekkaa. Luonnon jatkumon voi tuntea joka askeleellaan.

Hannukurun varaus- ja autiotupa on useimpien Hetta-Pallas -reitin vaeltajien pysähdyspaikka. Petipaikkoja riittää varaustupien puolella 24, lisää lavereita löytyy kallion päällä sijaitsevasta autiotuvasta eli Haukkalinnasta. Moni löylyttelee Hannukurun saunassa erämaan tunnelmissa. Pihapiirissä on useita tulipaikkoja, kota, kaivo ja kuivakäymälöitä. Olin tyytyväinen jäätyäni yksin Pahakurun korkeuksiin ja rauhaan katselemaan revontuliesitystä.

Hannukurulta matka jatkuu kivikkoista polkua kohti Suastunturia, Pallakselle on matkaa 27 kilometriä. Hannukuru on sellainen puolivälin pysäkki. Heti kosteikon ja puron ylityksen jälkeen polku nousi jyrkästi tunturin helmoja. Hannukurun autiotupa näkyi enää pienenä pisteenä kuusien keskellä.

Suastunturille nousu kävi jalkoihin. Tunturin lakeuksilla polku kulki välillä ylös välillä alas pienempien huippujen välillä. Maisema kumpuili utuisena kaukaisuuteen. Pitkä laskeutuminen johdatti pitkospuille suon yli ja tiheään metsään.

Metsän uumenissa Suaskurun kodalla oli useampi seurue. Laitoin lounasta jossain nurkassa puunrungolla istuen ja kävin kurkkaamassa, miten pimeää kodassa olikaan. Suaskurun kodalla voi tarvittaessa yöpyä. Paikka oli jotenkin niin synkkä, että toivoin, ettei yöpymistarvetta koskaan tulisi.

Montellinmajalle Lumikeron ja Vuontiskeron yli

Ripeän evästauon jälkeen karistin Suaskurun kodan ja metsän tomut ja neulaset jaloistani. Mitäpä muutakaan edessä odotti, kuin nousua jälleen. Mutta mikäpä noustessa hehkuvan ruskan syleilyssä. Mustikat ja juolukat muodostivat värikkäitä mattoja silmänkantamattomiin.

Rinne oli paikoin jyrkkää, paikoin soista, mutta enimmäkseen sorapolkua. Maisemat näyttivät sen hienommilta, mitä korkeammalle nousi. Taaksepäin katsoessa polku yli tunturien kiemurteli kuin hohtava lanka.

Viimein kivikasa kohosi edessäni taivasta vasten. Pahakurulta Lumikeron huipulle kesti noin neljä ja puoli tuntia. Päivä oli ollut pilvinen, mutta taivaanranta rakoili lupaavasti. En pitänyt kiirettä, olin vain.

Ettei aika kävisi pitkäksi retkeilyreitillä, Lumikerollakin on kaksi huippua, ja niiden välissä laskeudutaan ja noustaan useita kymmeniä korkeusmetrejä. Jälkimmäinen töppäre on tosin matalampi, eikä polku kulje ihan sen korkeimmalta kohdalta.

Lumikuru oli syvä ja jyrkkäreunainen. Poroaita juoksi kurun suuntaisesti erottaen Lumikeron ja Vuontiskeron toisistaan. Jouduin hetken miettimään portin toimintaperiaatteita. Aidasta päästyäni jatkoin nousua Vuontiskeron rinteille, joille ilta-aurinko alkoi viimein paistaa.

En muista nähneeni niin oranssia ja punaista auringonlaskua koskaan aiemmin. Jäin istumaan rinteeseen pitkäksi aikaa. Heinät värisivät kullankeltaisina tuulessa. Mieleni radio soitti Aviciita. Vasta kun punainen pallo alkoi painua alas horisontin taa, pistin rivakasti töppöstä toisen eteen.

Montellinmaja näkyi heti kun keron rinne kääntyi laskuun. Taivaan hehku taittui kylmään palettiin kilpaa lämpötilan laskun kanssa. Yöksi oli tulossa pakkasta.

Samaan aikaan pienelle Montellinmajalle saapui toinenkin yksinvaeltaja. Totesimme yksissä tuumin, ettei matkaa kannattaisi jatkaa isolle Nammalakurulle pimeää vasten, vaikka se olisi vain kilometrin päässä. Laitoimme molemmat teltat pystyyn varmuuden vuoksi, mutta suunnittelimme jäävämme yöksi mökkiin lämpimään.

Illan pimetessä takka lämmitti tuvan ja kaksi naamaa kurkki vuoron perään pikkuruisesta ikkunasta toisten vaeltajien valoja. Tupaetiketin mukaan viimeksi tullut saa jäädä lämpimään, levänneiden on aika jatkaa matkaa. Kymmeneltä päätimme lopettaa jännittämisen ja käydä unille – jos joku vielä tulisi, saisi nukkua lattialla tai kantaa naiset ulos.

Pallastunturien ylitys ja Taivaskeron huiputus

Heräsin aamuruskon aikaan huonosti nukutun yön jälkeen (tuvassa kuuma, muiden läsnäolo jne.) ja lähdin kävelemään lähistölle. Kuura oli puraissut punaisena loistavia lehtiä ja koristanut reunat piikikkäillä kiteillä. Aamurusko maalasi taivaan oranssilla ja tunturit violetin sävyillä. Hiljaisuudessa näky painui syvälle mieleni lokeroihin, sinne missä lukee ”maailman hienoimmat maisemat, läsnäolo, rakkaus jne.”.

Viimeisen vaelluspäivän iloksi aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Heitin rinkan selkään vähän kymmenen jälkeen ja lähdin matkaan kerojen keskeltä kepeään nousuun Pikkuvaaroille.

Pikkuvaarat oli nopeasti ylitetty, Nammalakurun autio- ja varaustuvan rakennukset näkyivät heti seuraavan kurun pohjalla. Puron yli vievät lankut olivat peittyneet paksuun kuuraan, olin ensimmäinen jalanjälkien jättäjä. Nammalakurun tuvan pihalta avautuivat mahtavat metsäiset vaara- ja tunturimaisemat. Jatkoin kulkuani Jäkäläkeron ohi kohti edessä kohoavia Rihmakurunvaaroja.

Polku oli leveä, tasainen ja kivinen. Rihmakurun kota tuli nopeasti vastaan. Koska Pallas oli vain kahdeksan kilometrin päässä, en jäänyt syömään evästä. Enää pitäisi ylittää Pallastunturit ennen kuin vaellus päättyisi Pallastunturin luontokeskukselle. Mieli viipyili samaan aikaan ilossa ja haikeudessa.

Rihmakurunvaaroilla maa muuttui kivisemmäksi. Kännykän ja urheilukellon akut väsähtivät yhtä aikaa, joten kaivelin rinkasta virtapankin ja kasan johtoja. Elektroniikan latautuessa latasin omiakin akkuja pistämällä pötkölleen aurinkoiseen rinteeseen. Eivät siinä painaneet huolet eivätkä murheet.

Lehmäkeron rinteissä polku muuttui märäksi ja mutaiseksi. Ja hetken päästä rakkakivikoksi. Yhtäkkiä polun päässä alkoi näkyä ihmisiä siellä täällä. Taivaskeron hiekkapolku kääntyi oikealle, lähdin kiertämään Himmelriikin huipulle päiväretkeilijöiden perässä.

Taivaskero eli Himmelriiki on Pallas-Yllästunturin kansallispuiston ja Pallastunturin korkein huippu, joka kohoaa 809 metriin. Olympiatuli sytytettiin Taivaskerolla vuonna 1952, jonka muistona huipulla on kivinen laatta. Olympiatulen muistolaatalla väkeä parveilee solkenaan kuvaamassa selfieitä. Liityin joukkoon, mutta vähän kauempana huipusta.

Kun kiipeän tunturin tai vuoren huipulle osana pidempää vaellusta ja varsinkin rinkka selässä, se tuntuu aina makeammalta kuin yksittäinen päiväretki. Ehkä vaivannäkö saa huiputukseen jollain tavalla lisää syvyyttä. Taivaskeron huipulla oli syytä leveään hymyyn, Pallastunturin luontokeskus siinsi jo kaukana alhaalla.

Taivaskerolta laskeuduin alas kohti kaunista Laukukeroa, jonne olisi voinut kivuta samalla kerralla. Päätin kuitenkin kurvata Liisansatulasta Vatikuruun, koska jalkoja jo särki. Ahmin vielä auringon kultaamia jylhiä maisemia kivellä istuen ennen kuin maltoin laskeutua alemmas.

Loppumatka kulki ensin puron vartta, sitten kovaa hiekkapolkua Pallastunturin luontokeskukselle. Luontokeskuksella ei ollut myynnissä ruokaa, edes sämpylöitä, joten nappasin matkaevääksi pari pussia salmiakkirusinoita. Seuraavat kilometrit talsin Pallasjärven Punaisellehiekalle, mielettömän hienoa Hetta-Pallas -vaellusta yhä ajatellen.

PS. Hetta-Pallas -reitti on muutettu virallisesti roskattomaksi keväällä 2023. Muista siis tuoda aina omat roskasi pois luonnosta!

Muita upeita vaellusreittejä ruska-aikaan:

• Kevon kanjonin vaellus 63 km
• Muotkatunturin Peltojärven vaellus
• Luirojärven vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa