Hiihtovaellus Lapissa on monen retkeilijän haave, kun kesäretkeily on ensin tullut tutuksi. Ensimmäinen hiihtovaellus sopii mainiosti Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon: Hetta-Pallas -talvireitti on huollettu ja merkitty, tupaverkosto kattava ja asutus lähellä. Talvinen kansallismaisema on myös huikean kaunis.

Käyntimäärillä laskettuna Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen suosituin kansallispuisto. Hetta-Pallas-reitillä kulkee tuhansia retkeilijöitä ympäri vuoden. Hiihtovaelluksella löytyy silti omaakin rauhaa.

Poimi tästä vinkit ja tunnelmat hiihtovaellukseen Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa!

Hetta-Pallas talvireitti

Hetta-Pallas -hiihtoreitti kulkee pääosin tunturien alarinteillä ja soilla, eikä tunturien huippujen kautta kesäreitin tavoin. Koko talvireitti on hiihdettävissä vain maalis-huhtikuussa huollettuja latuja pitkin. Talvella voi toki kelin salliessa hiihtää (sekä lumikenkäillä) myös viitoitettua kesäreittiä – ylempänä tunturissa lumi on kovempaa, alempana paikoin syvää ja upottavaa.

Ensimmäistä kertaa hiihtovaellukselle lähtevän kannattaa valita valmis hiihtoreitti ja huollettu latu, joka kulkee tuvalta tuvalle. Välimatkat tuvalta toiselle ovat hiihtoreittiä pitkin pidempiä, mutta maasto puolestaan tasaisempaa. Talvireitti on merkitty rastipäisin tolpin.

Hetta-Pallas-reitin varrella on lukuisia autio- ja varaustupia sekä kotia. Pallas-Yllästunturin kodat on tarkoitettu taukopaikoiksi päiväkäyttöön, mutta osassa voi tarvittaessa myös yöpyä. Telttailu on talvellakin sallittu vain taukopaikkojen lähistöllä.

Alun perin suunnittelin tekeväni juuri Hetta-Pallas hiihtovaelluksen Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, eli hiihtäväni tismalleen saman Hetta-Pallas -vaellusreitin, jonka olin vaeltanut ruska-aikaan. Auton ja logistiikan sekä muiden aikataulujen vuoksi päätin kuitenkin aloittaa ja lopettaa maaliskuun lopun hiihtovaelluksen Pallakselta. Laskettuani realistisen hiihtovauhdin päädyin lopuksi vielä jättämään Ounastunturit väliin eli reittiosuuden Hetan ja Pahakurun väliltä.

Hiihtovaellus ja varusteet

Mitä siis on hiihtovaellus? Hiihtovaellus – tai vaellushiihto – on nimensä mukaisesti vaellusta hiihtäen. Tavallisesta hiihdosta sen erottaa mukana raahattava varustekuorma ja yöpyminen matkan varrella eli retken kesto.

Hiihtovaelluksella varusteet kuljetetaan yleensä ahkiossa eli perässä vedettävässä pulkassa. Tavallisten suksien asemesta jalkojen alla liukuvat usein tunturisukset tai metsäsukset. Monet varusteet voivat olla samoja kuin syysvaelluksella, kunhan lämpöä riittää liikkeessä ja yöpyessä.

Hiihtovaellus ei ole sen kummemmin tekniikkalaji kuin vaellus tai hiihtokaan. Kun osaa talviretkeilyn perusteet, voi lähteä hiihtovaellukselle. Pallas-Yllästunturi sopii mainiosti myös yksin hiihtäjälle.

Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa – vaelluskertomus

Saavuin iltakymmeneltä luontokeskuksen parkkipaikalle, tuuppasin hiihtovaelluksen varusteet ulos autosta ja sivakoin kuutamossa Pallaskodalle. Sopiva paikka teltalle löytyi aivan kodan läheltä. Siinä samassa taivaankaari täyttyi hohtavan vihreistä kiehkuroista – upeat revontulet kruunasivat hiihtovaelluksen ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa!

Pakkanen paukkui -30 asteen tuntumassa jo tullessani ja yhä kiristyi. Villaisesta kerrastosta, toppavaatteista ja kahdesta päällekkäisestä lämpimästä makuupussista ja kahdesta alustasta huolimatta heräilin teltassani kylmänväreisiin pitkin yötä.

Rapsakka keli jatkui aamulla. Kuivattelin kamppeet kodan lämmössä (kodassa oli yöpynyt väkeä ja lämpöä riitti edelleen) aamupuuron äärellä. Pistin samalla ruokatermokseen päivän lounaat tekeytymään. Lähdin matkaan hiihtovaellukselle hienossa auringonpaisteessa puoli kymmenen aikaan.

Hiihto Pallastunturin yli

Ahkio lähti nätisti perään kohti Taivaskeroa jyrkkään ja jäiseen rinteeseen. Tajusin kuitenkin melko nopeasti mokanneeni, kun olin edellisenä talvena trimmannut nousukarvat, jotta sukset luistaisivat hiihtäessä. Jäisessä rinteessä pito ei riittänyt vetämään pulkkaa edes kaikki käsivoimat apuna.

Puolivälissä rinnettä tyrkkäsin pulkan tolpan taakse parkkiin ja riisuin sukset, jotka lastasin pulkan päälle. Kävellen pystyin aika helposti vetämään roinan ylös, eikä edes tullut suuremmin hiki, vaikka päällä oli kevytuntuvatakki. Ylempänä tuuli niin jäätävästi, että kasvotkin piti kääriä villaan.

Aikaa Taivaskeron ja Pyhäkeron väliselle satulalle ja Taivaskeron kyltille kului Orava Avenuelta kolme tuntia. Takana oli kahden yön univelat, joten pidin voimia kohentavan lounastauon saman tien. Ruokatermarista löytyi ylikypsiä ja parhaat päivänsä nähneitä haaleita nuudeleita, jotka ajoivat kuitenkin asiansa.

Jälkeenpäin vähän harmitti, etten tässä vaiheessa käväissyt Taivaskeron huipulla, vaikka olinkin hienon tunturin huiputtanut jo aiemmin Hetta-Pallas -vaelluksella.

Rihmakurun kota

Jäinen rinne tuntui viettävän hyvin jyrkästi sivulle ja alas tunturista lumivyöryistä kuuluisan Pyhäkurun suuntaan, joten keskityin sivakoimaan ripeästi kohti tasaisempaa maastoa. Pulkan vauhdin hiipuessa se tuppasi lähteä luisumaan väärään suuntaan. Onneksi rinne loiveni sivullani, kun saavutin Taivaskeron ja Lehmäkeron välisen satulan.

Seuraavaksi alkoi laskeutuminen kohti Rihmakurunvaaroja Lehmäkeron rinteitä viilettäen. Välillä ahkio löysi vauhdikkaampia uria, kiisi ohitseni ja karjumisestani huolimatta se kurvasi aina eteeni. Olen iloinen, etten kuitenkaan kaatunut (kuin kerran) eikä tätä holtitonta menoa ilmeisesti kukaan nähnyt.

Rihmakuruun johti hyvin haastavalta näyttävä loppulasku. Keräsin henkistä kanttia ja ihailin suuria ilveksen jälkiä lumella. Päätin lopulta kaartaa pois kesäreitiltä vasemmalle hiukan loivempaan rinteeseen, jossa pääsi nauttimaan mukavammin vauhdin hurmasta.

Päädyin Rihmakurun länsipuolelta tulevalle huoltouralle, joka nousi kurun kautta kodalle. Kodan ympäri puuvajalle ja kuivakäymälään pääsi kovaa uraa pitkin, välillä jalka upposi tosin siitäkin läpi. Lumen syvyys oli aivan käsittämätöntä.

Kodan kamiinassa oli vielä pieni hiillos kytemässä. Laitoin kekäleisiin pari puuta ja pidin hiillosta yllä sen verran, että sain sulateltua vettä kamiinan liedellä. Väsymys iski armottomasti kuuden aikaan ja päätin ottaa nokoset makuupussissa.

Torkut venyivät puoleksitoista tunniksi. Ihailin kaunista auringonlaskua ja mietin sopivaa telttapaikkaa. Mittari näytti taas 30 astetta pakkasta, ja olin kylmissäni. Sopiva leiripaikka löytyi tuulensuojasta kodan leveältä penkiltä.

Yöllä saapuivat jälleen ihanat pohjoisen vihreät valot taivaalle tanssimaan tuhansien kirkkaiden tähtien kanssa. Kuvaamisesta ei tahtonut tulla taaskaan mitään kohmeisilla sormilla ja pakkasesta vetisillä silmillä. Ja varsinkaan nukkumisesta ei tullut mitään, kun revontulinäytös aina vain jatkui!

Nammalakurun varaustupa ja autiotupa

Aamu valkeni jo ennen kahdeksaa häikäisevän kirkkaana – ja kylmänä. Päivän tavoitteena oli hiihtää Pahakurun autiotuvalle. Ensimmäiseksi poikkeaisin Nammalakurulla.

Pallas-Nammalakuru reitin voi hiihtää talvella latu-uraa kansallispuiston länsipuolta, itäpuolta tai kesäreittiä tunturien yli. Rihmakurulta matkaa on kolmisen kilometriä kesäreittiä pitkin.

Joku oli äskettäin hiihtänyt Hetta-Pallas -reittiä, suksenjäljet kulkivat syvällä kinoksessa. Kovin korkealle ei tarvinnut nousta ennen kuin kevytuntuvatakki ja fleece siirtyivät reppuun. Alkupuoli reittiä oli jyrkkää nousua pehmeässä ja syvässä lumihötössä, jossa hiki puski pintaan auringon lämmittäessä suojaisaa rinnettä.

Yhden lyhyen, mutta jyrkän rinteen jouduin taas könyämään ilman suksia ja kiskomaan pulkkaa takamusta myöten hangessa. Sen jälkeen helpotti, lumi oli kovaa ylempänä. Tunturissa myös tuuli, joten kiskaisin fleecen takaisin ylleni. Talvivaelluksen hankaluuksia: lämpötilan säätelyä kaiken aikaa (tarve voi tosin olla henkilökohtaista).

Jäkäläkeron rinteitä oli mukava hiihtää. Kesäreitin tolpista näkyi vain nuoli, jos sitäkään. Rinne vietti niin jyrkästi vasemmalle alas kurun suuntaan, että pulkka kellahti viimein. Näin yksinäisen hiihtelijän ylempänä Jäkäläkerolla ja mietin, miten ihmeen hiljaista tähän asti olikaan ollut.

Nammalakurun tupa oli tyhjä ja valoisa, haalea kamiina kieli yövieraista. Pidin kaakaotauon tuvan lämmössä. Kohta paikalle kaarsi pari hiihtäjää, ja oli aika jatkaa matkaa.

Nammalakurun autio- ja varaustuvalta risteilii useita latu-uria eri suuntiin. Kohti Montellinmajaa lähti nousemaan leveä latu Pikkuvaarojen ohi Saivokeron länsipuolelta, ensin ylös satulaan ja sitten hyvin vauhdikkaasti laskien kohti Montellinmajaa.

Montellinmajan kota ja reitti Vuontisjärvelle

Montellinmajalla pyöri väkeä ja moottorikelkkoja. Paliskunnan omistama ja pitkään autiotupana toiminut pikkuinen Montellin maja ei ole enää avoinna, mutta sen viereen on rakennettu taukopaikaksi uusi kota ja kuivakäymälät.

Montellin ohi voisi jatkaa Vuontiskeron ja Keräskeron välistä tunturien yli laskeutuen Keräsjärvelle länsipuolelle, tai jatkaa yli Vuontiskeron ja Lumikeron Hetta-Pallas kesäreittiä. Koska oloni oli edelleen jokseenkin voimaton, päätin lasketella Vuontisjärven rantaan ja hiihtää Pahakuruun helppoa latua eli varsinaista talvireittiä pitkin.

Kesällä Montellinmajan ja Vuontisjärven välillä kulkee vaellusreitti, Montellin tunturiretki. Talvella Nammalalta tuleva hiihtoura oli yhtä vauhdikasta laskua Vuontisjärvelle asti.

Latu kaarsi loivasti oikealle vähän ennen Montellinmajaa ja haarautui pian sen jälkeen. Hetken arpomisen ja karttaa tutkittuani valitsin oikeanpuoleisen uran, joka tietenkin johti liiaksi etelään ja oli kaiken lisäksi tosi jyrkkä. Saatoin pyllähtää.

Hiihdin pätkän matkaa Vuontisjärven jäällä, josta mahtava valkoisten kerojen ketju näkyi hienosti sinistä taivasta vasten. Siirryin pian takaisin hiihtoladulle, joka kulki aivan Vuontisjärven rantaa pitkin. Rastipäiset tolpat rytmittivät kuusikossa mutkittelevaa hiihtolatua.

Latu kurvasi ennen Tynnyrivaaraa aidan kohdalla oikealle. Portista olisi ehkä voinut oikaista, mutta sillä suunnalla näkyi vain syvää hankea. Kiersin suosiolla kauempaa Tynnyrijärven ja sen eteläpuolisen soistuman.

Hommakankaan isosta portista pääsi kulkemaan helposti. Latu oli loistavassa kunnossa ja tasamaata oli mukava ja helppo lykkiä. Vastaan tuli enemmän ihmisiä kuin aikoihin, mukavat tsempit hiihtovaellukselle saivat mielen iloiseksi.

Hiihto Hannukuruun Varkaanjärven kodan kautta

Tynnyrivuoman jälkeen latu kulki metsässä, pitkiä tai jyrkkiä nousuja ja laskuja alkoi tulla enemmän. Selviydyin mäistä haarakäynnillä ja vauhdikkaasti laskien, ja toivoin ettei kukaan hiihtäisi vastaan mäen mutkissa. Hiihtovaellus ei tuntunut kovin erämaiselta valmiilla ladulla.

Tein lyhyen piston Varkaanjärven kodalle. Huikea maisema avautui suoraan kodan ovelta iltapäiväauringossa kylpevälle Lumikerolle. Auringon lämmössä ei tarvinnut tehdä edes tulia, söin vain nuudeleita ruokatermoksesta ja jatkoin hiihtelyä.

Pitkän matkaa sai työnnellä tasamaalla Suasjärven länsirantaa. Aurinko alkoi jo laskea Suastunturin taakse. Tunturien itäpuolta hiihtäessä hieno auringonlasku jää näkemättä, kun latu kulkee varjon puolella.

Suaspalon ohittamisen jälkeen talvireitti alkoi vähitellen nousta ja kaartaa kohti Suastunturin rinteitä. Kartan mukaan pelkkää nousua oli luvassa parisen kilometriä. Latu kiersi koko Suastunturin pohjoisen puolelta rinnettä nousten.

Nousu oli joko jyrkkää tai erittäin jyrkkää ja pulkka perässä tuntui painavan sata kiloa. Kun viimein alkoi helpottaa, huomasin kyltin männynrungossa: Vaarallinen lasku. Mistäs saisi alhaalle kyltin ”Tuskainen nousu”?

Aurinko näkyi jälleen, kultaiset säteet pyyhkivät Hannukurua molemmin puolin. Tiirailin kurun ylitse Pahakurun suuntaan, autiotupa ei taida vielä Suastunturin rinteeseen näkyä. Hiihtolatu johti kiemurrellen ensin Hannukurun tuville.

Syöksyin ahkion kanssa vauhdikkaasti alas oikealle kaartaen Hannukuruun, josta latu nousi toiselle reunalle. Lopulta reitti kaartoi auringonlaskuun Haukkajärvelle, josta Hannukurun autio- ja varaustupa sekä kota jo näkyivät.

Autiotuvalla korkealla rinteessä näkyi liikettä, lumikattoisilla tuvilla oli luultavasti paljon hiihtäjiä. Hannukurun sauna lienee talvella yhtä suosittu kuin kesän ja syksyn vaelluksilla. Ehkä pitäisi joskus kokea erämaasauna, vaikka tykkään ehkä enemmän erämaajärvessä pulikoimisesta kuin saunomisesta.

Hannukurusta hiihto Pahakurun autiotuvalle

Kello tikitti armotta kohti illan pimeyttä, joten jatkoin ripeästi matkaa kohti Pahakurua. Latu-ura jatkui idemmäksi, enkä tiennyt johtaisiko talvireitti Pahakurulle asti. Kesäreitillä näkyivät kunnon suksenjäljet, joten lähdin hiihtämään niitä pitkin.

Puolentoista kilometrin kurvailuun kinoksissa ei kulunut kovin paljon aikaa, mutta viimeisessä nousussa sai kaikin voimin kiskoa pulkkaa haarakäynnissä. Nousu ei itse asiassa ollut viimeinen vaan johti kurun pohjalle suoraan Pahakurun autiotuvan kohdalle. Rinne kurusta ylös oli pystysuora, ei toivoakaan hiihtää ainakaan pulkkaa vetäen.

Aurinko oli jo laskenut, taivaanranta loimotti oranssia jäänsinistä lunta vasten. Iltahämärässä vein ensin sukset ylös, sitten kamat tuvalle säkki kerrallaan ja lopuksi raahasin vielä pulkan ylös. Kalpea pinkki taivas tummeni nopeasti.

Tuvalla ei ollut ketään, eikä se ollut kovin lämmin. Laitoin ensimmäisenä tulet, pakkanen oli kiristynyt taas varmaan yli 30 asteen. Tuuli oli myös noussut, ulkona kävi kova viima. Lyhyelle huussireissulle piti pukeutua pipoa ja hansikkaita myöten.

Nautin yön hiljaisuudesta ja autiotuvan tunnelmasta kynttilänvalossa (jätin korvikkeeksi oman kynttilänpätkäni seuraavalle autiotuvan vieraalle). Aiemmalla syksyisellä Hetta-Pallas -vaelluksella majoituin kylmänä yönä Pahakurun pihamaalla teltassa ja katselin maailman hienointa revontulinäytöstä. Nyt olin enemmän kuin mielissäni päästessäni pakkaselta turvaan tuvan lämpöön. Yöllä näkyi haaleita revontulia kapeana vaakasuuntaisena viivana.

Aamulla pääsin nauttimaan käsittämättömän hienosta auringonnoususta, joka väritti sinisen maiseman oranssilla, punaisella ja keltaisella. Tällaisena haluan muistaa pohjoisen talven nyt ja aina. Minun Lappini!

Ennen lähtöä sulattelin ja kiehautin vedet termareihin, pakkasin ja siivosin tuvan. Matka jatkuisi takaisin Pallaksen suuntaan – tällä kertaa kunnollista hiihtolatua, joka kiersi Pahakurun pohjoisreunaa pitkin loivempaan kohtaan ja lasketteli kohti Hannukurua. Hannukurun suunnasta vastaan tuli ensimmäinen reissulla tapaamani seurue, jolla oli matkassa ahkio.

Hiihtoa Hannukurun tuvilla

Hannukurulla hiihdin edestakaisin niin infotaulun karttaa tuijottaen kuin oma kartta kädessä etsien kohtaa, josta lähteä hiihtämään. Tarkoitukseni oli kiivetä Hannukurusta Suastunturiin, mutta autiotuvan vieressä kesäreitillä näkyivät vain hentoiset suksenjäljet syvässä lumessa. Räpiköin nopeasti takaisin pihamaalle kurun reunalta.

Koin syvää jalkojen voimattomuutta ajatellessani, että tarpoisin kurun läpi ja raahaisin sen jälkeen painavaa pulkkaa upottavassa rinteessä – todennäköisesti sukset pulkan päällä ja vyötäröä myöten hangessa. Päätin kiertää koko Suastunturin uraa pitkin ja nousta tunturiin Lumikerolle vasta Suaskurun kohdalta.

Hyvä ura löytyikin Hannukurusta: ura kulki kurua halkoen ja kääntyi sitten vasemmalle Suastunturin länsipuolelle. Ura oli suhteellisen tasainen, jotain pieniä nyppylöitä piti nousta haarakäynnillä. Monot tuntuivat kutistuneen, jalkoja särki.

Hanki oli täynnä jäniksen jälkiä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta jo kolmatta päivää peräkkäin. Mitä ihanin keli hiihdellä, mutta hankala kuvata.

Onnistuin kuitenkin valitsemaan väärän uran jossain vaiheessa, en tiedä missä. Näin kyltin Suastupa ja lähdin vasemmalle risteävälle uralle. Ura johti todellakin yksityiselle Suastuvalle eikä suinkaan Suaskurun kodalle, jonne olin matkalla. Onneksi jokin moottorikelkkaura lähti kohti kotaa Suasjärven poikki – uran ulkopuolella humahti hankeen takamusta myöten suksista huolimatta.

Suaskurun kota ja Nammalakurun hiihtolatu

Vähän ennen Suaskurun kotaa leveä ura saapuikin Hannukurun suunnasta. En tajua miten sen missasin. Suaskurun kota oli paljon mukavampi, kuin Hetta-Pallaksen ruskavaellukselta muistikuvani. Tein pienet tulet kodassa lounaan ajaksi. Kiikkustuolissa oli mahtavaa lepuuttaa kipeitä jalkoja.

Tauon jälkeen lähdin katselemaan, miltä reitti ylös tunturiin vaikuttaisi. Menihän sinne jonkunlainen syvällä kulkeva latu, ahkion jälkiä ei näkynyt. Vointi oli kuitenkin yhä niin kehno, että jyrkkä nousu hangessa vaikutti aivan liian työläältä. Päätin jatkaa tunturien kiertoa uraa pitkin ja nousta ehkä vanhaa talvireittiä Vuontiskeron ja Keräskeron välistä Montellinmajalle, josta laskisin Nammalakuruun.

Suaskurusta pääsin heti oikealle uralle, joka kulki Lumikeron länsipuolta. Reitti oli tasaista lykkimistä, ehkä hiukan tylsääkin. Saavuin urien risteykseen, lumeen oli kirjoitettu talloen ’Mont’ ja nuoli kohti Vuontiskeroa. Montellinmajalle pääsisi siis uraa pitkin.

Saavuin toiseen kohtaan, josta ilmeisesti vanha talvireitti on kulkenut. Upottavassa lumessa näkyi ehkä yhdet tai kahdet suksenjäljet kohti Keräskeroa. Lähdin seuraamaan niitä.

Katselin edessä näkyviä tuntureita. Pitäisi kiivetä jyrkkää rinnettä. Kello oli aika paljon. Kauankohan siinä kestäisi? Olisiko jo pimeää, ennen kuin ehtisin edes Montellille? Miten selviytyisin pimeässä rinteistä lipsuvilla suksilla ja vellimäisillä reisillä? Siitä olisi vielä matkaa Nammalaan, mitä jos tupa olisi jo täynnä? Pitäisi pystyttää telttaa pimeässä 30 asteen pakkasessa.

Mitä jos olisin kuumeessa ja saisin jonkun sydänlihastulehduksen rehkimisestä? Liian monta häiritsevää ajatusta sai kääntymään takaisin tasamaalla kulkevalle uralle. Hiihtäisin sitä rennosti ja menisinkin Rihmakuruun. Rihmakuruun ei haittaisi saapua vasta pimeällä, koska telttapaikat olivat jo tiedossa.

Viimein saavuin risteykseen, jossa oli Nammalakurun viitta, käännyin päivän viimeiselle etapille. Nammalakurun autio- ja varaustuvalle olisi viisi kilometriä, Rihmakurun kodalle kilometrin vähemmän. Rihmakurulla pitäisi myös olla huoltoura, koska muistin sellaisen nähneeni.

Suoralla latuosuudella aurinko laski jo takanani ennen kuin ehdin risteykseen, josta Pallakselta tuleva latu kääntyi Nammalaan. Lykin loivasti nousevaa latua kilometrin verran ja etsin kohtaa, josta kääntyä Rihmakuruun. Ja löytyihän sieltä lopulta kapea ura, joka oli riittävän kova hiihtää.

Aluksi laskettelin kurun pohjalle, josta alkoi kova urakka ylöspäin. Koko kurun matkalta piti kulkea haarakäyntiä. Välillä rinne oli jopa niin jyrkkä, että piti nousta sivuttain. Hankalaksi haarakäynnin teki uran kapeus, sukset upposivat hyvin syvälle uran ulkopuolella.

Sitten ura haarautui. Katsoin karttaa, vasemmalla näytti jyrkemmältä yksi kohta, joten valitsin oikeanpuoleisen uran. Miten näissä aina menikin niin pieleen. Oikeanpuolinen ura nousi korkeammalle eteläpuolelle kurua, josta olin ensimmäisenä päivänä lasketellut vauhdikkaasti.

Taivas hehkui poltettua oranssia ja syvää Lapin sinistä tunturien siluettien takana. Potkuttelin viimeisen pätkän ja viimeisen haarakäynnin Rihmakurun kodalle. Nammalakurussa olisin todennäköisesti ollut perillä jo aiemmin.

Kota oli tyhjillään. Olin ajatellut telttailla tänä yönä, mutta kireänä jatkuva pakkanen ja pimeys sekä yhä vaivaava flunssainen olo eivät houkutelleet lapioimiseen ja teltan perustuksien tekemiseen.

Laitoin säästeliäästi puita kamiinaan, pienet tulet luovat yhtä hyvin tunnelmaa ja kodan tuulensuojassa on joka tapauksessa telttaa lämpimämpi levätä. Yön hennot revontulet sekoittuivat vähitellen saapuviin pilviin.

Hiihtovaelluksen viimeinen etappi Pallakselle

Neljännen päivän aamuna aurinko oli muisto vain. Tuuli jo navakammin, lumipyryä enteillen. Tunturin huiput olivat kadonneet valkoiseen. Enää ei olisi asiaa kesäreitille – onneksi aloitin hiihtovaelluksen ylittämällä hienot Pallastunturit.

Siivosin kodan ja veistelin kiehiset, pakkasin ja lähdin laskettelemaan kohti Pallasta, nyt sitä toista uraa pitkin. Laskeutuminen Rihmakurusta oli jyrkässä rinteessä melkein yhtä hankalaa kuin nousukin. Jalkoihin sattui niin paljon, etten jaksanut laskea auraten. Otin sukset jalasta ja talutin pulkkaa kuin suurta kiskovaa koiraa.

Nammalakurun loivasti laskevaa latua oli mukava hiihtää takaisin risteykseen. Mukavuus loppuikin melkein saman tien, sillä edessä odotti toinen toistaan jyrkempiä ja pidempiä nousuja kuusikon keskellä. Kovaa latua pystyi onneksi nousemaan haarakäynnillä.

Lumimyräkkä alkoi samoihin aikoihin. Kaikki peittyi nopeasti valkoiseen, latu-urakin katosi oikeastaan kokonaan. Ilman puolet naamaa peittäviä laskettelulaseja ja isoa huppua olisi ollut kurja hiihtää.

Tarkoitukseni oli päättää hiihto Pallakselle ja yöpyä taas Pallaskodan vieressä teltassa, mutta vähän ennen Pallasta päätinkin tehdä ekstralenkin kääntymällä kohti Mäntyrovaa. Jos autiotupa olisi tyhjä, lipsuisin taas teltan pystytyksestä – tällä kertaa tekosyynä paukkupakkasen asemesta lumimyrsky.

Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa olikin sitten pulkassa. Seuraavina päivinä yrittäisin valloittaa Palkaskeron lumikengin, seikkailisin Särkitunturilla ja tekisin pienen hiihtovaelluksen Keimiöjärvellä. Ja suunnittelisin samalla kesän seikkailuja vaikkapa Aakenustunturille – aina on hyvä syy poiketa Muonion seudulle!

Kokemuksia hiihtovaellukselta Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa maaliskuussa

• Tunturissa lumi on kovaa ja hiihtäminen pulkan kanssa aika vaivatonta, mutta alamäessä vauhti voi yltyä aika kovaksi.
• Köydellä vedettävä pulkka toimii ihan hyvin niin laduilla kuin tunturissa. Avotunturin jäisissä rinteissä ja varsinkin lumilaadun paikoin vaihdellessa köysipulkka saattaa tosin riehaantua.
• Vaatii paljon työtä päästä pulkan kanssa ylös jyrkät rinteet (varsinkin jos on puolikuntoinen). Suksien pohjissa kannattaa olla täyspitkät nousukarvat (ei trimmatut).
• Talvellakin sää voi yllättää – varaudu kaikkiin keleihin. Usein kevättalvella on keskitalvea lämpimämpää myös öisin, mutta maaliskuun lopulla pakkanen saattaa paukkua jopa kolmessakymmenessä asteessa useita päiviä.
• Mukaan kannattaa ottaa kunnolliset laskettelulasit. Ne pelastavat niin sokaisevalta auringolta kuin lumimyräkältä.
• Pallas-Yllästunturi on Suomen suosituimpia kansallispuistoja, myös talvella. Väkeä on paljon, varsinkin isommilla tuvilla, joille johtaa huollettu latu. Hiihtovaelluksella voi silti olla päiviä, jolloin et näe muita ihmisiä.
• Et välttämättä tarvitse tällä hiihtovaelluksella bensakeitintä, koska tupia on tiheässä ja telttailla saa talvellakin vain taukopaikkojen vieressä. Tuvassa tai kodassa veden sulattaminen on helpompaa ja päiväksi voi tehdä ruuan valmiiksi termariin. Suosittelen kuitenkin ottamaan mukaan bensakeittimen siltä varalta, että joudut leiriytymään keskelle ei mitään. Talvikaasu hyytyy viimeistään 20 asteen pakkasessa.
• Talviretkeilyn perusteet on hyvä osata, vaikka hiihtäisit vain valmiita latuja pitkin.
• Hetta-Pallas -reitillä kännykässä on kenttää monin paikoin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kovalla pakkasella kännykkä voi hyytyä nopeasti.
• Pallas-Yllästunturin kansallispuisto ja Hetta-Pallas vaellusreitti hiihtäen (talvireitti) sopii myös hiihtovaelluksen ensikertalaiselle. Reitillä on kattava tupaverkosto, paljon latuja ja huoltouria ja asutus on lähellä – reitiltä on helppo poistua tarpeen vaatiessa. Pallas-Yllästunturilla on myös helppo harjoitella talvitelttailua tupien läheisyydessä.
• Voit hiihtää koko Hetta-Pallas -reitin talvireittiä tai kesäreittiä, tai hiihtää osan reitistä tunturissa ja osan ladulla ja tehdä vaikkapa ympyrälenkin.
• Pallakselta lähtiessä kivoja paikkoja yöpymiseen ja tulisteluun ovat Pallaskota (telttailu pihalla) ja Mäntyrovan autiotupa. Pallaksen juurella on myös hotelli, josta voi tehdä yön yli hiihtolenkkejä tai päiväretkiä varaustuville.

Linkit

Luontoon.fi – Hetta-Pallas talvireitti
Latukartta: Muonion alue (Pallas-Nammalakuru)
Latukartta: Raattaman alue (Pallas-Vuontisjärvi-Hannukuru)
Latukartta: Hetan ladut (Hannukuru-Hetta)