Kebnekaise (Giebmegáisi saameksi) on Ruotsin korkein vuori, jonka huipulla seistään noin 2097 metriä merenpinnan yläpuolella. Eteläiselle Sydtoppenille pääsee helpohkoa polkua pitkin, pohjoisemmalle Nordtoppenille vaaditaan muutakin kuin hyvät tossut. Kiirunasta noin 80 kilometriä länteen sijaitseva Kebnekaise on Pohjois-Ruotsin vaellusklassikko ja reisilihaksia mukavasti lämmittelevä päiväretki.
Kiipesin Kebnekaiselle läntistä reittiä päivälleen vuosi sitten, elokuun lopussa 2021. Uusi lumi oli juuri edellisenä päivänä satanut huipulle. Kamerani oli vähän rikki, sumu ja pilvet peittivät enimmät maisemat, mutta seikkailu yksin hämärällä vuorella oli ikimuistoinen!
Miten pääsee Kebnekaiselle?
Kebnekaiselle pääsee suhteellisen helposti, joko kävellen tai helikopterilla. Láddujávri-järven voi ylittää myös veneellä, jolloin kävelymatka lyhenee. Retken lähtöpiste on Nikkaluokta Sarri, joka tarjoaa majoitusta, ravintolan, kaupan ja pysäköintialueen autoille ja matkailuautoille. Kiirunasta saapuu myös bussi kahdesti päivässä.
Nikkaluoktasta Kebnekaisen vuoristoasemalle on noin 19 kilometrin patikointi. Kuljin Dag Hammarskjöldsledeniä, joka on suorin ja suosituin reitti Nikkaluoktasta Kebnekaiselle. Polku on myös pyhiinvaellusreitti, jonka varrella voi istahtaa mietiskelykivillä.
Vaikka Dag Hammarskjöldsleden on tasainen ja nopea kulkea, samana päivänä ei oikein ehdi kiivetä Kebnekaiselle. Keskikesän yöttömässä yössä nelisenkymmentä kilometriä plus muutama nousumetri voisi tosin olla upea seikkailu!
Kebnekaisen vuoristoasema
Kebnekaisen vuoristoasema sijaitsee aivan vuoren juurella. Suuri asema tarjoaa majoitusta ja muita palveluita, ravintolan ja kaupan. Telttailu aseman lähistöllä maksaa 250 SEK (jäsenille) tai 350 SEK (ei-jäsenille). Suomen ladun jäsenyys oikeuttaa alehintaiseen yöpymiseen. Telttailun hintaan kuuluvat aseman palvelut, kuten keittiö, suihkut ja kuivaushuone.
Jos ei tarvitse vuoristoaseman palveluita, telttailu on ilmaista. Teltta pitää silloin pystyttää vähän kauemmaksi. Juuri ennen Kebnekaisen vuoristoasemaa polku kulkee läpi pienen metsäalueen, jossa on paljon telttapaikkoja vieri vieressä. Jos haluaa hiukan hajurakoa muihin telttoihin, kannattaa jatkaa matkaa aseman ohi noin kilometrin puolitoista.
Polku nuosee ensin pienelle kukkulalle, jonka jälkeiseltä rinteeltä avautuvat hienot näköalat alhaalle laaksoon ja vuorille. Rinteeseen on rakennettu useita tuulensuojamuureja teltoille. Alueelta löytyy myös pientä metsikköä ja puroja. Rinteessä saattaa olla hyvin tuulista, joten kivimuureja kannattaa hyödyntää ja laittaa lisäksi irtokiviä painoksi teltan helmoihin.
Kun saavuin paikalle, muita telttailijoita ei näkynyt. Pystytin teltan tasaiselle läntille, jonka vieressä oli iso kivi. Paasi toimitti keittiön ja sohvan virkaa, maisematkin olivat kohdillaan.
Kaksi reittiä Kebnekaiselle
Kebnekaiselle pääsee käytännössä kahta pääreittiä: itäistä ja läntistä. Itäiselle reitille on rakennettu via ferrata ja kulkeminen vaatii jäätiköiden ylittämistä sekä jäätikkö- ja kiipeämisvarusteita. STF järjestää opastettuja retkiä ja vuokraa varusteita itäreitille. Reitti on mahdollista kulkea omatoimisestikin, joskaan se ei ole suositeltua.
Läntinen reitti (Västra leden) Kebnekaiselle on pidempi, mutta se sopii kaikille omatoimiretkeilijöille. Meno-paluuretken pituus on noin 18 kilometriä, nousumetrejä kertyy noin 1800 metriä. Polku on koko matkalta rakennettu eikä se vaadi kiipeilytaitoja, vain jonkin verran könyämistä. Oma valintani oli luonnollisesti läntinen reitti, koska vaelsin yksin, eikä jäätikkökiipeily kuulu taitoihini.
Reitti Kebnekaiselle on merkitty koko matkalta. Punaisia täpliä on kivissä ja tolpissa. Joskus merkkejä on hankala nähdä, varsinkin huonoissa sääoloissa. Valtaosa reitistä kulkee alppi-ilmastossa, joten se on altis kovalle tuulelle ja nopeasti vaihtuville säätiloille. Eksyminen Kebnekaisen vaelluksella on mahdollista, muttei todennäköistä. Samana päivänä kun olin vuorella, ryhmä ihmisiä eksyi ja tarvitsi pelastustoimia.
Vaikka Kebnekaisen vaellus on suhteellisen helppo ja peruskunnolla tehtävissä, onnettomuuksia ja hätätilanteita sattuu vuorella toisinaan. Usein syynä on haastava keli. Pohjoishuipulla onnettomuuksia on sattunut enemmän kuin etelähuipulla. Vuorilla liikkuessa pitäisi olla mukana riittävästi lämmintä ja kuivaa vaatetta sekä ylimääräistä evästä ja energiaa hätätilanteiden varalta.
Vaellus Kebnekaisen huipulle
Heräsin tikkana jo kahdeksalta ehtiäkseni hyvissä ajoin liikkeelle. Taivas näytti edelleen harmaalta ja raskaat pilvet riippuivat matalalla. Taisi hiukan tihuttaakin. Olin tarkistanut säätiedotuksen mielestäni hyvin, ja sen mukaan vuorelle kiipeäminen olisi mahdollista. Keli ei olisi mitä hurmaavin, mutta ei huonokaan.
Pakatessani reppua harmittelin kameran rikkoutumista märällä Haltin-reissullani, josta olin suoraan kurvannut Ruotsiin. Koska voivottelu ei toisi manuaalisäätöjä takaisin, päätin keskittyä iloitsemaan tulevasta seikkailusta ja siitä, että pääsisin vihdoin Kebnekaiselle.
Olin odotellut yleisöryntäystä, mutta ketään ei näkynyt. Polun alkupää oli helppo löytää, risteyksessä sojotti tienviitta sekä puinen kyltti, jossa luki 'Västra leden'. Ison kiven päälle oli kasattu rosetti pienemmistä kivistä. Tulipa risteykseen porokin rouskimaan jäkälää.
Ensimmäiset pari kilometriä kapea ja kivinen polku mutkitteli tiheissä pajupensaissa. Pensaat olivat sateen jäljiltä märkiä, ja polku täynnä pieniä lammikoita. Kohta eteen ilmestyi leveä virta, joka piti ylittää kivillä hyppien. Kivet eivät aivan riittäneet, ja vaelluskengät kostuivat hiukan. Tämä olikin koko matkan ainoa puro, johon ei ollut rakennettu siltaa tai kivikyhäelmää ylitystä varten.
Polku kääntyi sen jälkeen Kittelbäckenille (Giebmejohka-joelle) ja lähti jyrkempään nousuun. Noin kilometrin pätkä kulki joen yläpuolella kivisessä ja liukkaassa rinteessä. Välillä piti hyppiä pikku purojen yli. Isompien virtojen päälle oli laitettu isoja sileitä kiviä. Maisemia ei näkynyt ollenkaan, vain harmaata sumua.
Ilmankosteus alkoi tunkeutua Goretex-takin sisälle. Kittelbäckenillä vastaan tuli pari polkujuoksijaa kahdessa erässä. Mietin että melkoinen keli käydä juoksemassa Kebnekaisella. Samassa mietin, että häävi ei ole keli vaeltajallekaan.
Sumussa näkyivät ison sillan ääriviivat joen yli ja polku kääntyi ylös vasemmalle. Tolpagornin ja Vierranvárrin väliseen rinteeseen oli rakennettu kauniit kiviportaat, jotka katosivat jonnekin sumuun. Portaita pitkin pääsi lähes koko matkan vuorien väliselle satulalle. Yhtäkkiä alapilvet alkoivat kadota paljastaen vilahduksia Kebnetjåkkasta ja Kebnekaisesta.
Seisoskelin satulalla ja katselin kiemurtelevien pilvien leikkiä alapuolellani. Vuoret tuntuivat valtavilta kun ne vihdoin ilmestyivät valkeudesta. Paikalle tupsahti puhelias mies. Pohdimme säätä ja eri reittejä Kebnekaisen ympäristössä. GPS-kellon kanssa suunnistava retkeilijä mietti lähtisikö alas rinnettä pilvien sekaan vai palaisiko samaa tietä kuin oli tullutkin. Suosittelin kääntymään takaisin Kittelbäckenin suuntaan ja aloin kiivetä vuorenrinnettä.
Ennen Kebnekaisea huiputetaan pienempi vuori, Vierranvárri (1716 m). Sitten pienemmältä vuorelta laskeudutaaan alas. Ja kun palataan Kebnekaiselta, kiivetään ylös ja alas tuo samainen vuori toistamiseen. Vierranvárrin rinteet ovat koko reissun teknisimmät osuudet. Rinteet olivat jyrkkiä ja niissä oli paljon soraa ja irtokiviä. Kiipeäminen ja laskutuminen ei ollut sinänsä erityisen vaikeaa, mutta välillä piti katsoa tarkasti mihin astuu, ettei lähtenyt luisumaan soran mukana.
Vuoren huipulla oli kymmenittäin pieniä rosetteja tasaisen harmaan sumun seassa. Näky tuntui hiukan aavemaiselta ja luonnottomalta. Yhtäkkiä muita ihmisiä alkoi ilmaantua kuin tyhjästä. Monilla ei ollut selässään mitään reppua, ja joillain oli jopa tennarit jalassa. Viilettivät ohitseni kuin sunnuntaikävelyllä keskikaupungilla. Taisin olla tapani mukaan myöhään vuorella. Mutta tennarit?
Alhaalla Vierranvárrin ja Kebnekaisen välisellä satulalla avautui upea maisema molempiin suuntiin. Onneksi pilvet ja sumu olivat kaikonneet. Taivaalla näkyi lähes sinisiä laikkuja ja aurinko kuulsi pilviverhon takana. Riemuitsin jo etukäteen kirkastuvasta illasta ja huikeista maisemista Kebnekaisen huipulla!
Lähdin viimein nousemaan Kebnekaisen rinnettä. Muita vaeltajia ei enää näkynyt. Paitsi pari miestä, jotka olivat viimeiset vastaantulijat. Olisin taas vuorella yksin. Hetken kuluttua näin rinteessä repun ja sen vieressä kuksan kivellä. Ihmettelin näkyä ja mietin mitä omistajalle oli mahtanut tapahtua.
Käännyin vähän väliä katselemaan maisemia tulosuuntaan etelään ja itään. Vuoret näyttivät maagisilta. Valoa ja valkoisempia pilviä näkyi vain hetkittäin, harmaus ja synkät pilvet palasivat nopeasti. Yritin kiivetä nopeammin. Juuri ennen kuin saavutin alemman tuvan, alkoi leijailla lumihiutaleita.
Taivas oli jälleen peittynyt harmaan eri sävyihin. Huokasin ja jatkoin kulkuani. Kirkkaan ilman ja täysin harmaan ilman välillä tuvalle päästyäni oli noin viisi minuuttia. Alamökiltä kesti vielä noin 25 minuuttia ylämökille, Toppstuganille.
Oli hämärää. Toppstugan näytti laivalta sumun keskellä. Pari korppia kierteli taivaalla rääkyen käheästi. Tunnelma oli kuin kauhufilmistä. Vähän matkan päässä seisoi iso kivikasa. Repaleiset rukousnauhat räpättivät tuulessa.
Vaijerin päähän kiinnitetty metallinen maitotonkka oli täynnä jäätä. Ajattelin, että hökötys oli kenties vuoren huipun merkki, jota ei voinut rakentaa lumelle ja jäälle aivan ylimmälle nyppylälle. Kello löi kuutta, matkaan oli kulunut seitsemän tuntia teltaltani.
Silmäilin polkua huipulle, mutta mitään ei näkynyt. Kun oikein siristelin silmiäni, hahmotin sumussa ohuen lumikaistaleen joidenkin kymmenien metrien päässä. Hennot kengänjäljet katosivat harmauteen. Koin pienoisen pettymyksen hetken. Mietin pitäisikö kiivetä tuo viimeinen lumipenkka. Huipulta ei näkyisi yhtään mitään. Lumi ja jää olisi liukasta, ja olisi vaikea erottaa mihin lumi loppuisi ja taivas alkaisi. En halunnut päätyä Björlingin jäätikölle.
Päätin, että Kebnekaisen huiputus oli nyt osaltani tehty. Pistin pyllyni maitotonkan viereen, otin ajastimella suhruisen kuvan ja lähdin laskeutumaan rivakasti alas vuorelta korppien parkaisujen kaikuessa keskellä hiljaisuutta.
Kuvittelin olevani yksin ja viimeinen vuorella kävijä, mutta laskeuduttuani ensimmäisen rinteen alas Kebnekaiselta vastaani käveli mies, joka oli matkalla kohti huippua. Keli huipulla oli kehno ja yhä huonommaksi muuttuva. Mies oli pystyttänyt teltan alas satulalle, ainakaan paluumatka ei olisi pitkä. Kiipesin Vierranvárrin ylös toistamiseen. Kebnekaisen puoleinen rinne oli koko matkan jyrkin ja hankalin, sekä ylös että alas.
Katselin jälleen karmivia rosetteja Vierranvárrin huipulla. Näytti hautuumaalta. Alapilvet olivat kaikonneet tältä puolen vuoristosta, ja näin vihdoin Björlingin jäätikön sekä Kebnekaisen. Etelähuippu oli pilvessä, muu vuori kohosi edessäni kuin valtava musta jättiläinen. Kittelbäckenillä oli myös selkeää. Hienolla kelillä kannattaisi ehkä koukata Tolpaguornilla Kebnekaisen reissulla.
Ilta pimeni edelleen, otsalamppua ei tarvinnut kaivaa kuitenkaan repusta. Alkupuolen leveässä virrassa oli vielä enemmän vettä kuin aamulla. Saavuin teltalleni kymmenen aikaan illalla. Paluumatkalla olin tavannut vain vuorella telttailevan miehen, muuten sain seikkailla vuorilla ylhäisessä yksinäisyydessäni. Paluumatkaan kului nelisen tuntia, ja koko retkeen melkein yksitoista tuntia. Päivän urakan päätteeksi kelpasi lämmin retkimössö ja pehmeä makuupussi.
Seuraava päivä oli lämmin, aurinkoinen ja pilvetön. Kulkiessani kohti Kungsledeniä ja Singiä vilkaisin Kebnekaisea. Musta jylhä vuori suorastaan kylpi säkenöivässä auringonpaisteessa hohtavan sinistä taivasta vasten.
