Kungsleden on kuuluisa vaellusreitti Pohjois-Ruotsissa. Abiskosta Hemavaniin kulkeva ja useista etapeista koostuva Kungsleden on pituudeltaan yli 400 kilometriä. Suosituin on Abisko-Nikkaluokta- vaellus.
Vaelsin Aktse-Saltoluokta -reitin Sarekin vaelluksen jälkeen osana kahden viikon vaellustani Ruotsin Lapissa. Kungsledenin vaellusreitillä kuljetaan avarilla ja karuilla ylängöillä, ylitetään hohtavia vuonomaisen kapeita järviä ja ihaillaan komeita pahtoja. Aivan Aktsen tunturikeskuksella en käynyt, vaan jatkoin Skierfeltä saapuvaa polkua suoraan Saltoluoktan suuntaan.
Kungsleden – Kuninkaan polku
Kungsleden on merkitty reitti, joka kulkee jylhissä maisemissa vuorten ympäröivissä laaksoissa ja tunturiylängöillä. Varsinaisia vesistöjen ylityksiä ja kahlauksia ei osu reitin varrelle – siltoja ja pitkospuita pitkin voi ylittää vesistöjä ja kosteikkoja.
Suosituin vaellus Kungsledenillä on reilun sadan kilometrin Abisko-Nikkaluokta (tai Nikkaluokta-Abisko) -reitti, jota kuljetaan myös Fjällräven Classic -vaelluksella elokuussa. Olin aiemmin tehnyt vaelluksen Nikkaluoktasta Alesjaureen, joten Kungsledenin polut ja maisemat olivat jo tuttuja.
Kungsleden on jaettu seuraaviin vaelluksiin pohjoisesta etelään:
- Abisko-Nikkaluokta
- Nikkaluokta-Saltoluokta
- Saltoluokta-Kvikkjokk
- Kvikkjokk-Ammarnäs
- Ammarnäs-Hemavan
Aktse – Saltoluokta -vaellus osuu Kvikkjokk – Saltoluokta -reitille. Aktsesta Saltoluoktaan on noin 27 kilometriä vaeltamista. Noin 33 kilometrin matkan varrella ylitetään Sitojaure-järvi mukavasti veneessä istuen.
Kungsleden – majoitus
Svenska Turistföreningen STF ylläpitää kattavaa tupaverkostoa Kungsledenin varrella. Tuvissa yöpyminen ja tupien pihamaalla leiriytyminen on maksullista. Majoitus kannattaa varata etukäteen, vaikka periaatteessa kaikille majoituksen tarvitsijoille yritetään löytää yösija.
Monilla tuvilla on suuren tai pienen valikoiman kauppa, josta voi hankkia täydennystä ruokavarastoon ja ostaa tärkeimpiä retkeilytarvikkeita, kuten kaasua, karttoja ja asusteita. Muutamilla isoilla keskuksilla on myös ravintola, josta saa aamiaista, lounasta ja päivällistä.
Aktsen kuuluisin nähtävyys – Skierfe
Skierfe on vuori Sarekin kansallispuiston reunalla. Lähes pystysuora kallioseinämä kohoaa Rapadalen-laakson yläpuolelle, 1 179 metrin korkeuteen merenpinnasta ja noin 800 metriä STF Aktsen retkeilykeskuksen yläpuolelle. Skierfe tunnetaan upeasta näköalapaikasta, josta voi ihailla huikeaa Rapadalenia ja Laitauren deltaa.
Polku Aktsesta Skierfen juurelle ja ylös huipulle on melko helppo. Helppojen maisemien vuoksi Skierfe on suosittu Kungsledenilla vaeltajien päiväretkenä ja jopa pelkkänä kuvauskohteena. Sarekiin ei siis tarvitse lähteä vaeltamaan saadakseen hienon kuvan someen.
Skierfeltä Saltoluoktaan kertyi reilu 36 kilometriä patikointia urheilukellon tilastoihin.
Skierfe – Aktse vaellus sumussa
Heräsin Skierfen juurella kahdeksan aikoihin mukavan puolipilviseen ja kirkkaaseen elokuun lopun aamuun. Pilvikiehkurat nousivat alhaalta Rapadalenista huimaa vauhtia, kenties sadetta ennustaen.
Lähtiessäni yhdeksän maissa kohti Kungsledenia, täydellinen hernerokkasumu verhosi Sarekin kansallispuiston itäiset vuoret ja aivit. Sumu toi mukanaan tihkusateen. Kompassi tulisi tarpeeseen.
Kuljin eilen huiputtamani Bassoaivin eteläpuolta. Skierfe on niin suosittu päiväretkikohde, että Kungsledenilta Skierfelle on tallautunut syvä ja leveä polku. Kivikossa polkua on paikoin hankala huomata sakeassa sumussa.
Poroja vilahteli sumun keskellä. Myös ihmisiä alkoi tulla vastaan, mikä tuntui oudolta pitkän ja hiljaisen Sarekin-vaelluksen jälkeen. Reilut kolme kilometriä kuljettuani jätin Sarekin kansallispuiston taakseni.
Sumussa ei ollut kovin paljon kuvattavaa. Aktsekallio eli Nio-stenen tai ”Yhdeksän kiveä” möllötti harmaudessa. Kivet ovat muinainen pyhä uhripaikka, jossa kertomuksen mukaan on tapettu yhdeksän karhua.
Turvepolulla kivet muuttuivat isommiksi. Viimeisen kilometrin matkalla pusikoissa luikerteli lukuisia polkuja, jotka yrittivät kiertää pohkeeseen asti upottavat höllyvät kummut ja soistumat. Mutavelliltä ei kokonaan voinut välttyä.
Kaksi ja puoli tuntia Skierfen leiriltä lähdön jälkeen seisoin taas Kungsleden-kyltillä. Kännykkään ilmestyi verkkoa. Tihkusade muuttui kaatosateeksi.
Risteyksessä näkyi useampi teltta. Jos Kungsledenin ihmisvilinä ei haittaa, tässä voi yöpyä hienoilla näkymillä Lájtávrre-järvelle. Ilma kirkastui, otin suunnan kohti Svjinneä.
Aktse – Svjinne
Skierfen risteyksestä polku lähti loivaan ja pitkään nousuun. Risteyksestä on matkaa Svjinneen noin seitsemän kilometriä – tasan puolet matkasta nousua Njunjesin ja Soaresoaivin itäpuolella, puolet laskua Mártevárasjilta eteenpäin.
Dramaattisten vuorien ja laaksojen jälkeen Kungsleden tuntui hivenen vaatimattomalta. Poroja näkyi vähän joka rinteessä ja retkeilijöitä tuli vastaan tasaisella tahdilla neonvihreät ja neonkeltaiset rinkkojen sadesuojat hehkuen. Skierfen terävä nokka nousi karun ylängön takana vielä kauan.
Maisema oli kuivaa (mutta märkää) ja karua puutonta ylänköä. Elokuun lopulla heinä hohti kuparinvärisenä syksyn viimoja kutsuen. Mietin porojen sielunelämää ja erityisesti sitä, mihin ne katoavat aina sateen tullen.
Muutaman kilometrin päässä keskellä polkua tönötti kivikasa, johon oli niitattu ohjeita Svjinnen venekyytiin. Lapussa luki, että nyt olisi vihoviimeinen hetki varata kuljetus, tämän jälkeen verkkoa ei enää olisi. Olin varannut jo etukäteen paikan 17:15 lähtevään kyytiin.
Mitä ylemmäs polku nousi, sen kivikkoisemmaksi se muuttui. Doaresoaivin ja Rengärden väliseltä satulalta Sitojauren vaalea nauha ja sitä ympäröivä vehreä laakso avautuivat vähitellen edessä pilvimassan takaa. Mártevárásjin jyrkkää rinnettä kopotteli ylöspäin loppumaton porolauma.
Loppumatka alamäkeen kuluisi joutuisasti. Polun varrella iso kivi kutsui istumaan evästauolle mahtaviin maisemiin. Retken ensimmäiset hyttyset tai vastaavat siivekkäät löysivät ihmeellisesti tiensä kivelle juuri samaan aikaan, joten tyydyin puolikkaaseen patukkaan.
Rinne alas oli jyrkkä, mutta helppo kuten Kungsledenin polut yleensä. Hiekka ja kivet muuttuivat niityksi, niitty ruskan puremiksi mustikanvarvuiksi. Paikoin sai vielä meheviä marjoja syödäkseen.
Kaunis niitty houkutteli useita seurueita pysähtymään ruokatauolle. Jatkoin matkaa leveämmäksi käyneellä hiekkatiellä, joka sukelsi lopulta rehevään koivumetsään. Kyltti kertoi, että koivikko kuuluu Ultevis fjällurskog Naturreservat -luonnonpuistoon.
Polku johti rantaan. Laiturilla makoili väkeä. Aloin etsiä sopivaa koloa pystyttää keittimeni.
Svijnne – Sitojaure veneellä
Kungsleden jatkuu järven toisella puolella, yli pääsee vain venekyydillä. Vene kulkee päivittäin 8:15 ja 17:15 Svjinnestä Sitojaureen, ja kyyti on aina varattava etukäteen. Jos haluaa ylittää järven muuna aikana, lisämaksusta voi tilata veneen haluamaansa kellonaikaan.
Rannassa odotteli isompi porukka tilausvenettä. Veneeseen jäi yksi tyhjä paikka ja koska jäin ainoana rantaan seisoskelemaan, kysyivät josko haluaisin mukaan. Tilauskyyti maksoi 100 kruunua enemmän kuin normaalivuoro, mutta säästin melkein pari tuntia turhaa odottelua. En tosin ehtinyt syödä lounasta taaskaan.
Heti rannasta päästyä moottorivene kiihdytti täyteen vauhtiin. Aurinkokin jo pilkisteli pilvien lomasta ja toi kesäisen tunnelman. Loppumatka oli melkoista taiturointia kivien ja karien välissä puikkelehtiessa.
STF Sitojaure
STF Sitojauren tunturimajoitus sijaitsee saamelaisleirin eli siidan vieressä Sitojauren pohjoisrannalla, Saltoluoktan ja Kvikkjokkin välissä. Majoituksen lisäksi Sitojaure tarjoaa venekuljetuspalvelua – järvellä ei ole soutuveneitä. Sitojauressa toimii Telian verkko.
Sitojauren ympäristössä on huomattavan paljon jäänteitä muinaisesta asutuksesta. Maat ovat saamelaisten poronhoitoaluetta. Porojen lisäksi metsissä ja tuntureilla elää karhuja, ilveksiä ja susia.
Sitojaure – Muorkátjávrátja
Puoli viideltä myöhäisen iltapäivän aurinko paistoi jo siniseltä taivaalta, ilmakin lämpeni. Lähdin kävelemään heleän vihreässä koivumetsässä, kuin syksy olisi vaihtunut kesään.
Metsässä oli useampia telttailun kieltäviä kylttejä. Polku muuttui kuivaksi ja kiviseksi. Välillä pitkät harmaat lankut vievät kosteikkojen yli.
Metsää ja puita ei riittänyt kovin pitkään. Avara ylänkö levittäytyi joka suuntaan. Jylhät Tjirákin pahdat tuntuivat kohoavan aivan vieressä, vaikka kartalla matkaa lähimmälle jyrkänteelle oli yli kilometri.
Töppäreen päällä polkujen risteyksessä viitta kertoi matkaa taittuneen kolme kilometriä Sitojauresta. Kävelyvauhti oli siis hiipunut kolmeen kilometriin tunnissa. Tunnin verran vielä jaksaisi kävellä ja katsella sopivaa telttapaikkaa.
Polku koukkasi kapean laakson kautta, jonka pohjalla erottui heinittynyttä lampea. Se olikin ensimmäinen paikka, josta sai vettä sitten Sitojauren. Tulipaikasta ja kuluneesta maastosta päätellen moni oli telttaillut polun vieressä. Jatkoin matkaa sillan yli.
Kungsledenilla korjattiin tänä vuonna pitkospuita oikein urakalla. Uusia lankkuja oli pinottu polun varteen jo Singin ja Kaitumjauren välillä ja sama homma jatkui täälläkin. Viime kerralla Kebnekaisen vaelluksella ja sen yhteydessä Kungsledenin vaelluksella Nikkaluoktasta Alesjaureen korjaustyöt eivät olleet vielä alkaneet.
Vähän ennen kuutta aurinko painui jo niin alas, että polku jäi vuorten varjoon. Tyynessä illassa olisi voinut kävellä pidempäänkin, mutta koska Saltoluoktasta ei pääsisi yhtään sen aiemmin Kebnatsiin, viettäisin mieluummin luppoajan polulla kuin tunturiaseman pihalla.
Muorkátjávrátjan kohdalla Ávtsusjjåhkå tekee ison kaaren ja jättää kainaloonsa kuivaa ja tasaista maata joen varteen. Se on ehdottomasti ensimmäinen hieno telttapaikka Sitojauren suunnalta vaeltaessa.
Harmillisesti alueen eteläreunalla oli jo telttakylä pystyssä ja iso joukko äänekkäitä retkeilijöitä nauttimassa ilta-auringosta. Kävelin ripeästi riittävän matkan päähän, jotta sain oman telttani pystytettyä ja laitettua illallista vielä viimeisten kultaisten säteiden alla.
Urheilu alkoi jo tuntua kropassa. Vaikka 22 kilometrin päivämatka jäi maltilliseksi, rojahdin niiltä sijoiltani matalaan majaani.
Ávtsusjvággen kautta Saltoluoktaan
Vaelluksen viimeinen aamu valkeni aurinkoisena ja kylmänä. Kahdessa viikossa yökukkujankin kello kääntyy luonnostaan puoli kuuteen. Kylmä yö tuntui yhä luissa ja ytimissä, eikä pussista päässyt kovin sukkelaan pihalle.
Saltoluoktaan oli jäljellä matkaa noin 13 kilometriä. Puoli yhdeksältä rinkka oli taas selässä ja tunnelma korkealla.
Maisema alkoi monipuolistua: oli enemmän järviä ja vuoria, poroja ja polkujuoksija. Viimeisellä etapilla vastaan käveli myös useampi yksinvaeltaja. Porojen jälkeen Sjäksjon komea pahta alkoi hallita näkymiä. Myös telttapaikat komistuivat matkan edetessä.
Kelkkareitin punaiset rastit tulivat reunustamaan polkua. Ávtsusjvággen kota tai sääsuoja erottui pienenä pisteenä pitkän harjanteen takana. Harjanteella näkyi myös teltta. Tai kivi. Usein jouduin arpomaan pitkään näiden kahden välillä, on sekä likinäköä että hajataittoa.
Sääsuojat eivät ole yöpymistä varten kuin hätätilanteessa, mutta pihamaalla sopii telttailla ja huusia käyttää. Poikkesin sisätiloissa uteliaisuuttani. Joku purki telttaansa ulkosalla, makuupussi roikkui ikkunasta.
Kirjan kannessa luki: Vart är du på väg - minne olet menossa? Tietenkin se oli retkeilijöiden vieraskirja, johon kannattaa raapustaa mistä on tulossa ja minne menossa, jotta hätätilanteessa etsintäpartio löytäisi helpommin oikeaan paikkaan. Mutta sanat jäivät mieleeni. Minne olen matkalla?
Uudet hienot pitkospuut kiemurtelivat pajupuskien halki. Avaralla tasanteella leveä polku haarautui kuin joki kapeiksi uomiksi pitkän Langas-järven pilkottaessa varpujen ja kivien takaa. Gejnutoalggen länsipuolelta alkoi laskeutuminen kohti Saltoluoktaa.
Pysähdyin hetkeksi ihailemaan loppukesän vehreyttä ja järven sineä. Hento sateenkaari koristi muuten harmaata taivasta.
Ensin tunturiylänkö muuttui käkkyräiseksi koivikoksi, jossa puut olivat vihreitä ja mustikat suuria. Söin marjoja nälkääni useita kourallisia, retkikeittimen kaivaisin esiin vasta rannassa. Ravinen-kyltti yritti ehdotella pientä lisäreittiä, mutta en jaksanut enää innostua muusta kuin perille pääsystä.
Sitten polku muuttui kiviseksi ja koivut vaihtuivat upeiksi vanhoiksi männyiksi. Koko loppumatkalla näkyi tasaisia leiripaikkoja metsän varjoissa. Ja vihdoin olin perillä siellä missä riemu kamppailee haikeuden kanssa: vaelluksen päätepisteessä Saltoluoktassa!
Saltoluoktan tunturikeskus
STF Saltoluokta Fjällstation tunturikeskus sijaitsee Ruotsin Lapin maailmanperintöalueen ja laajojen kansallispuistojen, Stora Sjöfalletin eli Stuor Muorkken ja Sarekin vieressä. Saltoluoktasta löytyy yli 100 petipaikkaa, ravintola, sauna ja kauppa. Hirsinen päärakennus on valmistunut vuonna 1918.
Kesällä Saltoluoktaan pääsee Kebnatsista M/S Langas -veneellä, jonka aikataulut on sovitettu bussivuorojen kanssa. Saltoluoktalta lähtee useita päiväretkeilyyn sopivia reittejä Kungsledenin lisäksi.
Aikaa laivan lähtöön olisi pari tuntia, joten päätin palkita itseni 250 kilometrin vaelluksesta herkulliselta näyttävässä buffetissa heti sen jälkeen, kun tajusin että Saltoluoktassa on ravintola. Saltoluoktan ravintolassa on huomioitu niin vegaanit kuin gluteenittomat ja laktoosittomat ruokavaliot erittäin hyvin. Lounasbuffetin hinta oli 150 kruunua. Lisähinnalla olisi saanut paistaa itselleen vohveleita kermavaahdon ja mansikkahillon kera.
Noutopöydässä höyrysivät uunituoreet siemenleivät ja kasviskeitto, salaattiosasto notkui moderneja hummuksia ja coleslawia, lähijärven siikamoussea ja juustoja. Herkuiksi kahvia ja kotitekoista tahmaista brownieta. Pelkillä mustikoilla täytetty vatsani lähetti kiivaasti viestejä paikkaan, joka saa Pavlovinkin koirat kuolaamaan.
Hain ruokaa lisää kaksi kertaa. Kahden viikon vaelluksen jälkeen olin kuin kuivan kesän orava, vaatteet roikkuivat päällä. Tunsin olevani taivaassa, kun sain oikeaa tuoretta ruokaa. Ehkä seuraavalle pitkälle vaellukselle voisi ottaa vähän enemmän evästä mukaan.
Täpötäydellä vatsalla olisi ollut myös taivaallista vain kierähtää petiin pariksi päiväksi, mutta vielä piti raahustaa veneelle. Saltoluoktasta Kebnatsiin liikennöivä M/S Langas oli iso ja täynnä retkeilijöitä. Maksu kerättiin vasta kun paatti oli vesillä.
Kebnatsissa haahuilin hetken infokylttejä etsien. En ollut lainkaan varma, mistä kohtaa bussit poimisivat kyytiin ja pitäisikö lähteä kävelemään tielle. Henkilökunta laiturilla tiesi kertoa bussin koukkaavan suoraan laiturille.
Tuossa tuokiossa istuin bussissa. Lipun olin ostanut jo ennen vaellusta, ja se oli säilynyt kuivana. Tuntui aivan käsittämättömältä, että seikkailu oli nyt takana ja kotimatka edessä.
Muistelin reissun upeita hetkiä. Kaunista Cievrraláhkua ja mystistä Tarfalaa Nikkaluoktasta lähtiessä. Kameran lasahtamista vedenpaisumuksessa ja teltan yläpuolella riehuvaa ukkosta Kebnekaisen juurella. Sateista ja sumuista vaellusta Kebnekaiselta Singille ja Singiltä ohi Kaitumjauren myrskyävän kosken. Aurinkoista vaellusta Teusajaureen, kameran kuivattelua järven rannalla ja helteistä vaellusta Teusajauresta Vakkotavareen ja Suorvan padolle.
Erityisesti mietin järjettömän hienoja kokemuksia ja vaellusta Sarekissa. Uskallusta, päättäväisyyttä, salaisuuksia. Voisiko vastaavaa kokea enää toista kertaa? Siitä on ehkä joskus otettava selvää.
