Luirojärven vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa on ympärivuotinen klassikkovaellus. Reitti kulkee Kiilopään huipun kautta Luirojärvelle ja Sokostille upeissa tunturi- ja metsämaisemissa. Luirojärven vaelluksen voi tehdä niin kesä- ja ruskavaelluksena kuin talven hiihtovaelluksenakin.
Tein Urho Kekkosen kansallispuistossa neljän päivän syksyn ruskavaelluksen Luirojärvelle. Kevytretkeilyyn sopiva varustus piti huolen siitä, että jalka nousi kevyesti eikä kiireen tuntua tullut. Nukuin elämäni ensimmäisen laavuyön, nautin huikeasta ruskasta auringonpaisteessa ja koin myös häkellyttävän runsaat vesisateet.
Urho Kekkosen kansallispuisto
Urho Kekkosen kansallispuisto itäisessä Lapissa on yksi Suomen upeimmista luontokohteista ja toiseksi suurin kansallispuistoistamme. Puistolla on iso autiotupa- ja varaustupaverkosto, ja majoittua voi myös kammeissa, laavuilla tai telttaillen.
UKK-puisto hurmaa retkeilijän upeilla maisemillaan ja moni-ilmeisellä luonnolla. Puiston luontoa hallitsevat valtavat metsät, kirkkaat järvet ja joet sekä laajat ja jylhät tunturialueet, joilta avautuu huikeita näkymiä ympäröivään erämaahan.
Urho Kekkosen kansallispuistossa on valtavasti erilaisia reittejä, merkittyjä päiväretkeilyyn sopivia reittejä sekä erämaisia merkitsemättömiä reittejä. Erämaisista pitkistä vaellusreiteistä suosituin on Luirojärven vaellus, joka on pituudeltaan 70-80 kilometriä. Reittejä yhdistelemällä Luirojärven vaelluksen voi tehdä yli sadan kilometrin vaelluksenakin.
Sokostin (718 m) huiputtaminen kuuluu monen Urho Kekkosen kansallispuiston vaeltajan suunnitelmiin. Keskellä kansallispuistoa Luirojärven itäpuolella kohoava Sokosti on UKK-puiston ja myös Itä-Lapin korkein tunturi. Muita hienoja nähtävyyksiä ovat mm. upea ja vehreä Paratiisikuru, puiston toiseksi korkein tunturi Ukselmapää, Niilanpään porokämppä sekä Raappanan kammi.
Luirojärven vaellus
Luirojärven vaellus on erämainen rengasreitti, joka on kuljettavissa ympäri vuoden. Reittiä ei ole merkitty maastoon, mutta koko matkalta löytyy selkeitä polkuja. Reitti kulkee yleensä tuvalta tuvalle (vastapäivään) seuraavasti:
Niilanpään porokämppä - Suomunruoktun autio- ja varaustupa - Tuiskukurun autio- ja varaustupa - Luirojärven autio- ja varaustupa / Kuuselan vuokratupa - Lankojärven autio- ja varaustupa ja Rautulammen autio- ja varaustupa.
Luirojärven vaelluksen kesto on arviolta 4-6 päivää. Vaelluksen ja Urho Kekkosen kansallispuiston kartta löytyy retkikartta.fi-palvelusta.
Oma pidempi Luirojärven vaellukseni kulki reittiä: Kiilopää – Rautulampi – Kotaköngäs – Padagova – Lankojärvi – Porttikoski – Sarvijoki – Paratiisikuru – Ukselmapäät – Lumipäät – Pälkkimäoja – Raappanan kammi – Luirojärvi – Tuiskukuru – Suomunruoktu – Suomunlatva – Niilanpää – Kiilopää.
Sateen ja sumun takia reittisuunnitelma Lumipäät – Riitelmäpäät – Sokosti – Luirojärvi vaihtui Pälkkimäojaksi. Urheilukellon mukaan matkaa neljän yön (ja aika tarkkaan neljän vuorokauden) vaelluksella kertyi vähän päälle 112 km.
Luirojärven vaellus – kokemuksia syyskuun ruskavaellukselta
Eskelisen bussi kaarsi Kiilopään tunturikeskuksen pihaan vähän aamukymmenen jälkeen. Hain kahvin ja luontokeskukselta varaamani puolityhjän kaasupullon. Oikeastaan iso pullo oli lähes täynnä, eikä se yllätyksekseni edes maksanut mitään.
Kiilopään huiputus
Mitä ihanin vaelluskeli – mukavan vilpoinen ja puolipilvinen syksyltä tuoksuva ilma – saatteli matkaan kohti tuntureita. Kiilopään huipulla olin käynyt aiemmin vain talvella upottavassa hangessa, nyt rinteen nousi ketterästi puolessa tunnissa isolle kivikasalle. Mahtava ruskavaellus oli edessä ja tunnelma korkealla.
Kiilopään huipulla pyöri paljon porukkaa. Katselin joka suuntaan maisemia, sillä palaisin toista reittiä takaisin Kiilopäälle vaelluksen päätteeksi. Huomasin pienen polun itärinteillä ja lähdin laskeutumaan alas.
Polku näytti jatkuvan Niilanpään suuntaan, joten käännyin vasemmalle ja lähdin alas puutonta tunturia Rautuvankaa kohti. Maaruska hohti punaisena ja oranssina merenä. Rinteet kasvoivat vielä kypsiä mustikoita ja puolukoita.
Kauempana näkyi leveä polku, jota pitkin pääsee Luulammelle ja Rautulammelle. Polulla kulki sen verran väkeä, että päätin jatkaa hiljaisempaa reittiä. Ylitin Rautuvanganojan haaroja, joissa vettä oli vain nimeksi. Huomasin moottorikelkkareitin merkin ja lähdin seuraamaan uraa vaellusreitin länsipuolella.
Karttaan merkityt tunturista valuvat purot olivat rutikuivia, kuin ennustaen tulevien päivien vedenpaisumusta. Vastaan kävellyt nelikko kertoi nähneensä riekkopoikueen lammella. Tihrustin kovasti puskia puolentoista kilometriä käveltyäni, mutta en onnistunut tekemään eläinhavaintoja.
Piipahdus Rautulammen autio- ja varaustuvilla
Ilma muuttui lämpimämmäksi, aurinko porotti jopa helteisenä. Rautuvankaa tuntui jatkuvan loputtomiin, kun vesi oli loppunut pullosta ja joessa oli vain kiviä. Juuri ennen Rautulampea kartalla näkyi lähde. Ihana kirkas lähde pulppuilikin polun alla ja tankkasin raikasta Lapin vettä kaksin käsin ja pullontäytteeksi.
Rautulammen uudenkarheat rakennukset näyttivät hienoilta, sen tyylisiltä, mitä Norjassa näkee. Väkeä oli jo paikalla ja lisää saapui tulipaikoille. Rannan tuntumassa oli pari leiriä. Ruuhkasta huolimatta Rautulampi vaikutti kauniilta paikalta alkuiltapäivän auringossa.
Jatkoin matkaa ylös Raututuntureille. Kivikkoinen polku nousi jyrkästi tunturiin, ja jatkui väärään suuntaan, joten poistuin polulta tunturin ylitykseen kohti Hikiojaa. Maasto oli helppokulkuista, tunturikoivua kasvoi oransseina pusikkoina siellä täällä.
Katselin maisemia tunturin päällä ennen kuin lähdin alas. Aslakkapäät kohosivat komeana keskellä syysvärejä, jotka loistivat parhaimmillaan. Ihana ruskavaelluksen tunnelma tuntui keveydeltä sormenpäitä myöden.
Hikiojan polku oli tiheään kasvanut ja kapea kunnes muuttui leveäksi neulaspoluksi tai mönkijänuraksi. Maasto oli lähinnä punaisen maaruskan koristelemaa mäntymetsää. Jostain syystä jokaisen vaelluksen pakollinen ajatus karhusta heräsi Hikiojan varrella, ja kuikuilin joka suuntaan varmistaakseni, ettei kiven tai männynrungon takana luuraa tupsukorvaa.
Kotaköngäs ja Padakova
Jos oli Rautavanka ollut pitkä, sitä oli myös Hikioja. Virta oli melkein kuiva, välillä kivikon alta kuului lorinaa. Lopulta polku saapui vehreään suvantoon, jossa kirkas vesi teki mutkan ennen syöksymistään koskeen.
Kotaköngäs oli syysasussaan upea kuin maalaus. Seisoin pitkään kallioilla ja sillalla veden pauhua katsellen. Olin ajatellut, että voisin jäädä yöksi Kotakönkään laavulle, jos kello olisi paljon. Hieno paikka oli harmikseni myös muiden retkeilijöiden mieleen, sillä laavulla istui jo porukkaa tulilla ja lisää vaelsi paikalle. Päätin jatkaa matkaa, vaikka olikin jo myöhä.
Kotakönkään jälkeen maasto muuttui kallioiseksi. Kallioiden välissä oli suota ja soista polkua, seuraavalle tulipaikalle oli matkaa kolmisen kilometriä.
Padakovan telttailualueella oli hiljaista, muita retkeilijöitä ei näkynyt. Pystytin leirin lähelle kallionreunaa, josta näki Palovanganjoelle. Päätin laittaa tulet illallisen iloksi, ilta jo hämärtyi.
Saha oli ruosteinen ja jäljellä oli vain valtavan suuria pöllejä. Hävisin uuvutustaistelun pölliä vastaan, mutta sain sen verran tehtyä ja kerättyä maasta puusuiruja ennen kuurosadetta, että riittivät nuotioon. Vaikka oli vaelluksen ensimmäisen yö, nukuin makoisasti kosken lempeässä pauhussa.
Suomujokea pitkin Porttikoskelle
Nukutti pitkään ja kuppasin muutenkin aamutoimissa. Lopulta sain pakattua kamppeet ja lähdin rinnettä alas kohti Suomujokea. Luirojärven vaellus lyhyempänä versiona olisi onnistunut myös vastakkaiseen suuntaan – Palovanganjokea pitkin Vasanlyömäpäille ja edelleen Luirojärvelle. Urho Kekkosen kansallispuiston reitit ovat juuri siksi niin loistavia, että erilaisia vaelluksia voi suunnitella loputtomiin.
Palovanganjoen silta oli purettu ja reitti linjattu uudelleen, kahluupaikka oli merkitty 250 metriä ylävirtaan. Ylityspaikalla lojui iso puunrunko, vettä oli 20-30 senttiä. Virkistävä aamukahlaus jääkylmässä vedessä on aina mukavaa.
Kuljin Suomujoen vartta kangasmetsässä joen itäpuolta ja poikkesin kauniilla Kaustanlammilla. Kallioinen polku saapui Lankojärven kahlaamolle. Vesi näytti olevan todella matalalla, ja sileät pohjan kivet melkein houkuttelivat vesileikkeihin. Jätin kuitenkin väliin Lankojärven tuvat, oli liian aikaista lounaalle.
Polku teki silmukan Suomujoen haaran yli. Lyhyen kangasmetsäpätkän jälkeen edessä oli pitkä soistuma. Märät puskat kastelivat lahkeet. Pari ulkomaalaista vaeltajaa käveli vastaan muuten autiossa metsässä.
Polku kulki aivan hienon Lankojärven rantaviivaa pitkin. Vähän ennen tulipaikkaa polulta pääsi piipahtamaan aivan veden äärelle ihailemaan koskea. Kalvavankkan tulipaikka sijaitsi nätillä paikalla, mutta se oli pahasti rapistunut.
Kalavanganlammilta laskeva virta oli matala ja mukava kahlata. Kuljin pitkän matkaa ihan joenvartta, sen pauhua kuunnellen. Puolen tunnin kävelyn jälkeen Suomujoki kuohui upeissa koskipaikoissa, ja lähdin seikkailemaan kallioille. Maisemat hivelivät silmiä niin paljon, ettei matkaa olisi malttanut jatkaa.
Matka jatkui jäkäläisessä mäntymetsässä. Joki peilasi oransseja ja keltaisia puita tyynestä pinnastaan. Kalajyrävän kohdalla oli isoa soistumaa ja kuravelliä, kengät eivät silti kastuneet kovinkaan paljon.
Porttikoski ja postikorttimaisemat
Saavuin Porttikoskelle kolmen aikaan. Tuvalta käveli vastaan toinen yksinvaeltaja, joka oli matkalla Luirojärvelle. Kahlauspaikassa vettä oli ollut kuulemma melkein takamuksiin. Tupa oli tyhjä, hämärä ja lämmin. Söin kiireettä eväsleipiä (kun varusteet ovat kevyitä, kelpaa kantaa tuoretta juurileipää laukussaan!) ja lähdin rantaan kuvailemaan.
Porttikoskella pulahtaisi mielellään kirkkaaseen veteen uimaan sileiltä rantakiviltä. Lähtiessäni puoli viiden maissa matkaan paikalle pölähti pariskunta, jolla ei ollut rinkkoja selässään, mistä lie tulivat. Katsoin haikeana taaksepäin – Porttikoski vaikutti niin ihanalta paikalta, että sinne olisi jäänyt mielellään.
Ilta-aurinko siivilöityi kauniisti puunrunkojen takaa, ihastelin kaunista mäntymetsää ja palavaa ruskaa. Kävelin vaahtopäisen Suomujoen rannan kallioille katsomaan Porttikosken jyrkkää siltaa. Se ei varsinaisesti kaikessa kaltevuudessaan näyttänyt sellaiselta, jota ilokseen kulkisi.
Olin tehnyt karttaan reittisuunnitelman Peurapään yli, joten kaarsin Peurapään rinteeseen ja yllättäen löysin sieltä polun. Jonkun ajan kuluttua käännyin polulta kuitenkin ylöspäin metsään, kun ajattelin oikaista Sotavaaranojalle.
Peurapään maasto oli oikeastaan aika kivaa kuljettavaa, kuin lapsena mustikkametsässä. Saavuin loivien rinteiden korkeimmalle kohdalle ja jatkoin kulkua alaspäin. Aivan joenvarresta löytyi polku jälleen. Lähdin kulkemaan Sotavaaranojaa joenvartta pitkin ja aloin tutkailla heti hyvää ylityspaikkaa.
Arviolta puolen kilometrin kävelyn jälkeen saavuin mielettömän hienolle koskelle, jossa oli putouksia. Vesi virtasi kahden pystysuoran seinämän välissä pitkän matkaa ja toi jotenkin mieleen Kevon maisemat. Ihastelin leuka polvissa luonnon ihmettä. Tätä en olisi löytänyt, jos olisin kulkenut vain tavallista Luirojärven reittiä.
Putouksen yläpuolelta löytyi sopiva ylityspaikka, jossa vettä oli korkeintaan pohkeeseen. Siirryin Sotavaaranojan pohjoisrannalle, josta löytyi kunnollinen polku. Kello oli jo paljon ja alkoi vähitellen hämärtää.
Tarkoitukseni oli ehtiä jonnekin Sarvijoen suunnalle, mutta ehtisin ennen pimeää korkeintaan Maantiekuruun. Täytin vesipullon varmuuden vuoksi jo tässä vaiheessa löytämästäni lähteestä. Ja sitten reippaasti jalkaa toisen eteen pitkin kangasmetsää, sopivan tasaista telttapaikkaa etsimään.
Ohitin pienen teltan, jonka pihalla moikkasi vaeltaja. Maastossa näkyi polun varrella joitain kivistä kyhättyjä tulipaikkojakin. Kurvasin Sotavaaranojasta Maantiekuruun. Juuri ennen kuin tuli pimeää, löysin hyvän paikan leirille. Väsytti sen verran, ettei tulien puuttuminen haitannut yhtään.
Sarvijoen tupien ohi
Aamulla olisi taas nukuttanut pitkään, mutta pääsin liikkeelle puoli yhdeksän aikaan. Sadan metrin päässä olisi ollut hieno tulipaikka ja telttailualue, jossa olikin pari leiriä. Täältä siis yöllä kuulemani mökä oli lähtöisin, pohdin mielessäni.
Keli on yhä mitä parhain, ja ruska Maantiekurussa todella värikästä. Puskia kytätessäni kävelin vahingossa risteyksen ohi kilometrin verran. En jaksanut palata takaisin, joten kurvasin metsään ja ylös rinteeseen oikaisemaan Kaarnepään alarinteille. Maasto oli jyrkkyydestä huolimatta suhteellisen helppoa edetä, ja lopulta päädyin takaisin polulle.
Lähdin laskeutumaan alaspäin mutkittelevaa hiekkaista ja kivistä polkua. Tunturit kumpuilivat joka puolella. Alas Sarvijoelle päästyäni vastaan tuli pariskunta, joka ihmetteli miten aikaisin olen liikenteessä. Luulivat ilmeisesti, että tulen jostain tuvalta.
Saavuin tuvalle, jonka vieressä oli huussi. Tajusin sen olevan vasta Sudenpesän vuokratupa ja jatkoin matkaani. Sarvijoella väkeä oli tolkuttomasti. Autio- ja varaustupien naruilla ja kuisteilla ja puissa roikkui makuupusseja ja pyyhkeitä.
Merkityllä ylityspaikalla oli kaadettuna pari puunrunkoa joen yli. En luottanut tasapainotaitoihini, joten valitsin mieluummin kahlauksen. Hyvä ylityspaikka löytyi joen leveästä kohdasta, jossa näkyi matalikkoa ja kivikkoa.
Paratiisikuru kutsuu
Kuivasin jalat ja laitoin vaelluskengät takaisin jalkaani. Seuraavaksi lähtisin kulkemaan Vaulopään pohjoisrinteiden yli kohti Paratiisikurua. Polku nousi ylöspäin välillä vähän jyrkästikin. Ihailin taas upeaa ruskaa. Olin vitsikkäällä tuulella ja mielissäni siitä, että sain naureskella huonoille jutuille ihan omassa rauhassa.
Vaalea hiekkapolku kiemurteli keskellä kirjavia tuntureita. Sarvijoen haaroissa vettä oli niukalti, ylitse pääsi kiviä pitkin kävellen. Polku kaarsi Paratiisikuruun. Kilometrin matkalla maisema alkoi näyttää enemmän ja enemmän eedenin puutarhalta.
Kaunis valkohiekkainen polku mutkitteli joenvartta ja saapui soikealle lammelle ja vesiputoukselle. Upea lampi välkehti jyrkkien ja värikkäiden seinämien keskellä kuin suppilossa. Kipusin ylös pienelle putoukselle ja otin maisemapaikan lounastauolle.
Kauempana oli jo näkynyt evässeurue ja lisää väkeä saapui paikalle joka suunnasta. Ukselmapään rinnettä alaspäin tuli väkeä tauotta ja myös perässäni polkua pitkin tuli useampi ryhmä. Kaikki tiet johtavat Paratiisikuruun. Olin juuri saanut mutusteltua puolet eväistäni, kun alkoi tihuttaa.
Ei auttanut kuin kiskoa sadevarusteet päälle, pakata kamat ja lähteä kiireen vilkkaa jatkamaan matkaa. Tiesin odottaa runsaita sateita vaellusviikolla, mutta elättelin toiveita myöhäisemmästä ilmestysajankohdasta. Halusin nähdä upeat maisemat tunturien päältä, joten Luirojärven vaellukseeni kuului tunturien ylitys Paratiisikurusta Sokostille.
Tunkkasin kovalla kiireellä ylös rinnettä Ukselmapäälle. Vähän ennen kuin pääsin ylös asti, käännyin polulta oikeaan tunturin rinteille. Sitten iski täysi murku.
Tunturien huipuilla ja Pälkkimäojalla
Ukselmapään rinteitä oli helppo kulkea, rakka oli pientä. Otin kompassista suuntaa, sillä näkyvyys putosi nopeasti alle kahteenkymmeneen metriin. Jätin suosiolla Pirunportin väliin huonon kelin takia. Suunnistin Lumipäälle ja löysin lopulta pienen kivikasan. Naureskelin, että lumivalkoista kaikki onkin.
Lumipään huiputuksen jälkeen jatkoin vielä Lumipäiden ja Riitelmäpäiden väliselle satulalle, kun välillä taivas näytti selkeytyvän. Maisema oli muuten kaunis, mutta sumu sen kuin tiivistyi. Ei auttanut kuin jättää Riitelmäpäät ja Sokosti väliin, laskeutua alas tunturista ja jatkaa Pälkkimäojan polkua.
Näin kauempaa varmaan satapäisen porotokan. Samassa huomasin hanskani kadonneen. Oli pakko kääntyä takaisin päin ja lähteä etsimään. Kuin ihmeen kaupalla hanska löytyi maastosta. Sitten jäin odottelemaan, että porot pääsevät rauhassa polun yli kohti Riitelmäpäitä.
Paratiisikurun jälkeen en ollut nähnyt muita retkeilijöitä. Pälkkimäojalla vastaan tuli yksi vaeltaja. Laskeuduin alaspäin joenvartta, Apujoukkojenvaara ja Siliäselkä olivat kadonneet sumuun. Polku hyppi uoman puolelta toiselle, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut kahlata.
Laavu näkyi joen toisella puolella Apujoukkojenvaaran luoteiskulmalla. Virrassa oli isoja kiviä, joita pitkin hyppimällä sen pystyi ylittämään. Tulisijassa oli pari hehkuvaa kekälettä, ja niiden päälle heittämäni pari puuta syttyivätkin kätevästi.
Sadepäivänä hetken kuiva tauko on aina tervetullutta, joten lepuutin rauhassa jalkoja ja aloin syödä eväitä. Pälkkimäojan laavulla olisi myös ollut kiva paikka leiriytyä. Juuri kun olin lähdössä, pari naista saapui paikalle ja kiitti, kun olin kohentanut tulet heidät vastarannalla nähdessäni. Hypin takaisin joen toiselle puolelle kiviä pitkin.
Luirojärven majoitus
Jatkoin vaellusta kohti Luirojärveä. Polku oli tasaista ja nopeaa kulkea, ja laskin ehtiväni leiriytymään ennen pimeää. Tasan kello 19.00 alkoi sataa kaatamalla. Ehdin Raappanan kammille juuri sopivasti, kun alkoi hämärtää ja laitoin pikaisesti teltan pystyyn.
Kamiinassa näkyi poltetun puita lähiaikoina, joten laitoin itsekin tulet pesään löytämistäni kuivista puista, kaarnanpaloista ja oksista. Vaikka ovesta puuttui ikkunalasi eikä kammi varsinaisesti lämminnyt, oli siellä mukavaa ja kuivaa syödä illallista.
Raappanan kammi eli Sokostin kämppä Luirojärven ja Raappananlammen välissä on nykyään enemmänkin nähtävyys kuin yöpymispaikka, mutta sateensuojaksi pieni huonokuntoinen koppero sopi mainiosti. Luirojärven 'Hilton' kämppä ja sauna lienevät Urho Kekkosen kansallispuiston suosituimpia kohteita, mutta omaan sielunmaisemaani ihan vain katto pään päällä ja tulet nurkassa sateisessa yössä tuntuivat ylellisyydeltä.
Luirojärveltä Suomunruoktulle
Torkuttelin taas aamulla, syysvaelluksella uni maistuu! Todellinen syy oli kuitenkin se, että ulkona satoi ja oli vähän kylmä. Varsinkin ruskavaelluksella ikävintä on aamulla makuupussista pois kömpiminen ja lämpöisten sukkien vaihtaminen kylmiin ja kosteisiin.
Laitoin aamupalaa kammissa ja pakkasin loput kamat. Kammissa oli edelleen kuivaa ja melkein lämmintäkin. Lähdin liikkeelle vähän kahdeksan jälkeen ja iloitsin sateen taukoamisesta. Ennen Luirojärveä piti ylittää Sokostinoja, joka onnistui suurin piirtein kiviä pitkin.
Polkuja risteili metsässä enemmänkin Luirojärven tupien lähestyessä. Päädyin ensin Rajankämpälle, jonka viereisessä huussissa poikkesin. Rajankämppä on viiden hengen autiotupa, joka oli luultavasti täynnä väkeä.
Vähitellen Luirojärven sauna ja muita tupia alkoi tulla vastaan. Pitkin järvenrantaa näkyi nuotio- ja telttapaikkoja, ihmisiä tuntui olevan joka puskassa. Olin iloinen, että olin päätynyt telttailemaan Raappanan kammin autiolle pihamaalle.
Useampi polku johti kahlauspaikalle, jonka vieressä oli istuimeksi ja kenkien vaihtoon sopiva puunrunko. Laitoin elektroniikat kuivapussiin ja kahlasin joen yli kuten moni muukin retkeilijä. Vettä oli hädin tuskin pohkeeseen.
Polku lähti nousemaan reilun kilometrin matkan Luusuanvaaralle, ja laskeutui vaaran toista rinnettä alas. Seuraavaksi alkoi nousu isomman Ampupään rinteisiin. Ampupäiden huippu oli melkoista kivikasaa, mutta runsas ruska ja maisemat Sokostin suuntaan näyttivät hienolta.
Laskeuduin jyrkän rinteen Tuiskukurulle puoli kahdentoista maissa. Ihmettelin väenpaljoutta myös Tuiskukurussa ja jatkoin matkaani käymättä tuvilla.
Ylitin pienen sillan, josta polku jatkui jyrkästi nousten Salonlammen suuntaan. En ollut ihan varma mikä poluista johti minnekin, mutta päätin kulkea Vintilätunturin eteläpuolta – tulisi talven Luirojärven hiihtovaelluksen reitti tutummaksi.
Pusikoissa linnut juoksivat peräkanaa ja jokunen pupukin loikki pensaisiin. Aukealla polku kulki suon läpi, joka sateiden jälkeen oli melkoista kurapeltoa. Nousin Vintilätunturin ja Solustamaselän tasanteelle ja edelleen Vintilätunturin alarinteille.
Aamun jälkeen ei ollut satanut pisaraakaan. Yhden aikaan iltapäivällä nousi sumu, joka koristeli maiseman mielettömän hienoksi. Aina välillä näytti siltä, että kirkastuisi, sumun raja näkyi selkeänä tunturin päällä.
Polku vaikutti mönkkärin uralta ja ilmeisesti oli myös sitä. Hetken päästä väistinkin ajoneuvoja. Mönkijänuraa kulki nopeasti mutta matkanteko oli hiukan tylsää.
Jatkoin Vintilätunturin reunaa upeissa sumumaisemissa. Havupuiden myötä maisema alkoi näyttää lumotulta metsältä. Polku laskeutui loputtomiin uljaiden kuusten alla Aitalammen tulipaikalle. Pidin patukkatauon ja jäin jutustelemaan paikalle saapuneen vaeltajan kanssa kevytretkeilystä.
Vaelsin ripeästi Suomunruoktun tuville. Havumetsän polku oli mukava ja nopea kulkea. Juuri kun astelin Suomunruoktun pihapiiriin, alkoi tihuttaa. Halusin vielä jatkaa matkaa johonkin rauhallisempaan paikkaan ja lähdin kahlaamaan joen yli. Kahlaus oli helppo, vaikka ihan kiviä pitkin ei päässytkään yli.
Elämäni ensimmäinen laavuyö
Jatkoin rivakasti matkaa sillä sade alkoi yltyä. Vastaan tuli pari yksinvaeltajaa, muuten oli hiljaista. Ylitin pienen puron kiviä pitkin. Muutaman tasaisen kilometrin vaelluksen jälkeen käännyin risteyksestä oikealle, josta oli enää lyhyt matka tulipaikalle. Ilokseni Suomunlatvan laavulla ei ollut muita.
Pystytin tihkusateessa ja tuulessa teltan rantaan ja palasin laavulle laittamaan tulet. Pari vaeltajanaista poikkesi syömään eväsleivät matkallaan Suomunruoktulle. Tsemppasin matkalaisia, joutuisivat pimeässä ja sateessa kahlailemaan.
Löysin laavulta ison kattilan, jonka laitoin ritilän päälle nuotion suojaksi, jos sade vielä yltyisi. Siinä mukavasti istuskellessani keksin, että voisinkin nukkua laavulla. Jos olo tuntuisi epämukavalta tai tulisi kylmä, voisin aina siirtyä keskellä yötä telttaan.
Ripustin laavun kattoon jouluvalot ja nautiskelin illasta nuotion lämmittäessä laavua. Yön pimeys, tihkusade, tulet ja laavussa makuupussissa pötköttely karkkia mutustaen tuntui jopa eksoottisen tunnelmalliselta.
Luirojärven vaellus pakettiin
Olin nukkunut yön kuin tukki – elämäni ensimmäinen yö laavussa oli mielettömän hieno kokemus! Yöllä ei ollut tullut yhtään kylmä, ja aamulla oli jopa hieman hiki. Nuotio oli pysynyt kevyessä tihkusateessa hyvin hengissä, sillä aamulla pesässä oli vielä kekäle, josta sain tulet.
Kävin purkamassa teltan ja ripustin sen hetkeksi kuivumaan. Keitin kattilassa aamupuuroon ja kahviin vettä, söin, pakkasin ja lähdin liikkeelle pienen pienessä tihkussa puoli kahdeksan aikaan.
Täydellinen hernerokkasumu ympäröi maisemat, mitään ei näkynyt polun ulkopuolella. Vaelsin hiekkatietä pitkin. Niilanpään rinteille oli pitkä loiva nousu, Niilanpää itse oli kadonnut valkoiseen.
Niilanpään päivätupa oli kartan mukaan aika lähellä risteystä, joten poikkesin tuvalla veskissä ja kurkistelin ikkunasta sisään. Herätin vahingossa tuvan penkiltä vaeltajamiehen, joka makuupussista toivotti huomenet. Tein samoin ja poistuin paikalta.
Niilanpäältä Kiilopäälle polku oli nopeasti kuljettavaa leveätä ja kivistä hiekkatietä. Saavuin tasan kello 10 Kiilopään tunturikeskukselle. Tuore kahvi ja munkki luontokeskuksen kahviosta maistui muutaman vaelluspäivän jälkeen herkulliselta. Laitoin samalla elektroniikat latautumaan ja odottelin tyytyväisenä bussia, joka veisi kohti seuraavaa sateista seikkailua Hammastunturin erämaahan!
2 Avautumiset