Muotkatunturin erämaata luonnehditaan erämaista erämaisimmaksi. Utsjoen ja Inarin kuntien alueella sijaitsevassa erämaassa on noin sata tunturia, mutta maisema on erityisen avara. Korkein huippu on Kuárvikozzâ (590 m). Virallisia merkittyjä polkuja Muotkatunturin alueella ei ole, mutta suosituille vaellusreiteille, kuten Peltojärven hiekkarannalle ja Peltotunturille on muodostunut selkeitä polkuja. Tein kolmen yön ruskavaelluksen Muotkatunturilla syyskuussa heti Kevon vaelluksen perään. Muotkatunturin vaellukseni oli ensimmäinen seikkailuni merkittyjen reittien ulkopuolella, jos Haltin-vaelluksen Salmikurun pyrähdystä ei lasketa. Miten erämaista erämaisin Muotkatunturi sopi aloittelijalle?
Muotkatunturin erämaa-alue
Muotkatunturin alue on vanhaa poronhoitoaluetta. Aiemmin Karigasniemen ja Kaamasen välillä kulki vain postipolku, joka ohitti Muotkan Ruoktun pohjoispuolelta ja ylitti Aksujärven Huutoniemen kohdalla. Huutoniemestä huudeltiin vene Aksujärven yli toiselle rannalle. Muotkatunturin alueella on kaksi autiotupaa, Kurtojoen autiotupa ja Stuorrávžin tupa kanjonin länsipäässä. Sen lisäksi Peltojoen varressa on kuuluisa Lahtisen kämppä. Erämaa-alueella noudatetaan roskattoman retkeilyn periaatteita.
Muotkan Ruoktulta kohti tuntureita
Lähdin matkaan Muotkan Ruoktulta, koska halusin käydä Peltojärvellä ja kalastella iltaisin. Pohjoisella avotunturialueella järviä ja lampia on vähän, eikä ruska-aikaan sovi kalastella virtavesissä. Joenvarren pohjoispuolen metsässä kulki viitoitettu luontopolku, sekä polut Jeageloaiville ja Lahtisen kämpälle. Jopa joenylityspaikka oli merkitty ja puron yli viritetty lankut. Oranssin ruskan kehystämä Peltojoki lipui tyynenä syysvärejä heijastellen. Keli oli hienoin mahdollinen vaelluskeli: kevyttä yläpilveä ja hetkittäistä aurinkoa, tyyntä ja sopivan lämmintä.
Peltojoen varrella olisi ollut paljon hienoja leiripaikkoja ja valmiita tulisijoja. Matkallani näin yhden leirin ja vähän myöhemmin savuavan nuotion, jonka ääreen jäin syömään evästä. Aina välillä kuului vauhdikasta kopsetta, säikyt porot juoksivat nopeasti kauemmas kulkijan kuullessaan. Noin seitsemän kilometrin taivalluksen jälkeen piti ylittää soistumaa ja helppoa suota. Useimmiten jalan alle löytyi jotain kiinteää tupasta tai kiveä. Suoaukean jälkeen kävelin taas metsässä. Toisinaan hiljaisuuden rikkoi sarja pamauksia linnustajien pyssyistä. Pukeuduin tarkoituksella kirkkaanpunaiseen paitaan ja oranssiin pipoon, etteivät vahingossa luulisi kookkaaksi riekoksi.
Saavuin iltapäivällä viiden aikoihin Lahtisen kämpälle. Pikkuruinen kämppä on opettaja Lahtisen vuonna 1949 kalamajakseen rakentama mökki, jossa on pari penkkiä sekä kamiina. Tupa on kenties mitoitettu lyhyille ihmisille, sillä en aivan pystynyt seisomaan suorassa, vaikken pitkä olekaan. Narulla roikkuivat sympaattiset villasukat ja hyllyltä löytyi kirjallisuutta sadepäivien iloksi. Huussi kämpän takapihalla oli itsessään myös nähtävyys. Tunturikylä Muotkan Ruoktu tuo polttopuuta Lahtisen kämpälle. Jos käyttää puita, pitäisi maksaa kohtuullinen korvaus tilisiirtolomakkeella yhdistykselle. Mökin pihapiirin puita ei saa polttaa.
Kalastusta ja revontulia Alemmalla Harrijärvellä
Olin päättänyt pystyttää leirini Alemmalle Harrijärvelle. Valoisaa aikaa jäisi useampi tunti, ja kävelyäkin rinkka selässä kertyi 24 km. Polku järvelle lähti suoraan Lahtisen kämpän takapihalta. Ilta-aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta, kun upea peilityyni järvimaisema hetken päästä avautui silmieni edessä. Pystytin teltan kalliolle, nakkasin tavarat tuulettumaan rinteeseen ja syöksyin itse perässä. Olisihan siinä kerrankin makoillut loppuillan (yleensä olen mieluummin liikkeellä), mutta kalat odottivat (ei tarvinnut makoilla).
Harrijärven ranta oli matalaa ja kivikkoista, mitään tapahtumia järvellä ei ollut koko iltana. Eipä tuo niin haitannut, kultainen auringonlasku keskellä ruskan reunustamaa tunturijärvimaisemaa ja ilta hiljaisuudessa oli kaikki mitä osasin kaivata juuri tuolloin. Keräsin taas kuivia oksia ja juuria nuotiota varten. Jossain puskassa kökötti virvelin kela ja muovinen viskipullo, joka oli täynnä kullankeltaista nestettä. Melko vastenmielistä pilailua ja luonnon sotkemista. Unohdin ällöttävyydet nuotiolla istuessani. Aurinko laski ja hämärä laskeutui nopeasti. Söin illallista ja katselin, miten usvakiehkurat alkoivat tanssahdella järven peilityynellä pinnalla. Niin kaunista, että liikutuin.
Kurkkasin puolenyön aikaan ulos teltan ovesta. Yötaivaalla välkkyivät kirkkaat tähdet, hentoja revontuliakin loimotti järven yllä. Kevolta tullessa Luomusjärvillä revot olivat hehkuneet vihreinä koko taivaan täydeltä, nyt lähes huomaamattomat valot loistivat enemmänkin sinisen ja violetin sävyissä. Sormeni olivat aivan jäässä ja kuvaaminenkin tuntui jotenkin vaikealta. En jaksanut jäädä odottelemaan voimakkaampia loimuja, saattoivathan revot olla jo hiipumaankin päin.
Peltotunturin eli Bealdoaivin huiputus
Maa on vielä aamulla vähän kuurassa. Poimin mukillisen mustikoita aamupuuron päälle. Päivämatka ei olisi kovin pitkä Peltojärvelle, joten aamuhetki venähti omissa ajatuksissa ruskaisia järvimaisemia katsellessa.
Alemmalta Harrijärveltä polku toi takaisin Lahtisen kämpälle, ja jatkui sitten Peltojoen vartta eteenpäin reilut pari kilometriä ennen kuin kääntyi oikealle kohti nimetöntä järveä. Matkan varrella virtasi pieniä puroja, joiden yli pääsi kiviä pitkin. Heinikkoisessa rinteessä loisti kirkkaan oransseja pihlajanmarjoja. Useat syvät polku-urat kielivät suositusta retkeilykohteesta. Tulipa rinnettä ylös yksi vaeltajakin koiransa kanssa, kun olin puskia kuvailemassa.
Nimetön järvi olikin varmasti suosittu telttailupaikka. Kaunis syysvärinen puusto reunusti järveä, joka lepäsi hiekkakumpujen ja Peltotunturin syleilyssä. Hienohiekkaisista dyyneistä tuli mieleen Yyterin hiekkarannat. Kiipesin hiekkaharjanteen päälle, ja siitä kohti Peltoaivin huippua. Rinteet olivat kauttaaltaan matalaa tunturikasvillisuutta ja pientä rakkaa, nopeaa ja miellyttävää kulkea. Laakeaa kumpuilevaa tunturimaisemaa jatkui silmänkantamattomiin kaikkiin suuntiin. Tuntui helpolta hengittää.
Peltotunturin huipulla, 567 metrissä, kohosi suuri kivikasa. Tunturien laakeuden huomaa juuri huipuilla seistessään. Mitään jyrkkiä seinämiä tai huikeita pudotuksia ei ilmesty kuvaan, vaan maisema jatkuu samanlaisena äärettömyyksiin kumpuilevana avaruutena kuin tunturin juurellakin. Taivas näytti ihmeellisen vaaleanpunaiselta ja tunturien kummut tummanpunaiselta. Satunnaisia vaeltajakaksikkoja vilahti horisontissa.
Vaellus Peltojärven hiekkarannalle
Olin kuullut satumaisesta hiekkarannasta keskellä erämaata, mutta reitistä hiekkarannalle ja sen tarkasta sijainnista oli ollut vaikea löytää tietoa. Tähtäsin kartan perusteella Vuomalahdesta kaakkoon. Koska rinteet näyttivät jyrkiltä Peltojärven pohjoispuolella, kiersin soistumat ja kuljin pitkin tunturien lempeitä rinteitä Oravamorostolle.
Kuárvikozzâ kohosi kauniina taivasta vasten, kun punainen matto olisi levitetty sen eteen asteltavaksi. Joskus kohdalle osui komeita poronsarvia, useimmat jo kuluneita ja sammaloituneita. Löysin yhden kauniin valkoisenkin, mutta päätin jättää seuraavalle kulkijalle ihasteltavaksi. Ajattelin, että ne kuuluvat pohjoiseen luontoon.
Oravamoroston tunturikoivikko näytti hauskan palleroiselta. Koivikon ja Vuomajoen välinen suokaistale oli nopeasti ylitetty kummuilla hyppien. Kuljin hetken joen vartta ylityspaikkaa etsien, ja pian sopiva kohta löytyikin suurin piirtein siitä, mihin olin ylityksen piirtänyt kartalleni. Vaihdoin sandaalit ja astuin kylmään virtaan. En ollut kovin kokenut vesistöjen ylittäjä, hiukan jännitti taas yksin hillua jorpakossa. Vettä oli pohkeeseen asti, pohja oli melko tasainen.
Vuomajoen jälkeen suunnistin metsikössä suurimmat kosteikot kiertäen kohti Vuomalahtea. Puusto ja pensaikko oli aika tiheää, ja nousin kallioille heti Vuomalahden lounaispuolella. Kallio oli paikoin jyrkkää ja suhasin edestakaisin kivillä könyten. Kalliolle paistoi ihana ilta-aurinko ja vähän harmitti kulkea rannalle, joka jäisi kallion varjonpuolelle. Samassa Peltojärvi siinsi jo hienona edessäni, ja löysin jonkunlaisen polunpäänkin, joka johti lopulta hienohiekkaiselle autiolle rannalle. Ihastelin huikean pitkää rantanäkymää ja päätin käydä uimassa ennen pimeän tuloa.
Laitoin teltan valmiiksi, ja vaihdoin uikkarit. Vihdoin helppo ja tasainen ranta sekä riittävän valoisaa, jotta saisin kerrankin kivan kylmäuintikuvan. Seisoin jäisessä vedessä ja ihmettelin, kun kamerassa ei välähtänyt valo. Akku oli loppunut! Kolmesta täpästä nollille. Harmitti vietävästi, että olin hankkinut halvan kopion enkä aitoa Canonia, mutta minkäs teet keskellä erämaata. Otin loppumatkasta kuvia ja videota kännykällä. Niissä ei ole juuri mitään nähtävää, sillä yöllä alkoi sade, joka kesti koko reissun loppuun.
Päätin unohtaa kameran ja lähteä kalaan. Kelvollista kalastuspaikkaa ei kuitenkaan löytynyt lähistöltä, matalaa hiekkarantaa jatkui pitkälle molempiin suuntiin. Kävin pikaisella kylmäuinnilla Peltojärvessä. Rannalle on rakennettu erikoinen kivikasa, josta saa oikeilla tarvikkeilla viriteltyä saunan. Ympäristössä oli paljon muoviroskaa, palaneita puunpalasia ja oksassa roikkui pyyhe. Laitoin tulet teltan lähistölle nuotiopaikalle ja nautiskelin liekkien lämmöstä, kunnes pimeä laskeutui rannalle.
Kuárvikozzâ sumussa
Heräsin sateen ropinaan joskus neljän aikaan aamuyöstä ja jatkoin sitten uniani. Aamulla oli sopiva tauko sateesta, pakkasin teltan salamannopeasti. Kun lähdin kohti Kuárvikozzâa, satoi jälleen. Järvenrannasta löytyi kelvollinen polku, joten en lähtenyt ’oikaisemaan’ kallion yli. Rannan leiripaikkoja oli täälläkin, samoin pieniä poukamia uimiseen. Parin kilometrin kävelyn jälkeen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle kohti Kuárvikozzâa. Siinä suunnassa ei näkynyt kuin hernerokkasumua. Kuárvikozzâ oli kadonnut valkoiseen. Seisoin hetken arpomassa toimintasuunnitelmaa. Lopulta päätin, ettei olisi mielekästä lähteä etsimään Kuárvikozzâa ja Piekanaäytsiä sumusta, koska kameraa ei olisi, eikä tosin ollut maisemiakaan mitä kuvata. Lähtisin takaisin kohti Peltoaivia ja menisin kalastelemaan jollekin järvelle.
Peltotunturi sumussa
Kuljin pitkään Vuomajoen vartta ja etsin sopivaa ylityspaikkaa. Päädyin ylittämään joen samasta kohdasta kuin tullessani. Oravamorosto näytti sumussa ja sateessa jotenkin aavemaiselta. Jostain syystä ajattelin susia ja karhuja. Lähdin kiertämään tunturia sen oikeata reunaa pitkin. Siellä oli enemmän kasvillisuutta kuin tunturin toisella puolella. Nousin puurajan yläpuolelle ja kulku helpottui. Pian kuljinkin jo tuloreittiä soistumien länsipuolella, täydessä murkussa.
Peltotunturia ei näkynyt. Ei näkynyt mitään muutakaan, vain kymmenkunta metriä suuntaansa. Katsoin välillä suuntaa kompassista, välillä kännykästä. Kulkeminen oli hidasta, kun piti ottaa suuntaa vähän väliä. Saavutin Peltoaivin huippujen välisen satulan. Suunnitelma A oli ollut vaeltaa Kuárvikozzâlta Honkavuoman Latvajärvelle ja sieltä Luolikkokuruun. Suunnitelma B oli kulkea Peltoaivin matalan huipun kautta Luolikkokuruun. Suunnitelma C syntyi spontaanisti, kun ilmankosteus oli päivän aikana tunkeutunut selkään asti. Lähdin kävelemään Peltotunturin korkeamman huipun kautta takaisin kohti nimetöntä järveä ja Lahtisen kämppää, jossa ajattelin pystyväni kuivaamaan vähän vaatteita ja laittamaan ruokaa sateensuojassa.
Haahuilin Peltotunturin rinteissä, mutta löysin takaisin hiekkadyyneille ja dyyneiltä polulle ja polkua pitkin Lahtisen kämpälle. Olin jemmannut muutamaa löytämääni puuta rinkassa sateen varalta, kämpän ulkoseinustalta löysin vielä yhden pienen kuivan oksan, jonka tungin kamiinan pesään. Yksi vajaa pesällinen puuta riitti lämmittämään kamiinaa sen verran, että kämpässä oli ihan mukava istuskella ja vaatteetkin suurin piirtein kuivuivat naruilla illan mittaan. Yksi pariskunta kurkkasi ovesta ja kutsuin heidät peremmälle, mutta jatkoivat matkaansa Peltojärvelle. Ilta alkoi hämärtyä ja kämppä viiletä, joten siirryin pihapiiriin pystyttämääni telttaan nukkumaan. Lahtisen kämpässä ei ehkä mahtuisi edes makaamaan suorassa, en kokeillut.
Tuanganuaivin maisemat
Raahasin kamat sateessa sisälle mökkiin ja hain viimeisenä teltan. Suojassa voisi kuivata kangasta edes rätillä. Söin aamupuurot ja lähdin taas Alemman Harrijärven suuntaan. Kartalla näkyi polkua jonkun matkaa järven ohi pohjoiseen, ja jonkunlaista tallaumaa jatkui vielä senkin jälkeen kohti Bealdoaivvás-tunturia. Kuljin puron vartta ja käännyin vähitellen kohti Tuanganuaivia. Senkin rinteillä kulki aika selkeä polku. Sumu roikkui yhä alhaalla peittäen tunturien huiput. Kuljin kapealle järvelle huipun pohjoispuolella. Tuanganuaivin huipulla oli pitkä ja kapea kivikkoinen halkeama, jonka keskellä liplatti järvi. Tämä olisi ollut hieno maisemareitti paremmalle kelillä!
Kuljin eteenpäin ja kiersin tunturin länsirinnettä. Upean punainen maaruska väritti tunturit. Laskeuduin pohjoisimmalta töppäreeltä kivikossa ja katajikossa polulle, joka vei Jeageloaivin kodalle. Kodan rakennuksen ja ylläpidon takana on ilmeisesti Tunturikylä Muotkan Ruoktu. Kodassa oli pari linnustajaa kahvittelemassa koiran kanssa. Kävin myös syömässä evästä sateelta suojassa. Kun laitoin rinkkaa selkääni maassa istuen, koira vallan innostui ja loikkasi päälleni niin että lensin selälleni. Miehet kovasti pahoittelivat mutta en osannut kuin nauraa.
Kodalta jatkui selkeä hyvä polku rinnettä ylöspäin kohti Jeageloaivia. Rakassa ja sumussa seikkaili pari vaeltajaa, mutta päätin jättää huiputuksen väliin kehnon näkyvyyden takia. Jatkoin polkua punaisessa ruskassa matalamman huipun ohi ja laskeuduin alas Veajetláttulle. Kalastusta ajatellen olisi varmaan kannattanut jatkaa vaikkapa Antaraslammille, mutta kenties kelit ja kamera olivat aiheuttaneet jonkunlaisen turnausväsymyksen.
Viimeinen yö Muotkatunturin erämaassa
Pienen Veajetláttu-järven itäpuolella oli paljon mukavia teltta- ja nuotiopaikkoja. Pystytin telttani järven koillispuolelle pienen niemekkeen viereen. Kalliolla oli puupölkky ja kivinen nuotio. Yhtään kuivia puita ei ollut rinkassa jäljellä ja kahden sateisen päivän jälkeen mitään kuivaa ei maastosta löytyisi. Päätin silti kerätä oksia ja yrittää tehdä tulet, sillä sade oli vihdoin lakannut.
Märät puut paloivat huonosti pienellä liekillä, mutta oli nuotiosta jotain iloa ja ehkä lämmikettäkin. Lähdin kalastelemaan, vaikkei järvellä näkynyt mitään elämää. Muutamasta paikasta heiteltyäni totesin, ettei kalaa taida järvessä edes olla. Jätin märät vaatteet teltan ulkopuolelle narulle ja painuin aikaisin pehkuihin syötyäni perunasipulipadan ilman höysteitä.
Aamulla kävelin polkua alas Peltojoelle ja siitä takaisin metsän halki Muotkan Ruoktulle kahville. Bussissa matkalla Ivaloon ehdin mietiskellä ruskavaelluksiani, Kevoa ja Muotkatunturia. Miten kaksi niin lähellä toisiaan olevaa aluetta voivatkin olla niin erilaisia. Enkä nyt puhu keleistä!
Kokemukseni Muotkatunturin erämaasta pähkinänkuoressa
- Muotkatunturin vaellus kannattaa aloittaa erämaan pohjoispuolelta, esim. Muotkan Ruoktulta tai Kiellatuvalta, jos mielii avotunturialueelle. Karigasniementielle pääsee helposti bussilla.
- Muotkatunturi hurmasi täysin, vaikka mukavasta vaellussäästä ehdinkin nauttia vain hetken.
- Muotkalla kulkeminen oli helppoa poluttomillakin osuuksilla. Tunturikasvillisuus oli matalaa eikä soistumiin uponnut samalla tavalla kuin Kaldoaivissa.
- Omalla reitilläni vesistöjen ylitykset olivat helppoja, puroissa oli kiviä ja joet olivat matalia.
- Mieli lepäsi avarassa tunturimaisemassa. Vaikka tuntureita on Muotkan alueella noin sata, tunturit ovat matalia ja luovat lempeästi kumpuilevan maiseman, jota riittää silmänkantamattomiin.
- Peltojärven paratiisiranta on ainutlaatuinen, ja yksin hiljaisuudessa telttaillessa tuntui kuin olisi jollain eksoottisella saarella. ’Rantasaunan’ juuri ja juuri ymmärrän, roskia rannalla en.
- Muotkatunturin erämaa sopi hyvin ensimmäiseksi vaelluskohteeksi merkittyjen reittien ulkopuolella.
- Muotkalle haluan tulla uudestaan, ainakin ruska-aikaan, mutta ehkä myös hiihtämään!
