Grytetippen (885 m) ja Keipen (938 m) kuuluvat korkeimpiin ja jylhimpiin Norjan Senjan saaren pohjoispuolen vuoriin. Grytetippenin huipulta näkyvät lähes kaikki Senjan kuuluisimmat vuoret: dramaattinen Segla sekä sen molemmin puolin Barden ja Hesten Fjordgårdin yläpuolella, Senjan korkein vuori Breitinden lounaassa ja suosittu matalampi Riven lähellä Husöyn saarta.
Senjan saari on Lofoottien jälkeen Norjan toiseksi suurin saari. Lofoottien pikkusisareksi tituleerattu Senja tarjoilee aivan yhtä tarunhohtoisia maisemia teräväpiirteisine vuoristoineen, ja viime vuosiin asti huomattavasti vähemmillä turistimäärillä. Fjordgårdin alueella useimmat retkeilijät suunnistavat Seglalle ja Hestenille, joten Grytetippeniltä ja Keipeniltä löytyvät rauhaa rakastavalle parhaat polut.
Grytetippen on Bardenin tavoin erittäin suosittu kohde Senjalla auringonlaskun katseluun, sillä hienoimmat maisemat avautuvat juuri auringonlaskussa kylpevälle Seglalle sekä vuonoille ja merelle päin. Auringonnousun aikaan kiivetessä pääsee nauttimaan Keipenin takaa voimistuvista kultaisista säteistä ja täydellisestä hiljaisuudesta.
Grytetippen on korkeudestaan ja punaisesta vaativuusluokituksestaan huolimatta suhteellisen helppo kiivetä. Samalla kerralla voi huiputtaa myös viereisen Keipenin sekä pienen Davenin. Polku jatkuu Davenilta myös Bardenille vievälle harjanteelle, ja Bardenilta voi jatkaa Seglalle ja edelleen alas Fjordgårdiin. Tunnelin kohdalta lähtevä reitti Bardenille ei sovellu korkeanpaikankammoisille.
Grytetippenin reitin lähtöpaikka
Grytetippenille voi lähteä kahdesta eri kohdasta: joko Mefjordbotnin ja Fjordgårdin välisen tunnelin vierestä, jolloin reitti kulkee matalan Daven-huipun kautta, tai sitten toisesta viitoitetusta kohdasta reilu kilometri Fylkesveien-tietä tunnelilta etelään. Tunnelin vierestä seurataan viittaa, jonka kylteissä lukee ”Keipen”, ”Barden” ja ”Daven”, tien varrelta lähtiessä kyltissä lukee ”Keipen Grytetippen”.
Tunnelilta lähtiessä Bardenin reitin pituus edestakaisin on 7,5 kilometriä ja arvioitu kulkuaika norjalaisittain 5-8 tuntia. Keipenille ja takaisin saa talsia 10 kilometriä samassa ajassa. Tien varrelta lähtiessä Grytetippenille ja takaisin matkaa kertyy 9 kilometriä.
Tunnelin eteläpuolella on molemmin puolin tietä isot levikkeet, joille auton voi pysäköidä. Teiden varsilla on satunnaisesti pienempiä levikkeitä Senjalla. Myös läheltä Grytetippenin polun lähtökohtaa löytyy pieni suikale autolle.
Yöpyminen Senjalla
Telttailu Mefjordbotnin alueella on hivenen haastavaa. Maasto on tien vieressä rinnesoista ja jyrkkää. Tien levikkeillä saattaa olla niin paljon autoja, etenkin isoja matkailuautoja, ettei telttaa voi pystyttää niillekään.
Fjordgårdissa pysäköinti ja telttailu on aivan lähiaikoina muuttunut kasvaneen turistimäärän vuoksi. Purknesetissä pysäköinti ja telttailu oli jo vuoden 2022 kesällä kielletty, suurempaa pysäköintialuetta rakennettiin parhaillaan. Iso maksullinen pysäköintialue löytyy kylän eteläpäästä koulurakennuksen yläpuolelta.
Pienessä Fjordgårdissa on joitakin huoneistoja tarjolla majoittumiseen, mutta ne pitää varata hyvissä ajoin. Aivan Grytetippenin lähistöltä ei siis helposti löydy yöpymiseen mahdollisuuksia, paitsi matkailuautoilijoille ja erittäin seikkailuhenkisille retkeilijöille.
Oli heinäkuun viimeinen helteinen viikko, Grytetippen oli viimeinen kiipeämäni vuori Senjalla. Otin vuoresta irti kaiken tunkkaustreenin näkökulmasta, vastaavia maisemia kun on harvoin tarjolla. Rautahoito matalaan ferritiiniin ja raudanpuutteeseen tuntui tepsivän ja virtaa piisasi!
Grytetippenin vaellus
Ilta pimeni jo Fjordgårdissa, kun saavuin polkujuoksulta Bardenilta. Yösijan löytäminen oli hankalaa. Fjordgårdin tunnelin pohjoispuolella oli joitakin eksoottisia länttejä tien vieressä. Tulipesien jäänteistä päätellen eksoottisilla länteillä yövyttiin säännöllisesti. Parhaalla paikalla nökötti jo matkailuauto.
Koska halusin lähteä vuorelle ennen auringonnousua, oli joka tapauksessa järkevintä leiriytyä tunnelin eteläpuolelle. Tunnelin viereiset levikkeet olivat nekin täynnä matkailuautoja. Ensimmäinen teltanmentävä tasanne löytyi reilun kilometrin (tarkalleen ottaen 1300 metrin) päästä tien varren polun lähtöpisteestä, aivan levikkeen reunalta.
Hyvistä ja vakaista aikeista huolimatta torkutin kuola poskella, kun olisi pitänyt nousta. Pääsin matkaan vasta puoli seitsemän aikaan. Aurinko valaisi jo vuorten huiput tiellä reippaasti kävellessäni. Aamun hiljaisuudessa kuuluivat vain askeleeni ja etäinen kohina Keipenin rinteiltä valuvasta virrasta.
Aivan tien vieressä ei näkynyt varsinaista polkua. Hyppäsin ojan yli ja könysin penkereelle ja lähdin suunnistamaan kauempana näkyvää viittaa kohti. Maaperä oli aavistuksen hyllyvää heinikkoa, jota täplittivät turvelaikut. Jalanjälkiä näkyi siellä täällä rinteessä.
Seurasin koivikossa jälkiä, jotka kulkivat lähellä virtaa. Hieno vesiputouksina valuva virta jää kulkiessa oikealle puolelle eikä sitä tarvitse ylittää missään vaiheessa. Kymmenessä minuutissa ehti jo hienolle kohdalle hörppimään vettä ja katselemaan alas jäävää tietä ja sitä ympäröivää järvimaisemaa.
Käppyräisiin koivunrunkoihin oli kiinnitetty pyöreitä punaiseksi maalattuja puumerkkejä. Virallinen polku siis löytyi.
Erittäin liejuista rinnesuota riitti noin tunnin ja kolmensadan nousumetrin ajaksi. Välillä oli toki kuivempia kohtia, mutta iloitsin Inov Rocklite 400 Goretex -vaelluskengistäni. Polkujuoksukengät olisivat tursunneet kuravelliä jo kymmenessä minuutissa.
Maasto muuttui avaraksi ja maisemat tien suuntaan näyttivät jo hienoilta. Polun viereltä löytyi vähän väliä isoja mukavia kiviä, joille oli ihan pakko istahtaa hetkeksi vesipullon ja kameran kanssa. Skarelvfjelletin rinteillä kimalteli useita pieniä puroja, jotka yhdistyivät suureksi virraksi.
Kolmensadan ja neljänsadan nousumetrin välillä oli toinen hiukan jyrkempi nousupätkä, mutta tällä kohdalla polku oli kuivaa ja mukavaa kulkea. Merkkejä ei juuri näkynyt, mutta ruskea polku erottui kirkkaasti vihreän kasvillisuuden keskellä.
Puolentoista kilometrin taivalluksen jälkeen rinne loiveni äkisti. Polku kulki tasaisella ylängöllä nimettömän 588 metriä korkean huipun kautta. Mahtavat maisemat avautuivat jo tässä vaiheessa länteen etelän lisäksi.
Jyrkkäpiirteinen Breitinden kohosi Mefjordbotnin takana ja mietin, että ehkä vuori olisi jäänyt huiputtamatta, vaikka tie ei olisikaan ollut poikki. Myös Bardenille johtava harjanne näytti paikoin mahdottomalta kulkea, koska se oli niin kapea ja sisälsi jyrkkiä nousuja. Viitat näkyivät tasanteelle saakka.
Tunnelin suunnalta tuli tasanteelle toinen sinisellä merkitty polku, Davenin reitti. Siniset ja punaiset merkit vuorottelivat kivissä, kun polku kiemurteli Ørnfjorden-vuonon puoleisilla rinteillä. Tästä näkyi vihdoin purjeenmallinen Seglakin. Vaikka polku kulki aivan vuoren reunoilla, yhtään ilmavaa tai vaikeaa paikkaa ei tullut eteen.
Kilometrin verran riitti helppoa tasannetta, sen jälkeen oli vuorossa koko reitin jyrkin nousu Grytetippenin ja Keipenin väliselle satulalle. Punaiset merkit olivat melko haalistuneita ja oikeaa kohtaa sai hetken etsiä. Kivien lomassa kimalteli paikoin valkoisia lumikasoja.
Koko nousu oli käytännössä kivikkoa – pieniä ja isoja lohkareita sekä soraa. Nousu ei ollut erityisen vaikea, mutta nojasin mielelläni vähän taaksepäin katsellessani maisemia tulosuuntaan. Tunnelin edustalle pysäköidyt matkailuautot loistivat kirkkaina läntteinä keskellä vihreyttä.
Satulan lähestyessä polku haarautui kohti molempia huippuja ja samalla loiveni jälleen helppokulkuiseksi. Viimeiset neljäsataa metriä pystyi kävelemään kivikossa ilman sen suurempia ponnisteluja. Istuin tuossa tuokiossa huipun kivikasalla tyytyväisenä auringon paistaessa kevyen pilviverhon takana.
Grytetippenin huippu
Grytetippenin huipulla on lukuisia pienempiä kivikasoja yhden suuremman lisäksi. Pohjoisella reunalla on useita kuluneita kohtia, joissa on istuskeltu ja kuvattu selfieitä. Oma vatsani ei kestä kaikkein ilmavimpia tasanteita, mutta onneksi Grytetippenillä pääsee nauttimaan maisemista kaikkiin ilmansuuntiin tukevilta jalansijoilta.
Vuonojen vesi näytti syvän siniseltä vihreiden vuorien keskellä. Fjordgårdin värikkäät rakennukset täplittivät vuonon rantaa ja Seglalle sekä Bardenille ja Hestenille nousevat polut erottuivat selkeästi ylös asti. Husøyn kylän ja saaren ohittava meri tuntui sulautuvan osaksi taivasta horisontissa.
Jos aamu oli ollut helteinen t-paitakeli, Grytetippenin huipulla tuuli niin navakasti, että ilma muuttui jäätäväksi. Kiskaisin talvikeleillä käyttämäni pitkähihaisen juoksupaidan päälle kevytuntuvatakin ja aloin katsella Keipenin suuntaan.
Keipen on Senjan neljänneksi korkein vuori, jonka huipulla on yksi suurimmista kivikasoista. Grytetippenin ja Keipenin väliseltä satulalta olisi noin kaksisataa nousumetriä huipulle. Keipenillä kävisi alle tunnissa.
Siitä huolimatta yhden vuorokauden uurastus eli edellisen iltapäivän Hestenin kiipeäminen, illan Bardenin polkujuoksu ja aamuvarhaisen Grytetippenin valloitus kesken raudanpuutteen hoitamista ilmoitti jaloilleni, että viereiselle huipulle ei enää nousta. Tai ehkä syynä oli enemmän mieli kuin jalat – ei tuntunut siltä, että tekisi mieli vielä kiivetä.
Ei oikeastaan harmittanut käydä vain Grytetippenillä, vaikka lähes samalla vaivalla olisi vieraillut korkeammalla Keipenillä. En kerää mitään lokikirjaa tai listaa ’valloittamistani’ vuorista, ja joskus valloitukset jäävät muutenkin vähän semmoisiksi ja tämmöisiksi, kun en koe tarvetta koskettaa sitä korkeimmalla olevaa kivenmurikkaa. Ilma oli mitä ihanin ja olin jo nähnyt alueen upeat maisemat monesta suunnasta. Lähdin hyvillä mielin paluumatkalle.
Rinne alas Grytetippenin ja Keipenin väliseltä satulalta oli alaspäin ehkä vielä hankalampi kuin ylöspäin. Sauvat olivat erittäin suurena apuna tukemassa makaroonilta tuntuvia jalkoja soran luisuessa kenkien alla. Rinteessä kasvoi myös valtavasti toinen toistaan hienompia kukkia ja heiniä, joita en voinut olla kuvaamatta.
Vähän pitkän tasanteen jälkeen tapasin rinteessä iäkkäämmän norjalaisnaisen, jonka kanssa jäin juttelemaan. Jostain syystä hän luuli minua aluksi paikalliseksi. Pilvet olivat väistyneet ja aurinko porotti taas helteisesti. Tsemppasin retkeilijää viimeiselle nousulle. Olin myös iloinen päästessäni viimein virran äärelle – juomat olivat jo ehtineet loppua.
Alkumatkan rinnesuolla vastaan tuli parikin eri ryhmää retkeilijöitä. Olin tyytyväinen, kun olin saanut varhaisina aamun tunteina koko vuoren itselleni. Grytetippenin vaellus oli oikein hieno liikunnallinen luontoelämys.
Urheilukellostani kaivetut statistiikat kertoivat kokonaismatkaksi 9 km, nousua kertyi 891 m. Ripeään tunkkaukseen, maisemien ihailuun, norjalaisen herkkupullan syömiseen ja satojen kuvien räpsimiseen kului reilu kuusi tuntia. Huipulle ehdin noin kolmessa ja puolessa tunnissa.
Husøyn kylä ja saari
Grytetippenin huipulta näkyvä Husøyn kalastajakylä sijaitsee Øyfjorden-vuonon itäisellä rannalla. Grytetippenin polun lähtöpaikalta Fylkesvein tieltä hurauttaa pieneen ja somaan kylään parissakymmenessä minuutissa. Saarelle pääsee nykyään siltaa pitkin. Kylästä löytyy pieni Joker-ruokakauppa ja ravintola.
Jos olet autolla liikkeellä Pohjois-Norjan Senjalla, Grytetippenin ja Keipenin (tai Seglan) valloituksen lisäksi kannattaa piipahtaa Husøyllä aistimassa kesäistä kalastajakylän tunnelmaa – ja nauttia herkulliset pullakahvit.
Ja jos jalkalihakset ovat olleet kovalla koetuksella Senjalla, voi suunnata seuraavaksi Lyngenin alueelle helpommille ja rentouttaville patikoinneille. Omaan seuraavaan leppoisaan retkipäivääni kuuluivat soma Lyngstuvan kierros sekä ihmeellinen Blåisvatnet – heti kuvauksellisella Sommarøyllä piipahtamisen jälkeen!