Kaldoaivin erämaan läpi kulkee suosittu Sevettijärvi-Pulmanki -vaellusreitti. Utsjoen kunnan alueella Lapissa sijaitseva 2924 neliökilometrin erämaa on Suomen suurin. Kaldoaivin maisema vaihtelee pohjoisen karusta tunturiylängöstä eteläisempiin tiheisiin tunturikoivu- ja havumetsiin, joita halkovat lukuisat joet ja jokilaaksot, järvet sekä suoalueet. Juoksin yksin 70 kilometrin matkan yhdessä päivässä Sevettijärveltä Pulmankiin keskellä kylmintä heinäkuuta.

Sevettijärvi-Pulmanki -vaellusreitti

Sevettijärvi-Pulmanki -reitin eteläinen lähtöpiste sijaitsee Sevettijärven kylässä kolttien perinnetalon lähimaastossa. Keskuksessa ja erilaisissa näyttelyissä esitellään kolttasaamelaisten historiaa, kieltä ja pohjoista luontoa. Kaunis pihapiiri toimii ulkomuseona. Pysäköinti on ilmaista ja alueelta löytyy kuivakäymälä. Sevettijärvelle kulkee busseja ja taksipalveluitakin on saatavilla. Maineikkaasta Sevetin baarista saa herkullista syötävää ja ystävällistä palvelua.

Sevettijärvi-Pulmanki -reitin varrella on useita autiotupia, noin kymmenen kilometrin välein. Polku on selkeästi merkitty oranssilla. Alueella ei kulje teitä, eikä erämaassa ole autiotupien, kuivakäymälöiden ja tulentekopaikkojen lisäksi muita palveluita. Sevettijärveltä lähdettäessä kuljetaan ensin havumetsässä, kuivilla kankailla ja tunturikoivikoissa, jotka vaihtuvat karuksi tunturiylängöksi pohjoisemmassa. Pohjoispuolella on myös enemmän soistumaa ja suomaata. Reitti päättyy Pulmankijärvelle, noin 20 kilometriä Nuorgamista.

Alun perin suunnittelin juoksevani 80 kilometriä Norjassa, mutta koronarajoitusten takia seikkailu siirtyi Suomeen. Sevettijärvi-Pulmanki -reitti vaikutti sopivan erämaiselta, vaikka jäikin hieman lyhyemmäksi. Jokien ylitykset aiheuttivat etukäteen jännitystä, koska niistä ei ollut aiempaa kokemusta. Ajattelin, että merkityllä reitillä haasteet olisivat kyllä selätettävissä, ja opiskelin kahlaamisesta kaiken minkä ehdin.

Varusteet yhden päivän juoksuvaellukselle

Juokseminen tiettömän erämaan halki tarkoitti sitä, ettei reitin varrella ollut kohtia, joissa matkan voisi keskeyttää. Siellä ei myöskään ollut paikkoja, joihin olisi voinut viedä etukäteen lisää varusteita, kuten juomista ja syömistä. Kaikki piti siis kantaa repussa alusta loppuun saakka. Nuuksiossa kesällä testaamani ultrakevyt juoksureppu vaihtui painavampaan Ospreyn reppuun, jonka kantomukavuus ei kärsi suuremmasta painosta.

Koska reitin varrella oli tupia tiheään, päätin selvitä kevyellä makuualustalla ja avaruuspeitolla, jos jostain syystä pitäisi yöpyä kesken reissun. Säätiedotus lupasi hyytävää alle kymmenen asteen tuulista, pilvistä ja sateista päivää, joten pakkasin paljon lämmintä vaatetta mukaani. Suurin osa vaatteista päätyi ylleni lähes koko matkan ajaksi. Jokien ylitykseen otin kevyet sandaalit ja taitettavat polkujuoksusauvat.

Ruuanlaittoon otin pienen kaasun, ultrakevyen kattilan, lusikan ja mukin, sekä tulitikut. Syötäväksi oli yksi retkimuonapussi, nuudeleita, energiapatukoita ja -geelejä, vauhtikarkkeja, hunajaa, suklaata, suolaa ja sipsiä, sekä urheilujuomajauhetta. Pakkasin myös varmuuden vuoksi filtterin, jolla voisi täyttää kolmen litran vesisäiliötä missä tahansa. Lopputila repusta ja housujen taskuista täyttyi ensiapupussilla, kartalla ja kompassilla, kännykällä, satelliittiviestimellä ja kameravehkeillä.

Ensimmäinen etappi Sevettijärveltä Iisakkijärvelle: venekauhua ja loukkaantumisia

Starttasin Kaldoaivin seikkailuun aamulla puoli seitsemän aikoihin. Aurinko paistoi jo kirkkaasti kevyen pilviverhon takana. Jos en olisi tiennyt toisin, olisin kuvitellut, että päivästä oli tulossa mitä kaunein. Polku vaikutti harvinaisen mukavalta ja helpolta juosta, reppukin tuntui hyvältä selässä, vaikka painava olikin. Mäntymetsä oli aivan hiljainen, ja fiilikset kohosivat kilpaa keveiden juoksuaskelien kanssa.

Lähellä ensimmäistä joen ylitystä pysähdyin hetkeksi juttelemaan vaeltajan kanssa. Vedet olivat kuulemma ennätysalhaalla. Myhäilin itsekseni miettiessäni tulevia kahlauksia. Ensimmäinen virta oli kuitenkin helposti selvitetty kiveltä kivelle hypellen. Mönkkärin urassa matka taittui rivakasti, ja kohta saavuin risteykseen, josta polku kääntyi oikealle kohti Opukasjärveä. Opukasjärven autiotupa tuhoutui tulipalossa joitakin vuosia sitten. Jatkoin suoraan kohti Pulmankijärveä.

Seuraavat joet, Äylijoki ja Näätämöjoki, ylitetään puisia siltoja pitkin. Polku muuttui ensin kiviseksi, sitten kapeaksi hiekkapoluksi. Ajatukseni harhailivat hetken maisemissa, ja ennen kuin huomasinkaan, olin naamallani maassa. Kompastuminen vauhdissa useamman kilon repun kanssa tarkoittaa lähes väistämättä maakontaktia. Olin iloinen, etten kaatunut kiviin vaan hiekkaan, mutta sain silti poskeni kipeäksi koko loppumatkaksi.

Saavuin Silisjoelle. Se ylitetään veneellä, joka on kiinni vaijerissa. Pelastusliivit lienevät kadonneet kauan sitten. Nakkasin varusteeni paattiin, ja astuin perässä keskivaiheille. Tuuli voimistui ja alkoi tihuttaa, mutten uskaltanut irrottaa köydestä laittaakseni sadetakkia ylleni. Koska vesi oli matalalla, vaijerit olivat korkealla, ja jouduin seisomaan paatissa. Roikuin vaijerista kaksin käsin, pitäen sitä välillä kainaloissani. Olin ihan varma, että jos päästäisin köydestä irti, jäisin jumiin keskelle jokea myrskyn noustessa. En uskonut, että jolla liikkuisi senttiäkään pienellä muovimelalla, kun köydestä kiskominenkin oli niin työlästä.

Joen ylitys oli hirvittävän raskasta ja käsiin sattui. Jouduin karjumaan voimia viimeiselle viiden metrin pätkälle, kun alkoi tuntua siltä, etten kerta kaikkiaan jaksa matkaa loppuun asti. Mutta niin vain jaksoin, ja raahauduin rannalle tärisevin käsin ja jaloin. Vasen lapa ja olkapää venähtivät jotenkin, enkä saanut nostettua kättä kunnolla loppureissulla, kipua kesti pari viikkoa. On mahdollista, että tunaroin ylitystekniikan kanssa, mutta kokemus oli melko helvetillinen.

Saavuin Iisakkijärven autiotuvalle ennen puolta yhtätoista. Mökissä oli pari kalamiestä pakkailemassa, kolmas lepäili teltassaan. Pidin toipumistauon veneilyn jäljiltä ja söin puolikkaan energiapatukan. Ensimmäiseen pätkään kului nelisen tuntia.

Iisakkijärveltä Huikkimajoen tuvalle (Huikinvárjohka) kapustarinnan kanssa

Iisakkijärveltä eteenpäin polku jatkui jälleen mönkijänurana. Poroja alkoi näkyä siellä täällä, yksittäin, pareittain ja isommissa laumoissa. Ne kipittivät kiireesti kauemmas ennen kuin olin ehtinyt edes kaivaa kameraa repusta. Siirryin kuvaamaan helpompia kohteita: puolukanvarpuja ja sammalia.

Puolenpäivän aikoihin tapasin mukavan vaeltajanaisen koirineen ja jäin juttelemaan pitkäksi aikaa. He olivat kulkeneet Sevettijärveltä Tsuomasjärvelle ja palaamassa jo takaisin Sevettijärvelle. Kurja keli oli piinannut koko viikon. Hämmästyttävän kevyen näköinen kantamukseni herätti ihastelua, samoin suunnitelmani juosta läpi Kaldoaivin yhdessä päivässä. Kiittelin kovasti tsemppauksesta, joka kannatteli vielä pitkään reissun haastavissa hetkissä. Jälkikäteen olen muistellut keskusteluamme lämmöllä.

Viikon jatkunut sade alkoi näkyä polulla yhä enemmän. Vesi lillui syvissä mönkijänurissa, turvelätäköiden kiertäminen vei aikaa. Roussajärven viitan jälkeen tunturikoivikko tiheni pimeäksi metsäksi, jossa tuohikiehkurat lepattivat vääristyneiden käkkyrärunkojen ympärillä. Pienen puropahasen yli pääsi kuivin jaloin kiviä pitkin. Metsä loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, taas oli kirkasta. Vaivaiset puut seisoivat lehdettöminä ja hengettöminä harmaata taivasta vasten.

Polku oli kuiva ja mukava juosta jonkun aikaa. Puolimatkaan tupien välille karttaan oli merkitty helposti ylitettävä suo, joka paljastui suureksi heinää kasvavaksi lammikoksi. Lammikossa ei ollut tarpeeksi kiviä tai tiiviitä ruohotupsuja, joille olisi voinut astua, joten ylityksen jälkeen tossut ja sukat olivat märät. Kapustarinta alkoi soitella haikeaa huiluaan, äänekästä seuraa riitti Huikkimajoelle saakka.

Osuuden loppupuolella pääsin kahlaamaan ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kylläpä se hieman jännitti, vaikka joki näytti pieneltä. Vaihdoin nihkeät juoksutossut sandaaleihin ja laitoin kameran kuivapussiin. Vesi ylettyi polviin asti ja oli jäätävän kylmää. Virta tuntui yllättävän voimakkaalta, ja liikuin hitaasti liukkailla kivillä sauvoja puristaen. Tuskinpa näin matalassa jorpakossa muuta vahinkoa olisi saanut aikaiseksi kuin vaatteidensa lopullisen kastumisen, mutta hyisessä kelissä plutaaminen olisi tarkoittanut useamman tunnin kuivattelutaukoa Huikkimajoella.

Autiotuvalle oli enää parin sadan metrin matka, enkä laiskuuttani viitsinyt vaihtaa sandaaleja tossuihin. Harmaa rakennus ilmestyikin pian näkyviin pystyyn lahonneiden vänkyräkoivujen keskeltä. Tupa oli tyhjä ja hiljainen. Ripustin märkiä vaatteita kuivumaan siksi aikaa, kun laittaisin ruokaa. Valmismuonapussin kannessa patsasteli timmi polkujuoksukundi auringonpaisteessa, ja mietin ensimmäisen kerran, oliko tässä Kaldoaivi-hommassa sittenkään mitään järkeä.

Iisakkijärvi-Huikkimajoki -etappiin oli kulunut reilu kolmisen tuntia. Kulkuvauhtini oli ollut hivenen hitaampaa, kuin mitä olin etukäteen ajatellut, ja suurin piirtein puolivälissä matkaa olin vähän jäljessä ennakoidusta aikataulustani. Muuten kaikki sujui mainiosti, ja samalla vauhdilla jatkaen perille pitäisi päästä ihan kelvolliseen aikaan.

Huikkimajoelta Tshaarajärvelle (Čarajávri) - soita ja jokien ylityksiä

Matkani halki Kaldoaivin erämaan jatkui tunnin ruokatauon jälkeen tuoreilla jaloilla ja hyvällä mielellä. Huikkimajoelle saakka reitti oli ollut suhteellisen helppo hirvittävää vaijerivenettä lukuun ottamatta, mutta nyt eteen tuli yhä enemmän soistumia ja mutalätäköitä, ja kulkuvauhti hiipui reilusti. Oli tavallaan järjetöntä yrittää kiertää soita, koska juoksutossuni olivat jo märät, ja jalansijoja etsiessäni päädyin vain seisomaan kauemmin liejussa. Tuntui vain niin vastenmieliseltä, kun jalka upposi syvälle kylmään ruskeaan veteen, eikä etukäteen voinut tietää, kannattelisiko höttö pinnallaan vai uppoaisiko nivusia myöten kuraan.

Aloin tuntea matkan varrella epämukavuutta aina havaitessani jo kaukaa kauniin vaaleanvihreän niityn, joka oli syvimmillään kahden ylängön välissä. Tässä vaiheessa polku alkoi tuntua painajaiselta.

Hetken kuluttua vuorossa oli toinen joen ylitys kahlaamalla. Vaihdoin taas sandaalit ennen kuin astuin hyiseen virtaan. Joki oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta adrenaliinia riitti senkin selättämisessä. Puolisen tuntia myöhemmin tarvoin taas suossa. Päätin ylittää puolentoista metriä leveän kurakaistaleen hyppäämällä, mutta ponnistava jalka upposikin pohjetta myöden, ja lensin rähmälleni. Kuravelli valui tossuista ja trikoista. Keräsin tässä hyviä fiiliksiä Silisjoen ylitykseen!

Silisjoki ylitetään kahteen kertaan Sevettijärvi-Pulmanki -reitillä. Ylityspaikka on jokien y-risteyksessä, jossa Silisjoki ja Gisttatbeljohka yhdistyvät. Karttaan oli merkitty vaijerivene, joka karmi jo etukäteen, mutta rantatörmällä ei ollut venettä eikä vaijereita. En osannut päättää, oliko karmivampaa se, että olisi pitänyt taas käyttää vaijerivenettä, vai se, ettei venettä ollut.

Tepastelin edestakaisin rantaheinikossa pohtien parasta kahlauspaikkaa. Yläjuoksulla koski virtasi hurjana, mutta alempana joki oli niin leveä, etten mitenkään pystynyt arvioimaan turvallista reittiä. Lopulta päädyin siihen, että venepaikka olisi myös paras kahlaamo. Käärin trikoot ylös ja astuin veteen. Virta tuntui taas melko voimakkaalta, vesi ulottui yli polven. Pohjassa oli paljon liukkaita irtokiviä, ja horjahdin kerran. Kuljin hiukan viistoon virtaa vasten sauvoihin nojaten. Viimeinen pätkä näytti niin syvältä, että jouduin kiertämään vielä vähän ylemmäs. Olin äärettömän helpottunut päästessäni vihdoin rantatörmälle.

Gisttatbeljohka oli takana, Silisjoen leveämpi ylitys edessä. Tsemppasin itseäni: muutkin pääsivät jokien yli hengissä, kuten juuri tapaamani mukava nainen koirineen. Helpotukseni oli suunnaton, kun näin matalalla lipuvan veden ja joen yli vievän kivien rivistön. Ei kahlausta, vaan kivisilta! Hyppelyurakan jälkeen istuin rantakivelle pitämään henkisen tauon. Silmäkulmaan tirahti kyynel, ehkä helpotuksesta, ehkä siksi, että tuntuihan se aika rankalta juoksennella yksin erämaassa kurjassa säässä pelottavia jokia ja soita ylitellen. Sitten aurinko pilkisti pilven takaa ja hymyilytti jälleen – ainakaan ei satanut!

Polkukin muuttui taas mukavaksi ja kuivaksi, lähinnä puuttomaksi tunturiylängöksi. Välillä pienet soistumat hidastivat matkantekoa. Aika suuri kosteikko oli muodostunut pienen puron ympärille jonkin nimettömän järven ja pikkuisen lammen välimaastoon. Sen ylityksessä jokainen askel upposi kymmenestä kahdenkymmenen sentin syvyyteen.

Iloitsin, kun polku alkoi nousta nimetöntä tunturia kohti. Ylhäällä on usein kuivempaa. Kuiva kukkula osoittautui hyllyväksi rinnesuoksi. Hyppelin siksakkia töppäreeltä toiselle yrittäessäni estää märkiä jalkojani kastumasta, hölmöläisen hommaa. Rinteessä kasvoi punaisenaan lakkaa, muutaman oranssiksi kypsyneen herkunkin löysin.

Aivan tunturin laella oli vihdoin kuivempaa. Polku kulki poroerotusaidan läpi. Pitkästä aikaa aurinkokin vilahti synkkien pilvien lomasta, mutta huipulla tuuli navakasti. Kova tuuli viiden asteen lämpötilassa sai ilman tuntumaan jäätävältä, vaikka ylläni oli useita villa- ja fleecekerroksia sekä kaksi juoksutakkia. Maisema oli kaunis, mutta kiirehdin eteenpäin pois kylmyydestä. Kuten arvelinkin, myös toinen puoli tunturia oli rinnesuota.

Istuin Tshaarajärven autiotuvan portailla vasta seitsemältä illalla. Soistumissa seikkailu oli ollut hidasta, matka Huikkimajoelta kesti nelisen tuntia. Mustanpuhuvat pilvet peittivät koko taivaan ja tuuli yltyi myrskyksi. Surkean näköiset puunrungot huojuivat viimassa. Lähdin järvelle hakemaan vettä. Rannassa nökötti valkoinen veneenraato, jolla ei liene muutamaan vuoteen soudeltu.

Tshaarajärven tupa oli tyhjillään. Jäin pitämään hetkeksi myrskyä ja tein lisää urheilujuomaa. Istuskelin penkillä ja katselin ulos sateen piiskaamasta ikkunasta vellovalle järvelle. Koin jotenkin uudella tavalla erämaan tunnelman. Sellaisen, kun ei ole pitkiin aikoihin nähnyt ristin sielua, eikä niitä luultavasti kurjassa kelissä juuri vastaan vaeltaisi. Mökissä oli kuivaa ja lämmintä, mikäs siinä myrskyltä turvassa ollessa. Houkutus laittaa tulet, vaihtaa kuivat housut ja sukat, ja jäädä tuvan vakituiseksi asukkaaksi kasvoi suureksi. Mietin mielessäni jonkun korpimörskän ostamista ja sivilisaatiosta irtaantumista. Sitten mietin taas Pulmankijärveä, sinne juoksisin vielä tänään. Jos keli äityisi vallan mahdottomaksi, voisin ehkä yöpyä reitin viimeisessä tuvassa ja juosta loppumatkan aamulla.

Tshaarajärveltä Tsuomasjärvelle (Čuomasjávri) myrskyn yltyessä

Jatkoin matkaa Tshaarajärveltä puoli kahdeksan aikaan. Keli oli kamala ja yhä kylmenevä. Polku kulki vaihteeksi kuivahkolla tunturiylängöllä ja alkoi nousta kohti Čároaivia. Keli oli vaihdellut koko päivän, usein oli tihuttanut. Puolivälissä rinnettä aurinko valaisi kauniin ja karun maiseman, mutta tunturin laelle ehdittyäni harmaa myräkkä jatkui jälleen. Kuvaamisesta ei tahtonut tulla mitään kovassa tuulessa, ja ilman hanskoja sormet jäätyivät hetkessä.

Golmmesoaivi (379 m) kohosi oikealla puolella. Polku kulki vuorotellen ylös tunturiin ja alas kivikkoon. Kivikossa juoksu sujui huomattavasti rivakammin kuin suossa rämpien. Sitten edessäpäin kohosikin jo Tšuomasvarri (Čuomasvárri, 435m) mustana synkkää taivasta vasten. Norjan raja oli vain kivenheiton päässä.

Järvet aaltoilivat molemmin puolin polkua. Oikealla pilkottavaa harmaata mökkiä luulin ensin Tsuomasjärven tuvaksi, mutta se olikin yksityinen. Mökin vierestä ylhäältä järveltä virtasi joki tai puro alempaan järveen. Sillaksi oli laitettu kaksi lahonpuoleista lankkua. Myrskytuuli puhalsi kovempaa kuin koskaan taivuttaen puunkäkkyrät ja heinät maata pitkin.

Puolisen kilometriä myöhemmin, kymmenen aikaan illalla saavuin Tsuomasjärven tuvalle. Tshaarajärveltä matka oli taittunut melko nopeasti, kahdessa ja puolessa tunnissa. Tshaarajärvi-Tsuomasjärvi -etappi oli varmaankin koko vaellusreitin mukavin (ja kuivin) pätkä. Avasin oven pieneen eteistilaan ja huomasin, että tuvassa oli väkeä, vaikka se olikin pimeänä. Ajattelin ihmisten jo nukkuvan ja yritin olla hiiren hiljaa. Istuin hetkeksi eteisen lattialle seinään nojaten ja aloin syödä suklaapatukkaa, vaikkei nälkä ollutkaan. Melkein nauratti ääneen, kun muistin suunnitelleeni Tšuomasvarrille kiipeämistä, jos sää olisi kiva ja ilta vielä nuori.

Samalla juoksuvauhdilla aikaa Pulmankijärvelle kuluisi vielä lähemmäs kolme tuntia. Väsytti, eikä huvittanut lähteä myrskyyn. En tiedä, olisinko jäänyt yöksi, jos tupa olisi ollut tyhjä. Starttasin viimeiselle taipaleelle vähän ennen puolta yhtätoista illalla – siihen aikaan, kun alun perin olin jo ajatellut olevani perillä.

Viimeinen etappi Tsuomasjärveltä Pulmankijärvelle suossa rämpien

Tsuomasjärven autiotuvan takana aukeaa vaaleanvihreä leveä heinikko, toisin sanoen soistuma. Kartan mukaan siinä kaarteli jotain puroja, mutta ne olivat täysin umpeen kasvaneita. Keskellä heinikkoa näkyi oranssi tolpanpää. Seurasin suuria kumisaappaiden jättämiä jälkiä mudassa. Olisi tässä vaiheessa kuvitellut jo tottuneen kylmään mutavelliin tossuissa, mutta ei. Illan hämärtyessä myös arvaamaton syvyys tuntui entistä epämiellyttävämmältä.

Polku nousi jyrkästi rinnettä hyvän tovin kohti pientä järveä. Ihailin hetken maisemia tulosuuntaan, Tsuomasjärven tupa uinui pienenä pisteenä hämyisen vihreässä maastossa. Järveltä lähti puro, jonka pystyi helposti ylittämään kiviä pitkin. Yhtäkkiä paksu pilviverho repeytyi ja paljasti ilta-auringon, joka värjäsi taivaan oranssilla. Vaikka elettiin vielä yöttömän yön viimeisiä päiviä, oli melko hämärää. Otsalamppua ei sentään tarvinnut kaivaa taskusta.

Nimettömältä järveltä polku lähti nousemaan Mivttecohkkan länsipuolta. Noin kolmanneksen kiivettyäni tapasin vaeltajapariskunnan ja pysähdyin juttelemaan. Juttua riitti pitkäksi aikaa, sillä ultrajuoksu kiinnosti, samoin kokemukseni reitin varrelta. Pariskuntaa ei haitannut yössä kulkeminen, ja he suunnittelivat jaksavansa Tshaarajärvelle asti, kun kerroin tuvan olleen tyhjä. Kuulemma matka Pulmankijärveltä oli ollut hyvin soinen, vaelluskengätkin olivat läpimärät. Olin pitänyt takataskussa vaihtoehtoista loppureittiä, ja tein huonon päätöksen.

Olin tutkinut tarkasti Sevettijärvi-Pulmanki -vaellusreittiä kartalta ja netistä ennen lähtöäni. Yleinen havainto vaikutti olevan se, että pohjoisosa olisi enimmäkseen märkä. Olin löytänyt myös jonkun suosituksen kiertää pohjoisen pahimmat suot vaihtoehtoista kahdeksan kilometrin reittiä pitkin. Tässä vaiheessa ajatuskin suossa möyrimisestä puistatti, joten päätin suoriutua rivakasti ja kuivin jaloin perille. Käännyin vasemmalle Mivttecohkkalta ohittaakseni Luossajávri-järven etelä- ja länsipuolelta. Kello oli kaksikymmentä minuuttia vaille puolenyön.

Alku sujui loistavasti. Alas kuivaa rinnettä oli helppo juoksennella, jalka keveni silkasta ajatuksesta, että sitä vauhtia lojuisin pehmeässä punkassa tuossa tuokiossa. Mutta kun pääsin järvelle, edessä levisi vihreä kosteikko jälleen kerran. Se oli syvä. Yritin ylittää soistumaa useita kertoja, mutta jouduin aina palaamaan takaisin sen reunalle, kun kiinteät jalansijat loppuivat kesken. Jos joku mätäs löytyi tossun alle, se alkoi saman tien vajota. Lopulta päätin juosta vettymän yli mahdollisimman tiheästä heinikkokohdasta niin nopeasti kuin kintuista pääsisin. Tällaisen suon nurmitöppäreet vajoavat suhteellisen hitaasti painon alla, joten nopeus olisi valttia. En halunnut ottaa selvää, miten syvää lätäköstä löytyisi.

Juoksin soistuman yli heittämällä, pahimmillaan upotti vain polveen asti. Kokemus oli kammottava, eikä välttämättä sellainen, mitä olisin yksin öisessä erämaassa halunnut kokea. Kartalla lieju oli ’helposti ylitettävä suo’, joten tuskinpa se kuitenkaan kovin vaarallinen oli. Käännyin etenemään järven länsirantaa pohjoiseen, kirjaimellisesti ojasta allikkoon. Kuvasaalis vaihtoehtoreitiltä jäi laihaksi.

Polkua ei ollut, eikä kovin kuivaakaan. Seuraavat kilometrit rämmin tiheässä ja korkeassa pusikossa, sekä hyppelin valtavilta hyllyviltä turvekeoilta toisille niiden välissä lilluvien silmäkkeiden yli. Kesti ikuisuuden selvittää temppurata ja päästä Luossajohka-joelle. Miten mukavalta joen pauhu vihdoin kuulostikaan. Maasto helpottui vain hieman, muuttuen poluttomaksi ja kumpuilevaksi tiheäksi metsäksi, jossa piti kiertää taas kosteikkoja. Hämärässä metsässä kuljeskeli kauniita valkoisia poroja, mutta ne karauttivat tiehensä meteliä kuullessaan. Oli hiukan huono olo, mutten tiennyt johtuiko se enemmän energian puutteesta vai siitä että matka kävi henkisesti voimille.

Navigoin karttasovelluksen avulla puskissa. Luossajohka-joki tekisi jyrkän mutkan, jossa pitäisi alkaa mönkijäpolku, ja joen yli pitäisi mennä mönkijäsilta. Toisaalta kartassa ei ollut suota, jossa olin juuri kahlannut monta kilometriä, joten sillan olemassaolo tuntui arpapeliltä. Päätin, että jos siltaa ei ole, leiriydyn johonkin puun alle syömään nuudeleita ja lepäämään avaruuspeiton alle, kunnes tulisi valoisampaa. Rämpiminen takaisin Mivttechohkkalle ei ollut vaihtoehto.

Voit kuvitella riemuni, kun näin sillan! Samalla huomasin yksinäisen naisen istuvan retkikeittimensä ääressä sillan kupeessa lautakasan päällä. Oli sekä outoa että mukavaa tavata joku toinen ihminen keskellä yötä jossain random-metsikössä. Vaihdoimme kokemuksia maastosta ja poluista tulo- ja menosuunnasta. Kerroin olevani päivän juoksuvaelluksella, ja naisen kommentti ’ai sä olet niitä kovia mimmejä’ kovien koettelemusten jälkeen sai itseluottamuksen taas kattoon. Täältä tullaan Pulmankijärvi! (Kiitosta vaan!)

Hurautin yli sillan kevein askelin. Polkuja oli jopa kaksin kappalein: vasemmalla puolella mönkijänura ja sen vieressä oikealla puolella kapeampi retkeilypolku. Välillä polut yhdistyivät, mönkijät olivat sutineet patikointipolulla ja jättäneet syviä uria mennessään. Uriin oli muodostunut valtavia lammikoita monen päivän sateen jäljiltä. Yhden kymmenen metrin pätkän kahlasin pohkeita myöten nauraen ääneen reittivalintaani, jonka tein välttääkseni märät paikat. Nousin kohti Buollanvarria, ja olin vihdoin palannut merkitylle Sevettijärvi-Pulmanki -reitille. Urheilukellosta oli hetki sitten loppunut virta, matkaa oli jäljellä enää viitisen kilometriä.

Kiipesin matkan viimeisen nousun Buollanvarrin huipulle. Tuuli oli yltynyt niin rajuksi, etten tahtonut pysyä pystyssä. Mutta helpotuksen tunne oli suunnaton. Enää kolme kilometriä kuivaa ja helppoa polkua rinnettä alas. Juoksin hymyillen kohti Pulmankijärveä.

70 kilometrin seikkailujuoksusta selvitty

Pulmankijoen ylittävä riippusilta nitisi ja huojui. Kävelin vielä lyhyen pätkän hiekkatietä, jonka päässä odotti vihdoin harmaa puinen viitta ’Sevettijärvi 69’. Suu levisi korviin saakka, kun nappasin selfien ja homma oli viimein pulkassa. Juoksuvaellus Kaldoaivin läpi ja Sevettijärvi-Pulmanki -reitin kulkeminen yhdessä päivässä onnistui, vaikka kaikki ei ihan nappiin mennytkään.

Urheilukelloon tallentui aika 19:30, josta liikkeellä 10:43. Kännykkäkuvien perusteella matkaan kului vielä noin tunti, joten kokonaisaika juosten-kävellen-rämpien oli noin 11:45, ja liikkumisvauhti oli noin kuusi kilometriä tunnissa. Aikaa jäi noin 8:45 ruuanlaittoon, syömiseen, kenkien vaihtoon, paatissa seisoskeluun, ihmisten kanssa jutteluun, vessakäynteihin, kartanlukuun, ja kuvaamiseen sekä maisemien ihailuun. Arvioin jälkikäteen, että vaihtoehtoinen reittivalinta lisäsi tunnista puoleentoista ylimääräistä tarpomisaikaa siihen verrattuna, että olisin kulkenut koko matkan merkittyä reittiä. Kokonaisnousua ja laskua kertyi noin 1100 m, nousua hivenen enemmän kuin laskua.

Hauskaa oli, mutta ensi kerralla laitan kumisaappaat, otan mukaan kalavehkeet, ja käytän aikaa viikon!

Linkkejä

Sevettijärvi-Pulmanki -vaellusreitti (Luontoon.fi)
Retkikartta.fi