Halti on Suomen korkein tunturi, jonka huippu, Háldičohkka, kohoaa 1324 metriä merenpinnan yläpuolelle. Tunturi sijaitsee Suomen ja Norjan rajalla, ja huipulle voi kiivetä molemmista maista. Suosituin vaellusreitti Kilpisjärveltä Haltille on Kalottireitti.

Pohjoisen Suomen, Norjan ja Ruotsin halki kulkevasta Kalottireitistä noin 70 kilometrin pätkä on Suomessa, ja siitä suurin osa kulkee Käsivarren erämaa-alueella. Kilpisjärveltä Haltille matkaa kertyy noin 55 km yhteen suuntaan. Haltin vaellus on vaativa alueen erämaisuuden ja vesistöjen ylityksien takia, vaikka Kalottireitti onkin merkitty ja Haltin-reitillä on kattava tupaverkosto. Haltin vaelluksen kesto on noin 3-7 päivää.

Olin haaveillut jo pitkään Haltin huiputtamisesta, ja yksinvaellus toteutui vihdoin elokuussa 2021. Menomatka Haltille sujui hiukan paremmin kuin paluumatka Termisjärven kautta Kilpisjärvelle. Kokemukseni Haltin soolovaelluksesta oli huikea!

Kilpisjärveltä yöksi Tsahkaljärvelle

Haltin vaelluksen lähtöpiste löytyy Kilpisjärven luontokeskuksen parkkialueen koilliskulmalta. Oli jo keskiyö, kun pistin auton ovet lukkoon täpötäydellä, mutta ilmaisella parkkipaikalla. Polkujuoksu Saanan ympäri oli venähtänyt pitkäksi. Sukelsin pilkkopimeään koivikkoon. Ensimmäiset kolme kilometriä nousevat loivasti Tsahkaljärvelle (Cáhkáljávri), polku on merkitty oranssipäisillä tolpilla. Polku on muuten helppo kulkea, mutta kivistä saa jo ensimakua siitä, mitä tuleman pitää.

Otsalampun valokiila osui solisevaan pikku virtaan. Nappasin kuppini ja nautiskelin ensimmäisen mukillisen Lapin tunturipurojen raikkautta. Tunnin hiljaisen metsätaivalluksen jälkeen olin jo perillä Tsahkaljärven itäpuolella joenvarressa. Päätin pystyttää teltan ensimmäiseen tasaiselta näyttävään paikkaan ja ylittää sillan vasta aamulla. Vähän pohjoisempana järvenrannalla olisi paljon hienoja telttapaikkoja – aamun valo paljastikin ruuhkan rannalla.

Sain ihmeellisesti kulumaan aikaa teltan pystytykseen, tavaroiden järjestelyyn ja myöhäiseen päivälliseen, kello löi jo puolta kolmea, kun vihdoin ummistin silmäni. Neljältä alkoi meteli. Omituista määkimistä, rahinaa ja kopottelua. Mölyä jatkui aamuun asti. Lykkäsin pääni ulos teltasta ja huomasin, että kämppäsin ihan poroerotusaidan vieressä, ja porot kämppäsivät telttani vieressä. Porot kävivät juomassa joesta vettä. Yksinäinen mustahko yksilö määki kuin lammas, kovaa ja korkealta. Miten muistaisin lisätä pakkauslistaani korvatulpat?

Olin hereillä, mutten jaksanut nousta. Pikaisesta croisantti-aamupalasta huolimatta pääsin liikkeelle vasta puoli yhdeksän jälkeen. En yleensä mieti kuvauspaikkoja etukäteen, mutta nyt olin maalaillut mielessäni täydellisen järvimaiseman Saanan kohotessa majesteetillisena taustalla. No, koko tunturi oli pilvessä, eikä järveäkään juuri näkynyt. En harmitellut, sillä päivästä oli tulossa ihanan lämmin ja aurinkoinen!

Tsahkaljärveltä Saarijärven tuvalle

Sillan ylityksen jälkeen polku jakautuu kahteen suuntaan: oikealle poroerotusaidan läpi kohti Termisjärveä, vasemmalle eteenpäin Kalottireitille. Molempia polkuja pitkin pääsee Haltille. Lähdin suunnitelmani mukaan Kalottireitille, takaisin tulisin Termisjärveltä.

Tsahkaljärven rannalla vilkkui useita värikkäitä telttoja. Polku nousi poroerotusaidan viertä loivasti ylöspäin kauniissa tunturimaisemassa. Lauma poroja käyskenteli laiskasti aidan vieressä. Pilvet hälvenivät vauhdilla, ja kun käännyin katsomaan taaksepäin, Saana erottui jo selvästi sinistä taivasta vasten. Olin vihdoin matkalla Haltille, ja t-paitakelissä askel nousi kepeästi.

Melko pian, noin 8 kilometrin kohdalla, Kalottireitti poikkeaa Norjan puolella. Kesällä tulleet koronarajoitukset kielsivät valtakunnanrajan ylityksen. Olin etukäteen yrittänyt selvittää, koskisiko kielto todellakin myös tätä alle parin kilometrin pätkää, ja olin tulkinnut sekavaa informaatiota siten, että lyhytkin visiitti naapurimaahan olisi parempi jättää tekemättä. Piirsin kiertoreitin Masetvarrin yli ja Muurivaaran ympäri.

Noin viisi ja puoli kilometriä Tsahkaljärven kyltin jälkeen lähtee selkeä polku ylös Masetvarrille, kun tarkasti katsoo. Ylimääräinen lenkki ei kesäkelissä haitannut, sillä näkymät olivat kerrassaan hulppeat. Poluton ja autio tunturimaisema tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Nappasin silloin tällöin kourallisen variksenmarjoja suuhuni, hapahkoon makuun tottuminen oli vaatinut muutaman Lapin-reissun. Laskeuduin alas Masetvarrin auringonpuoleista rinnettä ja näin mönkkärinjälkien nousevan Muurivaaraa ylöspäin. Jälkiä pitkin olisi voinut ylittää Muurivaaran ja palata takaisin Kalottireitille luultavasti nopeammin kuin tunturin kiertäen, mutta helppokulkuisessa maastossa ja pienillä poropoluilla kävely oli mukavaa. Olipa joku laittanut puukeppejäkin polun merkiksi aivan reittini loppupuolelle.

Palasin Kalottireitille, joka muuttui kivikkoisemmaksi Saarijärven tupaa lähestyttäessä. Saarijärven autiotupa on melko pieni, ja hyviä telttapaikkoja on harvassa rinteiden ja kivien takia. Tuvassa oli jo väkeä ruokailemassa, joten päätin istua ulkona seinustalla olevan pöllin päällä auringossa. Vaellusruokien osalta arvostan yleensä enemmän keveyttä ja energiatiheyttä kuin kulinaarisia elämyksiä, mutta Haltin huiputusta juhlistaakseni olin pakannut mukaan säilykepurkin muikkuja chilikastikkeessa. Päätin keventää rinkkaa jo Saarijärvellä ja ladoin muikut leipien päälle.

Haltin suunnasta alkoi saapua useampia ryhmiä tuvalle. Pakkasin rinkan ja lähdin täyttämään juomavarastoa joelle. Pari vaeltajaa pumppasi vettä filttereillä pulloihin. Oma filtterini oli jäänyt rinkkaan, joten täytin pulloni ja hörppäsin suoraan virrasta. Enkä ole filtteriin sen koommin koskenut Lapin tunturipurojen äärellä.

Saarijärveltä Kuonjarjoelle

Ylitin sillan ja jätin Saarijärven taakseni. Varsinainen erämaa-alue alkoi vasta näillä main. Kivinen polku nousi hiljalleen tunturimaisemassa. Maa oli paikoin soista, mutta se oli sateettoman kauden jäljiltä kuivaa. Nautiskelin kulkemisesta niin paljon, etten huomannut kääntyneeni pois merkityltä polulta mönkijänuralle, joka ei johtanutkaan takaisin oikealle polulle. Tein korjausliikkeen ja rämmin matalan kasvillisuuden ja purojen yli takaisin merkitylle reitille.

Aurinko paahtoi kuivaa ja karua erämaata, jonka halki polku kiemurteli horisonttiin saakka. Viimeinen etappi laskeutui jylhien tunturien ympäröimään vehreään laaksoon, jota halkoi kimalteleva Kuonjarjoki (Guonjarjohka). Joen yli pääsi helposti kuivin jaloin kivillä hyppien. Taivaalle alkoi kertyä synkkiä pilviä, kuin enteillen tulevia sadepäiviä.

Hetken kuluttua Kuonjarjoen tupa jo erottuikin kaukana polun varrella. Joen rannalla oli yksinäinen teltta, tuvassa Kilpisjärven suuntaan vaeltava nainen ja pieni koira. Juttelimme pitkään vaeltamisesta ja Haltin-reitistä, sääennusteesta ja Norjan rajan kiertämisestä. Liikkeellä oli huhu, jonka mukaan rajanylityskyltit olisi poistettu. Annoin vinkkejä varmuuden varalta Masetvarrin kiertoa varten ja sain neuvoja paluumatkalle Termisjärven kautta, josta hän oli tullut useita päiviä aiemmin. Salmikurusta löytyisi polunpää, kun hiukan katselisi ympärilleen.

Istuskelin vielä hetkisen tuvan kuistilla suklaapatukkaa syöden. Ei ihme, jos Kuonjarjoki on suosittu: maisemat ovat huikeat, maasto on kuin tehty telttailuun joen vieressä, ja tupakin on tilava kuivatushuoneineen. Jos sadealue olisi lähestynyt vähän hitaammin, tänne olisi jäänyt mielellään pidemmäksikin aikaa.

Kuonjarjoelta Meekonjärvelle telttailemaan

Koko Kalottireitin miellyttävin vaellusosuus on luultavasti Kuonjarjoen ja Meekonjärven välinen pätkä. Suuria korkeusvaihteluita ei välille osu, eikä loivilla rinteillä taivaltamista hidasta kivet eivätkä suot. Kaikkein haastavin kohta etapilla tulee parin kilometrin vaelluksen jälkeen, kun ylitetään kaksi jokea: Siktagurajohka ja Kahperusjoki. Kahperusjoki tulvii helposti ja sen virta on voimakas. Valmistauduin riisumaan vaellussaappaat jalastani, mutta vesi olikin koko matkalta riittävän matalalla, jotta sen pystyi ylittämään kivien päällä kävellen. Joissain kohdissa kivien päällä oli muutama sentti vettä, mutta vedenpitävien vaellussaappaiden korkeat pohjat pitivät sukat kuivina.

Alkuillan aurinko kultasi tunturimaiseman uskomattoman kauniiksi. Poroja kulki usein polun viertä. Saivaaran erikoinen muoto erottui jo kaukaa, vähän sen jälkeen massiivinen Meekonvaara pahtoineen. Erämaassa kohde näyttää usein olevan paljon lähempänä kuin mitä se todellisuudessa onkaan, ja jos vaikka autiotuvan jo huomaisi, sinne saattaa kestää vielä tunnin kävellä. Ehkäpä juuri Kilpisjärven-vaellukselta opin taas lisää kartanluvusta: kohde on takuulla kauempana kuin luulen. Ja niinpä päätinkin kiivetä Saivaaralle vasta paluumatkallani, Guonjarvarrin huiputuksen olin jo hylännyt liiaksi aikaa vievänä projektina.

Päivän urheilu lähestyi loppuaan, kun saavuin kuohuvalle Bierfejohka-joelle. Harmaa puinen silta vei kohisevan putouksen yli. Muutama päivä ennen matkaani joen varrelta oli löytynyt kuollut poro, ja kaikki vesi alueelta suositeltiin keittämään ennen käyttämistä. Poikkeus vahvistaa säännön, eli ellei toisin kerrota, Lapin vesi on sellaisenaan juomakelpoista. Jätin Bierfejohkan tällä kertaa rauhaan poron takia.

Meekonjärven autiotuvalle käännytään polulta oikealle ennen järveä, matkaa tulee ylimääräinen puolisentoista kilometriä merkityltä reitiltä. Olin telttailemassa, joten jatkoin matkaani suoraan järvelle vuokratupien läheisyyteen, josta löytyy myös kuivakäymälä. Alun perin aioin yöpyä järven pohjoisrannalla, mutta kuljettuani jo 31.44 kilometriä en jaksanut lähteä ylittämään parin kilometrin kivikkoa. Pystytin teltan etelärannan rinteeseen, jossa vaikutti olevan mukavasti tuulensuojaisa paikka.

Istuin ilta-auringon viimeisiä heijastuksia järveltä katsellen ja laitoin leppoisan päivällisen, cashewpähkinäriisiä ja kaakaota. Sitten pakkasin päivärepun Haltin valloitusta varten. Tässä vaiheessa oli jo päivänselvää, etten ehtisi huipulle hyvän sään aikana rinkka selässä vaeltaen. Koko kesä oli kulunut Haltin-matkaa odotellessa, ja halusin kovasti nähdä maisemat Suomen korkeimmalta kohdalta. Se voisi onnistua, kun vaihtaisin jalkaani polkujuoksutossut!

Meekonjärveltä Pihtsusjärvelle

Heräsin varhain ja intoa puhkuen. Ilma oli kuin suloisin suvi, ei pienintäkään pilveä tai tuulenpuuskaa, vain usvaa järven päällä. Tungin valtaosan vaatteistani ja muista kamoista makuupussiin ja laitoin rinkan sen viereen. Siirsin vaelluskengät ja sandaalit eteiseen. Näytti aivan kuin joku olisi pötkötellyt teltassa, ja sehän se oli tarkoituskin. Palaisin vasta illansuussa Haltilta, enkä halunnut teltan näyttävän hylätyltä. Lopuksi tarkistin vielä, että kiilat olivat hyvin kiinni maassa ja teltanliepeet napakat. Kaikki kunnossa, vauhdilla matkaan!

Minkä illalla eteensä jättää, sen aamulla edestään löytää. Lohkareinen rantakaistale oli työläs ja hidas ylittää, vaikka selässä oli kevyt reppu ja jaloissa ketterät tossut. Kaikkein suurimpien kivien yli kulki lankkuja, mutta könyämistä riitti silti aivan kylliksi. Viimein pääsin niemennokkaan, jossa olin aikonut yöpyä. Rannan tasaisista nurmialueista, kivisistä nuotiopaikoista ja upeista maisemista päätellen siinä oli moni telttaillutkin.

Kevättulvat olivat vieneet Vuomakasjoen sillan mennessään, joten joki piti ylittää tänä vuonna kahlaten. Uusi kahluupaikka oli merkitty leveään kohtaan puolisentoista kilometriä ennen vanhaa siltapaikkaa. Joen ylitys jännitti vähäsen, varsinkin kun uutisessa oli kerrottu ylityksen olevan vaativa ja Vuomakasjoen vedenpinnan nousevan herkästi. Onnekseni vesi oli myös Vuomakasjoessa matalalla, ja sen pystyi käytännössä ylittämään kokonaan kiveltä toiselle hyppien. Aivan kuten olin Kuonjarjoen tuvalla kuullut.

Ylityksen jälkeen polku jatkui joenvartta pitkin eteenpäin. Myös uusi reitti oli merkitty oranssein nauhoin, eikä suunnistustaitoja tarvittu. Polku oli suhteellisen kivetöntä ja helposti juostavissa, mutta kuhnasin runsaissa mustikkapensaissa suu sinisenä.

Aika pian alkoi kuulua kohinaa Pihtsuskönkäältä. Suomen Niagaran putoukseksi kutsuttu köngäs oli nimensä veroinen. Vesiputouksen uskomatonta pauhua oli jäätävä ihastelemaan pitkäksi aikaa aamuauringon lämmössä. Vaikka olin liikkeellä juosten, kiireen tuntu pysyi loitolla. Nämä olivat hetkiä, joita muistelisi vielä vuosikymmenien kuluttua.

Polku kulki useamman kilometrin Pihtsusjoen (Bihcosjohka) vartta ennen kuin saapui Pihtsusjärvelle (Bihcosjávri). Kivikkoa riitti ja tuuli puhalsi jo navakasti järven karuilla rannoilla. Edessäpäin siinsi korkeita lumen täplittämiä tuntureita. Olin herännyt aamulla niin varhain, etten ollut viitsinyt keitellä puuroa ja kahvia. Pihtsusjärven tuvalla olikin jo kiljuva nälkä. Tankkaustauko tuli tarpeeseen ennen viimeistä rutistusta Haltille.

Kalottireitti oli ollut tähän saakka yllättävän hiljainen, mutta Pihtsusjärvellä oli tungosta niin tuvassa kuin tuvan ulkopuolellakin. Istuin alimmalla rappusella ja keittelin tomaattisoppaa leivän kaveriksi, jälkkäriksi voikahvia, jonka jäljiltä kuppi maistui loppureissun kookokselta. Polkujuoksutossut herättivät hiukan ihmetystä, joten kerroin pitkästä sateen aiheuttamasta päiväretkisuunnitelmastani ja siitä, että telttani ja rinkkani odottelivat Meekonjärvellä. Useimmat vaeltajat tekevät Haltille päiväretken Pihtsusjärveltä, Meekonjärvi on kieltämättä hiukan kaukana.

Haltin huiputus

Pihtsusjärveltä polku jatkui jälleen joenvartta. Kivikko jäi taakse ja polku oli nopea juosta. Rinnesuo teki polun paikoin mutaiseksi, mutta yleensä jalan alle löytyi pieni kivi tai tiivis ruohotupsu. Käytin kohtalaisen paljon aikaa väärän tunturin kuvaamiseen ennen kuin tajusin sen olevan Pikku-Halti tai Etu-Halti. Oikea Halti näkyi sitten hetken kuluttua suoraan edessäpäin. Ja sekin oli kauempana kuin uskoinkaan.

Haldijávri-järvellä polku jakautuu kahtia: vasemmalle lähtee polku Haltin autio- ja varaustuvalle, suoraan eteenpäin polku jatkuu Haltin huipulle. Tässä vaiheessa kiviä alkaa olla yhä enemmän ja polku alkaa vähitellen nousta jyrkemmin. Kulku on silti melko helppoa.

Viimeiset pari kilometriä ovat Pihtsusjärvi-Halti -etapin hankalimmat. Maasto muuttuu paljaaksi kivikoksi, jossa on irtokiviä ja soraa sekä jyrkkiä nousupätkiä. Kiven väritys vaihtelee harmaasta ja mustasta kauniin oranssin ja punaisen sävyihin. Puolivälissä rinnettä ei tarvittu enää ennustajan taitoja: pilvet ehtisivät huipulle ensin. Keskityin ihailemaan yhä ylempää rinteestä avautuvia maisemia sitä mukaa kun nousin kohti huippua. Tuuli yltyi kaiken aikaa ja ilma kylmeni nopeasti. Laitoin ylleni lämpimän fleecen ja merinotuubihuivin.

Noin kymmenen minuuttia ennen huippua kaikki alkoi muuttua valkoiseksi. Kun kosketin kultavärillä maalattua kivipyykkiä, jonka päällä räpätti Suomen lippu, maisemia ei enää näkynyt. Kello oli tasan yksi, sääennustus lupasi sateen alkavan kahden ja viiden välillä. Otin Halti-selfiet, alkoi tihuttaa. Samassa iso ryhmä puolalaisia vaeltajia ilmestyi pilvestä Norjan puolelta. He pyysivät, että ottaisin heistä kuvan kivipyykillä. Ryhmä oli käynyt huiputtamassa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Tanskan nyppylä oli kuulemma melko matala, mutta Halti hieno.

Vedin ylleni sadetakin ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan, joka löytyi teräksisestä postilaatikosta. Vieraskirjaterveiset jäävät huipuilla usein kirjoittamatta, mutta Haltille halusin jättää puumerkkini. Taas mietin, miten upea kotimaani onkaan. Rapsakat 37 tuntia halki Käsivarren erämaan olivat olleet kaiken hien ja jalkasäryn arvoiset. Paluumatka Kilpisjärvelle Termisjärven kautta olikin sitten ihan oma seikkailunsa!

Linkkejä

Käsivarren erämaa-alue (luontoon.fi)
Kalottireitti (luontoon.fi)