Kävelin tarunhohtoisella Kvalvikan rannalla ensimmäisen kerran jo viitisentoista vuotta sitten sukellus- ja vaellusreissulla Norjan Lofooteilla. Silloin päiväretken sai tehdä ihan rauhassa, ranta oli tyhjä keskellä heinäkuuta. Turkoosinvärinen hyinen vesi pyyhki valkoista hiekkarantaa ja massiiviset vuoret nousivat pystysuorina merestä kohti sinistä taivasta.
Nykyään Kvalvika on yksi Lofoottien suosituimmista patikointi- ja telttailukohteista. Lämpiminä kesäöinä rannalla on vieri vieressä erivärisiä telttoja ja makuupusseja. Pystytin oman telttani muiden joukkoon ihaillakseni Kvalvikan punaisena hehkuvaa auringonlaskua toistamiseen. Väenpaljouden vuoksi ranta ei enää tuntunut siltä kuin olisi saapunut toiselle planeetalle, mutta luonto oli edelleen henkeäsalpaavan kaunis.
Jos etsit rauhallisempaa kohdetta, suosittelen ehdottomasti hiljaisen mutta uskomattoman hienon Horseidin vaellusta!
Polku Kvalvikan rannalle
Kvalvikaan johtaa kolme reittiä. Pohjoispuolelta ja eteläpuolelta kulkevat polut ovat pidempiä, keskeltä Torsfjordtindenin ja Molstindenin välissä kulkeva reitti on lyhin ja helpoin. Reitille pääsee autolla E10-tietä Fredvangiin. Fredvangskryssetin P-paikan jälkeen ylitetään muutama kaunis silta ja käännytään vasemmalle. Fv808-tie johtaa suoraan Kvalvikan polun kyltille.
Tien vasemmalla puolella on ilmainen pienehkö parkkipaikka, joka on luultavasti täynnä sesonkiaikaan. Kvalvikassa käy paljon päiväpatikoijia, joten hyvä strategia on jäädä kytikseen tienposkeen ja odottaa, että joku palaa autolleen ja tekee tilaa seuraavalle. Ilmeisesti parkkialueita on lisätty Fredvangskryssetin suuntaan, ja on mahdollista, että sieltä kulkee sesonkiaikaan myös bussi. Tätä ei tarvinnut selvittää, koska kyttäysstrategia Kvalvikan parkkipaikalla oli onnistunut.
Kvalvikan parkkipaikalla oli laituri, jolta voi pulahtaa jäiseen veteen (en pulahtanut). Tien toisella puolella oli muutama suuresta kivestä rakennettu porras, pitkospuita sekä Kvalvika-kyltti. Polku lähti nousemaan loivasti ylämäkeen. Alkupuolisko oli helppoa kävelyä selkeällä polulla, juuri sopivan kevyttä päivän toiseksi patikoinniksi. Puolessa tunnissa ehti polun korkeimmalle kohdalle, josta vuorten kehystämät huikeat näkymät alkoivat jo pilkahdella. Sen jälkeen polku muuttui paikoin hankalakulkuiseksi ja jyrkäksi kivikasaksi. Telttakylään johtaa useampia reittejä, mutta ainakin oikeanpuoleista reunaa pitkin pääsi alas helposti. Koko reissuun parkkipaikalta rannalle kuluu maksimissaan noin tunti.
Telttailu Kvalvikan rannalla
Hiekkarannan takaosa on täynnä ruohokumpareita, joiden välissä kulkee hiekkapolkuja kuin vallihautoja. Tasaiset ja pehmeät nurmilaikut ovat täydellisiä telttailuun. Jos haluat esteettömät maisemat merelle päin, saavu ajoissa ja pystytä telttasi aivan nurmialueen etuosaan. Jos jätät muutaman metrin tyhjää tilaa telttasi ja maiseman väliin, valmistaudu katselemaan tiipiitä auringonlaskun asemesta. Sateettomina öinä nurmella voi nukkua pelkässä makuupussissakin. Vaikka päivisin olisi helteistä, yöllä voi tulla yllättävän kylmä. Ohuet pitkät merinovillakalsarit, pitkävartiset villasukat ja kevytuntuvatakki ovat hyödyllisiä Norjan kesässä retkeillessä.
Illan hämärtäessä useista nuotioista kohosi kipinöitä kilpaa kitaranäänien kanssa. En nähnyt rannalla lainkaan kuivaa ajopuuta, ehkä se oli ehditty kerätä, tai sitten seurueet olivat tuoneet omat klapit mukanaan. Tein retkikeittimellä karnevaalitunnelmaan sopivat kulinaariset nautintoni, vegetaarista Tikka Masala -valmisretkiruokaa pussista ja seuraksi poikkeuksellisesti kaljaa tölkistä.
Olin kantanut leiriini vettä rinkassani, mutta varsin kelvollista vettä valuu myös rannan oikeanpuoleisilta rinteiltä. Join suoraan, en sairastunut. Mitään fasiliteetteja Kvalvikassa ei ole. Kun porukkaa lappaa päivittäin sankoin joukoin, voi kuvitella kuinka paljon luonnontilaisella rannalla käydään tarpeilla. WC on se ainoa suuri kivi rannan takaosassa – seuraa hajua tai kärpäsiä!
Suljin ajatukseni festaritunnelmalta ja kävelin hitaasti pitkin rantaviivaa. Laskeva punainen aurinko maalasi taivaan tuhansilla pastellisävyillä, aallot pyyhkivät pehmeästi hiekkaa. Kvalvikan taika on tunne ajan pysähtymisestä.
Patikointi Rytenille
Nukuin sikeästi ja pitkään. Ehkä edellisen päivän Munkebun vaellus juuri ennen Kvalvikan patikointia tuntui vielä kehossa, tai sitten vain laiskotti. Aamun suunnitelmana oli kiivetä Rytenille, mutta huomasin unohtaneeni pienen päivärepun autoon. Juoksusortsieni taskuun mahtui korkeintaan avain ja hiuslenkki, joten vesipullot, eväät ja kameratarvikkeet pitäisi unohtaa. Reitti ei vaikuttanut kartalla kovin pitkältä, joten päätin lähteä kiipeilemään kevyillä varusteilla – kännykkä kädessä ja kamera olalla.
Polku Rytenille lähtee Kvalvikan rannan oikeanpuoleiselta reunalta, puron vasemmalta puolelta. Rinne on hyvin jyrkkä, ja joissain paikoissa pitää taiteilla irtolohkareiden päällä. Aluksi polku on enimmäkseen tomuavaa hiekkaa ja soraa sekä pieniä irtokiviä, joita varisee kaiken aikaa alas rinnettä. Sen jälkeen polku muuttuu märäksi ja mutaiseksi. Vaikkei alkupätkä ole erityisen vaativa, sykkeet kyllä nousevat.
Mitä korkeammalle noustaan, sitä huikeammalta maisemat takanapäin näyttävät. Hetken kuluttua jyrkkä nousu päättyy tasangolle vuorien välissä. Sininen järvi kimmeltää keskellä viheriötä, rantatörmällä kasvaa kauniita kukkia. Rinnesuon yli on rakennettu pitkospuut, joita pitkin matka taittuu rivakasti. Lankkujen jälkeen suunta otetaan vasemmalle ja ylös, joko heti pitkospuiden jälkeen tai kulkemalla leveälle pohjoisesta tulevalle polulle. Rytenin rinteet ovat paikoin melko kuluneita ja huipulle menee useita pieniä kinttupolkuja.
Aamupäivä kääntyi vähitellen iltapäiväksi. Aurinko porotti ohuen pilviharson takana, ja kevyestä tuulesta huolimatta ilma oli helteinen. Vesipullo oli mielessäni. Kävelin matalammalle huipulle Rytenin huipun kaakkoispuolella ja istuin kivenlohkareelle. Moikkasin suomalaiselle perheelle, joka oli jonkun matkan päässä evästauolla. Jos oli Kvalvika kaunis ilta-auringossa, sitä se oli myös Rytenin rinteiltä. Korkealta katsottuna meren smaragdinvihreys ja vuorien jylhyys tuntuivat käsittämättömiltä. Näissä maisemissa on kenties pakko kokea jonkunlaista maakateutta, vaikka Suomen metsiä rakastaisikin.
Loppumatka huipulle on helppoa nousua, mutta päätin saaneeni jo kylliksi maisemaonnea. Rytenin huipulla näkyi valtavasti porukkaa, ja uutta väkeä kiipesi kaiken aikaa rinnettä pitkin. Jano piinasi, eikä mukanani ollut edes kameranjalustaa. Tosin luulen, että Ryten-selfie olisi joka tapauksessa jäänyt ottamatta.
Rinne oli helppo juosta alas vaellussaappaissakin. Pitkospuiden jälkeen sammutin janoni vuorelta alas valuvalla vedellä. Myös Kvalvikan suunnasta rinnettä könysi ylöspäin katkeamaton ihmisvirta, osalla isot rinkat selässään. En ollut ennen tullut ajatelleeksi, että Lofooteillakin voisi tehdä useamman päivän vaelluksia rinkan kanssa, vaikka parhaiten Lofootit toimii luultavasti road trip -kohteena lyhyine patikointiretkineen.
Kun pääsin takaisin alas rannalle, selkäni oli hiestä märkä. Mietin hetken uimista, mutta kun jalatkin jäätyivät hetken kahlaamisen jälkeen, jätin välistä. Päätin aloittaa avantouinnin heti seuraavana talvena.
Kun Kvalvikaan on saapunut, ei sieltä haluaisi lähteä pois. Pakkasin haikeana teltan ja tein tilaa seuraaville tulijoille. Patikoin iltapäivän auringossa ja käännyin vähän väliä vilkaisemaan taakseni jäänyttä maisemaa. Jos tulisin Kvalvikaan vielä kolmannen kerran, tekisin sen luultavasti talvella. Silloin karu ja tyhjä ranta saattaisi näyttää jälleen taianomaiselta, kuin toiselta planeetalta.
Linkkejä
