Vistasin laakso – ruotsiksi Vistasdalen ja saameksi Vistasvagge – on vehreä vaelluskohde Kebnekaisen alppimaisemissa Ruotsin Lapissa. Polku kulkee alhaalla vuorten reunustamassa laaksossa Vistasjohka-joen vartta Alesjauren ja Nikkaluoktan välillä, ja se on merkitty punaisella maalilla. Vistasin halki pääsee Nikkaluoktasta myös Abiskoon, jolloin matkaa kertyy 84 kilometriä. Keskellä laaksoa sijaitsee Vistasin vuoristomaja. Vesialueet houkuttelevat myös melojia. Hyvällä säällä Vistasissa saattaa kulkea paljonkin retkeilijöitä, mutta hyvällä tuurilla tai huonolla kelillä laaksossa ei välttämättä törmää kehenkään. Paitsi ehkä hirviin!
En ole kirjoittanut blogiin kuukausiin. Karmea vuosi lähti liikkeelle äitini poismenosta tammikuussa, ja erilaisten huonojen uutisten virta pysytteli kohtuullisen tasaisena läpi kevään. Ajattelin, että voin jatkaa kirjoittamista, kun pystyn kirjoittamaan vaelluksestani Vistasin laaksossa elokuussa 2021. Vistas oli viimeinen kohteeni puolentoista viikon seikkailurutistuksessani, johon kuului mm. Haltin valloitus ja Kebnekaiselle kiipeäminen. Sateisena loppukesänä hyttyset olivat tiessään ja uitettu kamerani toimi vain osittain. Vaelsin Alesjauresta Nikkaluoktaan halki sumuisen Vistasin, telttaillen kaksi yötä laaksossa.
Alesjauresta Vistasin laaksoon
Seisoin Alesjauren sillan kupeessa puoli neljältä iltapäivällä. Toisella puolella jokea korkealla rinteessä komeilivat Alesjauren vuoristomajan tummanruskeat rakennukset. Jokilaakso hohkasi vihreyttään vuorien välissä, kaunista maisemaa jatkui silmänkantamattomiin. Olin jo ehtinyt tarpoa 25 kilometriä aamusta lähtien Kungsledenillä. Pitkin päivää oli sadellut, viimeiset tunnit melko reippaasti. Koska ylimääräisiä vaelluspäiviä ei ollut takataskussa, lämpimään punkkaan kaatuminen suorilta jaloilta jäi haaveeksi, ja jatkoin talsimista. Polku suoraan pohjoiseen johti Abiskoon, käännyin oikealle ylös rinteeseen. Vettyneessä puukyltissä luki punaisella maalilla kirjoitettu ’VISTAS’.
Jylhä Vistasvárri kohosi vasemmalla puolella punaisten mökkien täplittämän rantakaistaleen takana. Polku kulki tiheän ja korkean pajupensaikon sisällä, jossa vaanivat myös kesän viimeiset verenhimoiset hyönteiset. Durkkechokkan ja Doaresoaivin välistä virtaava puro tulvi sateessa, eikä siitä päässyt kuivin jaloin yli. Jo valmiiksi märät kengät ja vaatteet sekä hiipivä turnausväsymys ja hyttyset saivat yrittämään ripeää ylitystä vaelluskengissä. Muutama molskaus ei tuntunut juuri missään.
Puron jälkeen polku nousi vuorten väliselle satulalle Bajip Cazajávri -järvelle. Pilvet riippuivat alhaalla alakuloisen harmaina. Cazajávrien välinen virta oli matala ja täynnä kiviä, ylitystä tuskin huomasi. Enkä huomannut Tjatjajaurekåtan -kodan raunioitakaan, vaikka kartalle sellainen oli merkitty. Sitten polku alkoi laskeutua Vistasin laaksoon jyrkkää, mutaista ja kivistä rinnettä pitkin. Alesjauresta kesti noin kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia Moarhmmájohkan uljaalle vesiputoukselle.
Turkoosina hohtava Moarhmmájohka-joki kohisee kanjonissa, jonka yli on rakennettu kunnollinen silta. Kävelin rantatörmälle katselemaan vesiputousta, ja seisoin siinä kauan ihailemassa kaunista sateista maisemaa. Kungsledenin jälkeen Vistas tuntui erämaiselta. Palasin takaisin polulle. Samassa tajusin, miten läpimärkä ja väsynyt olinkaan. Kädet tärisivät kohmeisina ja nälkä mourusi vatsassa. Tuntui kuin olisin ollut ypöyksin koko universumissa. Yksinäisyys ei ollut milloinkaan aiemmin riivannut yksin vaeltaessa. Ja sitten iski vielä omituinen tunne siitä, etten näkisi äitiäni enää koskaan. Enkä sitten nähnytkään. Muistan yhä, miten itkeä tirauttelin kävellessäni. Onneksi ehdimme puhua puhelimessa ennen kuin äiti matkasi ajasta ikuisuuteen. Uskon kokemuksen johtuneen Vistasia edeltäneestä luontopyhiinvaelluksestani Kungsledenilla.
Sade piiskasi tunnista toiseen. Polku oli paikoin kasvanut lähes umpeen märkää pajupöheikköä. Vaikka ylläni oli sadehousut, vaellustrikoot niiden alla tuntuivat vettyneiltä. Vähän ennen poromiestentupaa joen toisella puolella näin yhden vihreän teltan pystyssä jokivarressa. Oli jollain tavalla lohdullista tietää, ettei ollutkaan universumissa ypöyksin.
Hirviä myrskyssä
Vilkaisu urheilukelloon kertoi, että olin kävellyt Alesjauren jälkeen neljä tuntia kaatosateessa ja yhteensä 36 kilometriä aamusta lähtien. Sai luvan riittää. Löysin hyvän telttapaikan ylitettyäni pienehkön virran, järjestyksessä toisen Bogicohkkan eteläpuolelta valuvan puron. Keskellä puroa nökötti riittävästi kiviä, yli pääsi hyppimällä. Tasaista maastoa näytti olevan iso läntti ennen isompaa Boginjiraa. Nakkasin rinkan selästä nurmikolle ja aloin kasata telttaa sateen ropinassa. Havaitsin jotain porojakin ylempänä rinteessä, mutta en jaksanut innostua niistä sen kummemmin. Olin päässyt jo myrskynarujen kiinnittelyyn vilkaistessani taas poroja, ne kun olivat tulleet lähemmäksi. Hiukan ihmetytti, etteivät olleet säikkyjä. Yleensä siinä vaiheessa, kun saan kameran viriteltyä valmiiksi, elikot ovat karauttaneet jo kauas. Porot vaikuttivat myös jotenkin kookkailta. Samassa tajusin, että porolla oli valtavat sarvet, eikä poro ollut poro, vaan hirvi. Vähän matkan päässä oli äitihirvi. Ja äitihirven lähistöllä vauvahirvi. Siis hirviperhe!
Sekunnin löi tyhjää päässä. Olin lukenut, miten pitäisi toimia karhun tai suden kohtaamisessa. Karhun edessä nöyristellään ja hukalle näytetään kaapin paikka. Mutta hirvi? En tiennyt mitään hirvistä. En edes sitä, ovatko ne vaarallisia, varsinkin jos niillä on pienokainen matkassa. Jos iso sarvipää hyökkäisi, ottaisinko karhu- vai susistrategian? Päätin jatkaa teltan pystyttämistä muina naisina. En kiinnittänyt hirviin mitään huomiota, vaan aloin mumista itsekseni hiljaisella äänellä: ”Minä pistän nyt telttani tähän koska en jaksa enää kävellä. Teillä on siinä ihan riittävästi lääniä, enkä ole teille häiriöksi. Voitte jatkaa rauhassa matkaanne.” Plän B oli se, että alkaisin kirkua niin paljon kuin palkeista irtoaisi juosten ympäri telttaa vaellussauvoja heiluttaen.
Uroshirvi lähestyi lähestymistään ja jäi jonkin matkan päähän hönkimään ja tuijottamaan suoraan minua pitkäksi aikaa. Lopulta hirven kiinnostus hyytyi ja se löntysteli purolle ja läheiseen metsikköön järsimään puskia. Puoliso ja jälkikasvu kipittivät perässä. Vasta tässä vaiheessa rohkaistuin kävelemään rinkalle ja kaivamaan kameran esiin kuivapussista. Paljon iloa ei kamerasta ollut, sillä satoi yhä kaatamalla, oli pimeää, ja hirvet olivat kaukana, kädetkin tärisivät.
Ryömin telttaan vaihtamaan kuivia vaatteita ja laittamaan ruokaa. Keitin vedet eteisessä teltan vetoketju puoliksi auki ilmanvaihdon takia. Oli ollut sen verran karsea vaelluspäivä, että kuivat vaatteet ja lämmin retkimössö tuntuivat suorastaan ylellisiltä. Tuuli ja sade sen kuin yltyivät, ja illan mittaan keli muuttui myrskyksi. Olin tyytyväinen, että olin oppinut kiinnittämään teltan hyvin, joskin vahingosta viisastumalla. Sitten muistin taas hirvet. Voisivatko ne tulla takaisin? Potkaista teltan nurin? Yksin kun vaeltaa, mielikuvitus toisinaan riistäytyy kierroksille. Hämmästelin myös sitä, että varsinainen pelkotila ilmestyi vasta paljon tilanteen jälkeen. Vaikka tiedostin hirvipelon olevan hölmö, laitoin silti Spotifysta Ibizan reivejä kaikumaan laaksossa ja pitämään kutsumattomat vieraat loitommalla.
Vaellus Vistasdalenissa
Aamuvarhain hirvet olivat tiessään, pelkoni samoin. Taivas notkui harmaita pilviä, sade oli tauonnut. Tauko oli lyhyt, kohta satoi taas saavista kaatamalla. Tällä reissulla opin ainakin pakkaamaan tehokkaasti sateessa, mutta ei-niin-kevyt neljän vuodenajan telttani tuplasi taas painonsa yön mittaan, ja sen kuivaaminen oli yhtä hyödyllistä kuin valon tuominen säkillä pimeään mökkiin. Seuraavana päivänä pitäisi palata etelään, joten rinkka selkään ja kohti Nikkaluoktaa niin pitkälle kuin jalat kantaisivat.
Vistasdalenin polku oli helppokulkuista, enimmäkseen tasamaastoa. Välillä märät pajut ja heinät ryöppysivät kulkuväylälle. Paikoin maaruska hehkui punaisena, syksy oli tulossa. Pilvet roikkuivat yhä matalalla peittäen vuorien huiput hattaraan. Boginjiran ensimmäinen haara levisi pitkin kivikkoa, ja sen yli pystyi vain kävelemään. Toinen haara olikin syvä ja nopeasti virtaava kanaali, mutta kulkijaa varten oli viritetty kaksi harmaantunutta ja liukasta lankkua. Joen partaalla näkyi pari telttaakin. Koko laakso näytti käsittämättömän vihreältä sen keskellä kiemurtelevaa jokea myöten.
Polku sukelsi tunturikoivumetsikköön. Maata peittivät vaaleanpunaisena loistavat heinät ja tiheät katajat. Pilvet tuntuivat valuvan aina vain alemmas laaksoon. Metsikössä polusta erkaantui haara vasemmalle ja ylös vuorille. Sitä pitkin olisi voinut kiivetä Vássanjunnille ja Moarhmmán jäätikölle ja Mårmastugan-mökille sekä jatkaa vuorten yli seuraavaan laaksoon. Hetken kuluttua polku saapui Vistasstugan-majalle.
Vistasin tunturimajalta löytyy vuoteita jopa 50 hengelle, sekä keittiö ja sauna. Joihinkin huoneisiin voi ottaa myös lemmikin mukaan. Vistastuganin takana polku jatkuu Vistasjohka-joen ylittävälle sillalle ja siitä edelleen Nalloon Stuor Reaiddávággin laaksoa pitkin. Joen toisella puolella on hyviä telttapaikkoja. Vistasin mökin pihalla kävelevä mies vilkutti, vilkutin takaisin. Hän oli luultavasti tuvasta vastaava henkilö. Jatkoin matkaani, kun ei ollut tarvetta käydä sisälläkään.
Heti tunturimajan jälkeen polku ylitti vuorilta valuvan matalan virran, johon oli heitelty puunrunkoja ylittämisen avuksi. Vettä oli niin vähän, että kivetkin riittivät. Vistastuganin ja Nikkaluoktan välissä on useita puroja ja jokia. Joissain on kiviä, joissain puunrunkoja, joihinkin on laitettu lankut, ja jotkut pitää kahlata. Kahlaukset eivät ole vaikeita, mutta kylmiä. Vähitellen polku nousi rinnettä puurajan yläpuolelle ja kaunis laaksomaisema avautui edessäni pohjoiseen katsoessa, vaikkei vuorenhuippuja vieläkään näkynyt.
Noin viisi kilometriä Vistastuganin jälkeen saavuin toiselle Vistasjohka-joen ylittävälle sillalle. Merkitty polku johtaa Kaskavaggen kodalle, jolta voisi jatkaa matkaa Kungsledenille Kaskasavaggea pitkin, sekä Tarfalaan pariakin reittiä kulkien. Sillalta voisi kävellä myös Nalloon Unna Reaiddávággin laakson kautta. Olin alun perin suunnitellut poistuvani Vistasista sillalla ja vaeltavani Kaskavaggen kodalle, sieltä Darfalglaciären-jäätikön itäpuolta Tarfalaan, ja Tarfalasta lopulta Nikkaluoktaan. Sateinen keli ja onneton näkyvyys vuorilla sai kuitenkin hylkäämään haastavamman reitin.
Vássaloamijávrilta laskevat purot oli helppo ylittää hyppelemällä. Isomman ja paikoin rotkossa kuohuvan Vássajohka-joen yli oli rakennettu silta. Kello löi jo melkein kolmea iltapäivällä, kun sade viimein taukosi ja ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät pilvien reunojen takaa. Vaeltaminen tuntuu kyllä melko erilaiselta silloin kun ei sada sateessa vaeltamiseen verrattuna.
Kuljin vielä tunnin verran ennen kuin pysähdyin laittamaan lounasta pienen kallion päälle. Olin juuri saanut vesikattilan liekin päälle, kun ohitseni käveli kolme retkeilijää. Pariin päivään ei ollutkaan näkynyt muita ihmisiä. Tervehdimme, ja samassa keskittymiseni herpaantui ja tuuppasin kattilani nurin. Onneksi pullossani oli vielä vettä jäljellä uuteen yritykseen, koska lähistöllä ei ollut yhtään jokea tai puroa.
Matka jatkui täydemmällä vatsalla. Maasto alkoi muuttua metsäisemmäksi. Puiden alla nökötti lautasenkokoisia tatteja, linnut pyrähtelivät ja sirkuttivat varjoissa. Jorbaoaivilta ja Duopmacohkkalta syöksyi alas kohiseva virta, jonka yli pääsi onneksi siltaa pitkin. Suomaa ja kosteikot lisääntyivät puuston tihentyessä. Paikoin puiden alla näkyi pelkkää kuravelliä, jonka ylittämisestä selviytyi parhaiten loikkimalla puunjuurelta toiselle. Aina ei onnistunut. Yhdessä kohdassa oli hyppijöitä kuin lasten sammakkopelissä, kun Nikkaluoktan suunnasta patikoinut perhe liittyi kuravellin väistämisleikkiin.
Jonkin ajan kuluttua tapasin Nikkaluoktan suunnalta vaeltavan miehen, jonka kanssa jäin juttelemaan varmaan pariksi kymmeneksi minuutiksi. Hän tiesi kertoa yksityiskohtia pelastusoperaatiosta Kebnekaisen alueella – samana päivänä, kun olin itse ollut kiipeämässä vuorelle. Mietimme vaellusjalkineiden valintaa Vistasin reitille, ja totesimme, että molemmilla oli märät sukat ja kengät. Pohdimme myös optimistista asennetta: kumpikin hymyili leveästi, vaikka kelit olivat olleet mitä surkeimmat. Kun hyväksyy sen, että vaeltaessa voi tulla mitä tahansa taivaalta, reissu on aina onnistunut.
Jatkoin matkaa iloisella mielellä. Ylitettäviä puroja ja virtoja tuli eteen yhä enemmän. Yksi puropahanen oli ehkä vain puolisentoista metriä leveä, mutta uoma oli syvä ja voimakkaasti virtaavaa vettä paljon. Sen yli laitetut sateesta liukkaat kaksi lankkua möllöttivät neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Rinkan kanssa yli ei pystynyt hyppäämään, joten oli akrobatian vuoro. Ihmeellistä kyllä, en tippunut jorpakkoon. Hankalia ylityksiä seurasi: liukkaita suuria kiviä, uppoavia puunrunkoja, paljon vettä askelkivien päällä. Useimmista virroista löytyi onneksi vaihtoehtoinen ylityskohta, kun seurasi muiden vaeltajien jättämiä jälkiä.
Roavigorsa-joki oli leveä, jääkylmä vesi virtasi voimakkaasti ja sitä oli suurin piirtein kolmekymmentä senttiä. Oli jo myöhä, ja valmiiksi märkien vaellussaappaiden vaihtaminen sandaaleihin pitkän vaelluspäivän jälkeen tuntui äärimmäisen työläältä. Päätin rykäistä rivakasti virran poikki vaelluskengät jalassa, mutta ilman kiristysnauhoja sadehousujen lahkeissa vettä pääsi lurahtamaan sisään kenkiin. Kävely ylityksen jälkeen muuttui hiukan epämiellyttäväksi. Jonkin ajan kuluttua saavuin Márffigorsa-joelle, ja jatkoin valitsemaani linjaa. Jäisen kahlauksen jälkeen jalkani olivat ensin tunnottomat, sen jälkeen kivuliaasti pistelevät. Kipusin ylös rinteen ja huomasin vanhan nuotiopaikan sekä tasaisen läntin teltalle. Maisema ei kiinnostanut tippaakaan, halusin kuivat sukat ja jääkalikat lämpimiksi. Olin patikoinut muutenkin jo 31 kilometriä, eikä auringonlasku ollut kaukana.
Keitin vettä kuumaa juomaa ja illallista varten. Otin iloisen selfien kännykällä, en jaksanut viritellä kameraa. Olin toivonut näkeväni edes yhden auringonlaskun reissullani, mutta taivas oli ja pysyi harmaana. No, ainakaan ei satanut enää. Ei myöskään tuullut enää, ja myöhäiskesän hyttyset löysivät tiensä leiriini. Sukkuloin takaisin telttaani ja nykäisin vetoketjun umpeen. Oli oikeastaan mukavaa löhötä makuupussissa ja popsia lämmintä pastaa, koska jalat tuntuivat edelleen jäisiltä. Ilo oli sitä suurempi, kun huomasin puhelimen löytävän verkkoa usean erämaapäivän jälkeen!
Päätepisteenä Nikkaluokta
Heräsin kukkoakin aiemmin, mutta aurinko paistoi jo korkealla sinisellä taivaalla ja tämän reissun ainoa auringonnousu jäi kuvaamatta. Telttapaikka oli tosin kämäinen puska, joten menetys ei ollut suuri. Viimeisenä vaelluspäivänä on jo henkisesti kotimatkalla. Tämä näkyykin siinä ällistyttävässä nopeudessa, jolla märät ja omituiseen muotoon taitellut kamppeet sujahtavat säkin uumeniin. Aamupalaksi kelpaa kaikki mitä ruokapussissa on jäljellä, mielellään ilman keittämistä. Olin jo puoli seitsemältä marssimassa kohti Nikkaluoktaa.
Viimeinen pätkä Vistasdalenin ja Nikkaluoktan välillä oli helppokulkuista suota, joka oli enimmäkseen päällystetty pitkospuilla. Reitillä oli melkoisesti kallionyppyröitä, joten silloin kun polku ei kulkenut suolla, se kulki joko ylä- tai alamäkeen. Tiheä metsä tiheni entisestään. Vaivaiskoivujen heleänvihreät lehdet kimaltelivat vesipisaroista aamuauringon säteiden osuessa niihin. Tuntui kuin kulkisi lumotussa metsässä jossain sadussa.
Vihoviimeinen rutistus Nikkaluokta Sarrin pysäköintialueelle tarkoitti kahden kilometrin asfalttimarssia. Jalkoihini sattui tässä vaiheessa niin paljon, että pysähdyin pariin otteeseen kirkumaan keihäänheittäjätyyliin hiljaisella maantiellä. Näkymät sillalta Vistasiin ja toiselle puolelle Paittasjärvelle korvasivat kivun ja säryn. Täysin tyyni vedenpinta heijasti vuoret silmänkantamattomiin. Oli tulossa kaunis päivä. Viimeinen patikointi oli 12,5 kilometriä, ja siihen kului hiukan alle kolme ja puoli tuntia. Kävin maksamassa pysäköintimaksun ja ostin mukin hyvää kahvia. Oli aika kiittää ja vilkuttaa Ruotsin Lapille - heippa ja nähdään taas!
