Sarekin vaellus on monen vaeltajan ämpärilistalla. Sarekin kansallispuisto sijaitsee Ruotsin Lapissa Jokkmokkin kunnassa. Jylhä Sarek on Euroopan vanhin kansallispuisto ja sitä kutsutaan usein Pohjolan viimeiseksi todelliseksi erämaaksi.
Sarekin alueella kohoavat kuusi Ruotsin kolmestatoista paritonnisesta vuoresta, jäätiköitä on noin sata. Merkittyjä polkuja tai tupia erämaassa ei ole, mikä yhdessä suurien jokien ylityksien ja vaihtelevien sääolosuhteiden kanssa tekee vaelluksesta vaativaa.
Pitkäaikainen haave, elämäni ensimmäinen vaellus Sarekissa, toteutui elokuussa 2022. Kahden viikon yksinvaelluksesta Ruotsin Lapissa vietin kahdeksan yötä Sarekin kansallispuiston puolella.
Miten pääsee Sarekiin?
Sarekin kansallispuisto sijaitsee Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kansallispuistojen välissä, eikä sen rajalle johda suoraa tietä. Kirjassa Fjällvandra i Sarek (Neregård, Fredrik) on esitelty Sarek-vaelluksen eri lähtöpaikat sekä suosituimmat Sarekin vaellusreitit. Käytännössä Sarekiin lähdetään Ritsemistä, Suorvasta, Saltoluoktasta, Sitoälvsbron/Aktsesta, Kvikkjokkista tai Stáloluoktasta.
Koska tein Sarekin vaelluksen suoraan Tarfalan ja Kungsledenin vaelluksieni perään, luonteva aloituspaikka oli Suorva. Suorvan padolta lähdettäessä kuljetaan ensin Stora Sjöfalletin kansallispuiston halki ja Sarekin kansallispuiston puolelle ehtii jo päivässä. Sen lisäksi reitti johtaa suoraan Guhkesvággeen ja useiden hienojen huippujen läheisyyteen. Tarkoitukseni oli kiivetä Sarektjåhkkån Nordtoppenille.
Suorvan padolta Guhkesvággen sillalle
Yövyin pienellä rantaan vievällä hiekkatiekaistaleella lähellä Suorvan parkkialuetta. Puuskittainen tuuli repi teltan helmoja läpi yön, ja painona toimineet kivet nirhasivat paikoin kangasta. Parkkipaikalla oli jätepiste, johon lajittelin omat roskani aiemmilta päiviltä. Asvalttipätkä oli nopeasti talsittu, ja jylisevä patoalue ohitettu. Polku kohti Njabbejåhkåa oli merkitty oranssilla nauhalla heti poroaitauksen takana. Se oli märkä ja mutainen. Suurin osa kesäkukista oli jo elokuun lopussa lakastunut, mutta vihreyttä riitti puissa ja pensaissa. Purojen yli pääsi siltoja pitkin. Suota ja soistumaa tuli eteen yhä enemmän. Yritin kiertää pahimmat hötöt, mutta horjahdin ja toinen jalkani mulahti pohjetta myöten kuravelliin ja sain jostain oksasta verisiä naarmuja käteeni.
Suuntasin maastossa ylös heti kun mahdollista jo ennen toista karttaan merkittyä siltaa ja löysin ylempänä kulkevan polun kuin vahingossa. Vähitellen lieju jäi taakse ja kulku muuttui mukavaksi. Saavuin purolle ensimmäiseen pikku kahlaukseen, alemmalla polulla yli pääsee siltaa pitkin. Tunturiylängöllä maisemat alkoivat näyttää yhä jylhemmiltä. Vastaan tuli päivän ensimmäinen ja viimeinen yksinvaeltaja. Jossain vaiheessa kadotin polun, mutta helppokulkuisessa maastossa löysin pian Njabbejåhkån – ensimmäisen pulssia nostattavan kahlauksen.
Noin 900 metrin korkeudessa joki haarautuu silmukaksi. Ensimmäinen haara oli helppo, vettä oli korkeintaan pohkeeseen ja pohjan kivet melko pieniä. Toisen haaran ylityskohtaa etsin pitkään, mikään ei tuntunut sopivalta. Lopulta päätin, että yli on vain mentävä vähiten kamalasta paikasta. Muutaman ensimmäisen metrin vesi ulottui yli polven ja suuret kivet sekä satunnaiset mutakuopat hankaloittivat etenemistä, loppupuoli oli taas helpompaa. Jotenkin kuvissa aina näyttää kuin joen voisi ylittää kivillä hyppien, mutta todellisuudessa kivien välillä on pitkä matka tai ne ovat sen muotoisia, ettei niiden päällä pysy kuin fakiiri. Istuin rantakivellä joen pauhua katsellen ja tunsin syvää helpotusta sekä äärimmäistä voimaantumista.









Kulkuani ilahduttivat porot. Toisin kuin aiemmin, nämä porot olivat uteliaita, tuijottivat herkeämättä ja lähtivät seuraamaan. Pysähdyin ja tuijotin takaisin, eivät olleet moksiskaan. Taas alkoi sataa. Pakkasin elektroniikan ja vedin sadevarusteet ylleni.
Olin taas löytänyt polun. Njirávjågåsj pauhasi sumun keskellä kurussa. Oli laskeuduttava reilusti alaspäin ylityspaikalle, jossa joki ryöppysi useina matalina vanoina kivikossa. Ylitys sujui ongelmitta. Vastarannalla oli pieni rosetti ylityspaikkaa ja polkua merkkaamassa. Polku katosi kuitenkin nopeasti leveään pajuhelvettiin, jossa tarvoin loputtomiin. Koettelemus päättyi Lulep Niendojågåsjille. Ensimmäiset kolme haaraa kahlasi helposti, neljännessä vesi nousi polviin saakka ja virta painoi voimakkaasti. Rosetti ohjasi polulle, tällä kertaa en enää sitä hukannut. Sumuinen Nienndon laakso näytti valtavan rauhalliselta ja kauniilta. Polku mutkitteli ylhäällä kivikossa, jota riitti rantaan asti – telttapaikat olivat harvassa. Kiirunoita pyrähteli kivien lomassa.
Saavuin viimeiselle isommalle virralle ennen Guhkesvággea, Alep Niendojågåsjin suistolle. Ensimmäiset kolme haaraa pystyi hyppelemään Goretex-kengillä, mutta neljäs vaati taas kahluusandaaleita. Täytin pullon kirkasta vettä, jatkossa olisi tarjolla enemmän jäätikön sulamisvesiä. Kiiruhdin illan jo hämärtyessä. Ja siinä se viimein kohosi: Bron. Olin viimein Sarekissa!
Guhkesvákkjåhkå raivosi alapuolellani harmaana. Sade taukosi juuri sopivasti, ja pystytin teltan. Olin vaeltanut Kungsledenillä päivää suunniteltua nopeammin ehtiäkseni valloittamaan ainakin Sarektjåhkkån hyvällä kelillä. Sääennuste oli kuitenkin muuttunut nopeasti huonompaan suuntaan, ja seuraavien päivien vuorten valloituksien aikataulu oli ihan levällään.
Vuojnestjåhkkån (1952 m) valloitus kahteen kertaan (melkein)
Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan. Aurinko pilkisteli vuorten takaa. Riemua ei tulisi kestämään kauan, iltapäivällä sataisi kaatamalla. Mietin, lähtisinkö kohti Sarektjåhkkåa, jotta olisin edes sen juurella, jos keli kuin taikaiskusta paranisi. Pakkasin lopulta päivärepun ja lähdin kohti Vuojnestjåhkkåa.
Rinne oli paikoin soista, harmaiden vanojen viiruttamaa maastoa. Kirkasvetisiä purojakin löytyi muutama. Vuojnesjågåsjin haaroista pääsi kuivin jaloin yli. Pusikon jälkeen nousu muuttui kivikoksi, rakka oli kuitenkin helppokulkuista. Kello 11 alkoi tihutella vettä, en ollut ehtinyt vielä edes 1500 metriin. Päätin, etten jatkaisi ylemmäs, vaan lähdin katsomaan maisemia ensin Vuojnesjiegnan puolelle, sitten Bierikjávrren suunnalle.










Alapilvet ja sumu vyöryivät vain minuuteissa vuorelle. Lähdin laskeutumaan. Kauempana näkyi pari vaeltajaa, vilkutimme toisillemme ja aloimme huudella englanniksi pohdintoja kelistä ja reiteistä. Lopuksi pojat kysyivät mistä olen, ja kun kerroin että Suomesta, sieltä vastattiin että ”No joo mitäs sitten englantia, Kokkolasta ollaan. Olishan se pitänyt arvata, että kun ei koko vaelluksella suomalaisia ole nähty, niin tämmöisessä sumussa sitten jollain vuorella törmätään!” Totesimme, ettei murkussa mitään näe ja lähdimme kaikki alas vuorelta.
Hain juomavettä, Vuojnesjågåsjissa vesi oli jo korkeammalla. Keräsin teltan vierestä sateessa kykkien kuksallisen mustikoita. Sade yltyi ja alkoi ukkostaa, loppuillan salamoi ja satoi kaatamalla. Vetäydyin makuupussiin torkkumaan. Parille seuraavallekin päivälle luvattiin sadetta ja ukkosta. Laskeskelin, että tiukkaa tekisi lähteä syvemmälle Guhkesvággeen ja Sarektjåhkkålle, se olisi vaatinut vähintäänkin kohtuullista säätä päivä numero kahdelle. Jos lähtisin Sarektjåhkkålle, yhtään varapäiviä ei jäisi Rapadaleniin sen varalta, ettei virtoja voisi ylittää, eikä vuorelle kiipeäminen näyttänyt edes mahdolliselta tulevien päivien aikana. Toivoin, mutta samalla tiesin jo luopuneeni huiputusretkestä.
Seuraava aamu näytti sumuiselta, kuten oli luvattu. En pitänyt kiirettä aamutoimissa, lähtisin jatkamaan matkaa kohti Bierikjávrrea. Vuojnestjåhkkån suunnalle ylemmäs rinteeseen oli yön aikana ilmestynyt kaksi telttaa. Kävelin samaa eilistä reittiä, jossa virtojen ylitykset olivat olleet helppoja. Nyt vesi oli noussut edelleen, laiskan piti etsiä uusia kivisiä ylityspaikkoja. Ilma alkoi kirkastua, harmittelin Sarektjåhkkåa. Ja kummastelin taas poroja, ne todella tuijottivat! Iso sammakko loikkasi suokasvillisuuden keskeltä ennen kuin astuin sen päälle. Suurimmat lätäköt sai kierrettyä, mutta kosteata oli.
Saavuin Vuojnestjåhkkån tasanteelle, josta avautuivat näkymät Bierikjávrrelle. Taivas muuttui siniseksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Nautiskelin päivästä maisemia ihaillen. Säätiedotus lupasi ukkosta vasta viideltä iltapäivällä. Jos nousisin ripeästi, saattaisin ehtiä alas… Eikun rinkka selässä kohti paritonnista vuorta! Nousin rinnettä lounaan puolelta. Jyrkkyydestä huolimatta nousu oli helppoa. Alun satunnaiset kivikot muuttuivat pelkäksi kivikoksi ja louhikoksi. Pikkukiviä, isoja kiviä, liuskekiveä, valtavia kiviä, sileää kalliota. Silmä lepäsi maisemissa molemmin puolin: oikealla Spijkkakammen ja jäätikkö, vasemmalla Bierikjávrren laakso ja Ähpárin massiivi.








Tulin harjanteen kapeimpaan kohtaan. Kello oli tasan 16, tuuli navakoitui ja harmaat pilvet liikkuivat nopeammin. Olin päättänyt lähteä paluumatkalle viimeistään silloin, koska halusin päästä riittävän alhaalle ennen ukkosen saapumista. Olin hiukan alle 1900 m korkeudessa, viimeinen musta ja jyrkkä harjanne, noin 80 nousumetriä ja 500 metriä matkaa, pitäisi jättää väliin. Harmitti vähän. Samassa taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä ja tuli pelottavan pimeää. Lähdin juoksujalkaa alas vuorelta.
Laskeuduin samaa reittiä ja käännyin jossain vaiheessa kohti Bierikjávrrea. Vaikkei vielä satanut eikä ukkostanut, lähdin etsimään telttapaikkaa, koska jalkoihini sattui. Pysähdyin 840 metrin korkeudelle virran äärelle ja suuren kiven läheisyyteen – saisi toimia ukkosenjohdattimenani. Joen ylittäisin vasta aamulla. Juuri kun sain ruuat valmiiksi, alkoi viimein sataa. Potkaisin ruokiensiirto-operaatiossa kaakaomukinikin nurin, huiputusrommit valuivat heinikkoon kuin vesi hanhen selästä. Teltassa kuoriuduin märistä sukista ja kauhistelin jalkojani: nahka oli aivan valkoista ja ryppyistä ja näytti jotenkin pelottavan irtonaiselta koko jalkapohjan mitalta. Kuivasin, desinfioin ja rasvasin koivet kuiviin alpakkasukkiin. Uni tuli aikaisin sateen ropinaa kuunnellessa.
Sarekin vaelluksen haastavin joen ylitys: Bielajåhkå
Aamulla paistoi aurinko. Ja satoi. Ja tuuli puhalsi hurjissa puuskissa ja pyörteissä. Kaikki samaan aikaan. Tuulensuunta oli yön aikana vaihtunut 180 astetta. Aamupuurot piti kantaa juosten telttaan sateensuojaan, kun keli vaihtui sekunneissa. Hyödynsin kaatosateen tuomaa taukoa lojumalla teltassa ja tutkimalla karttaa. Pielastuganin ympäristö näytti hiukan epämääräiseltä. Kun pakkasin telttaa, poroja hiipparoi taas lähelle kummastelemaan ihmisen touhuja. Laitoin kahluukamat päälle joen ylitystä varten ja päädyin talsimaan Crocseissa koko matkan Bielajåhkålle. Matkan varrelle osui paljon pieniä puroja, joissa oli usein kiviä ja vettä 10-20 senttiä. Paitsi puolivälissä jäätikön sulamisvirroissa oli rutkasti vettä. Yhdessä normaalissa ylityspaikassa virtaus näytti liian kovalta, joten aloin katsella vaihtoehtoista paikkaa. Porot näyttivät mallia ylitykseen ja menin perässä.
Koko matka Bierikjávrren ohi oli märkää. Länsi-lounaispuolella polku kulki keskellä rakkaa. Keli oli muuttunut ihan miellyttäväksi. Mitä nyt välillä tihutti. Pielastugan näkyi pikkuisena pisteenä edessäpäin. Tulin kohtaan, jossa jokilaaksot risteävät. Jylhä maisema avautui kaikkiin ilmansuuntiin. Ohitseni kulki yksinvaeltaja. Miehen HMG:n repusta ja niukasta varustuksesta päättelin, että kevytretkeilijä taisi olla. Aloin etsiä Bielajåhkån ylityspaikkaa. Ja sitä saikin etsiä pitkään käännellen ja väännellen karttaa. Lopulta löysin oikean Skárján suunnasta tulevan polun sekä normaalin kahlauspaikan. Mutta voihan hirvitys: harmaa vesimassa ryöppysi vaahtopäisenä massiivisen kohinan saattelemana putouksesta alaspäin ja edelleen jonnekin alas seuraavaan putoukseen. Kokeilin sauvalla syvyyttä, heti rantapenkereen edessä vettä oli noin vyötäröön asti. Ja vesimassassa oli valtava vauhti.








Seuraavan tunnin pyörin edestakaisin etsien vaihtoehtoista ylityspaikkaa. Kartan ylemmän polun ylityspaikalla vettä oli ainakin metrin verran nopeasti virtaavassa kanaalissa. Ei tullut kauppoja siitäkään. Aloin miettiä leirin pystyttämistä ja ongelmanratkaisun siirtämistä aamulle, mutta katseeni kiinnittyi alavirran tapahtumiin. Olin aiemmin huomannut vaeltajapariskunnan, joka myös kulki edestakaisin, nyt paikalle osui toinenkin seilaava pariskunta. Päätin tunkea seuraan kyselemään, olisivatko huomanneet sopivia kahluupaikkoja. Ylityspaikka oli toki löytynyt, mutta sen sopivuus oli mysteeri.
Hollantilais(?)pariskunnan nainen lähti rohkeasti testaamaan jokea. Vesi nousi lähes haaroihin ja leveän mutkan ylityksessä kesti pitkään. Pakkasin kamat ja sukkuloin kolmanneksi kahlaajaksi. Nainen huuteli kannustuksia toiselta rannalta, kun tein hiki otsalla töitä voimakasta virtaa vastaan. Sandaalikin oli lähteä litomaan, mutta sain laitettua sen kiinni puolivälin isolla kivellä. Selvisin hengissä. Istuin mättäällä kiitollisena ja katselin ruotsalaisparin ylitystä. Kaikki olivat kulkemassa kohti Rapadalenia. Kiittelin vuolaasti avusta ja seurasta kahlauksessa – Bielajåhkåa en olisi yksin ylittänyt, ainakaan tuona iltana.
Tarkoitukseni oli kiivetä lähelle Låddebáktea yöksi, jotta ehtisin sen valloitukseen heti aamusta. Yllättäen nousi taas hirmuinen tuuli, jossa pelkkä kulkeminen oli lähes mahdotonta. Tuuli Rapadalenin suunnasta, suoraan Spökstenenin yläpuolella olevalle tasanteelle. Totesin, ettei leiriytyminen ylhäällä onnistuisi ja kiersin rinnettä vastakkaiseen suuntaan suojan puolelle. Sarekiin lähtiessä kannattaa osata pystyttää teltta äärimmäisissä keleissä. Absidit olivat pyörivässä myräkässä niin lytyssä, etten lähtenyt edes yrittämään veden keittämistä, vaan popsin keksejä ja karkkia ja kävin unille vatsa pikkuisen kurnien. Myrskyn ja nälän takia oli niin kylmä, että nukuin yön toppatakissa.
Låddebákten (lähes) valloitus
Epävakainen sää jatkui, onneksi vettä ei tullut paljonkaan. Kuppasin silti aamutoimissa älyttömän pitkään huonosti nukutun yön jäljiltä. Lähdin nousemaan rinnettä selkeää polkua pitkin. Välillä reitti oli niin jyrkkä, että käsillä piti auttaa nousemista. Alhaalla laaksossa ihan haamulta näyttävä Spökstenen tuijotti porolaumaa. Ylhäällä liiteli majesteettinen Sarekin kotka. Suunnittelin jonain päivänä hankkivani sellaisen linssin, että myöhemmin ei tarvitsisi arvailla mitä täysvalkoinen kuva pienellä likatahralla esittää.
Saavutin viimein vuorien välisen tasanteen, Snávvávággen laakson. Vastaani käveli vaeltajakaksikko, ja pysähdyimme vaihtamaan kuulumisia. He olivat matkalla Sarekin halki Kvikkjokkista Ahkkálle saakka. Rapadalen oli ainakin päivä sitten ollut erittäin märkä. Tieto ei yhtään helpottanut ennakko-odotuksiani Rapa-laaksosta.















Lähdin etsiskelemään vesistön ylityspaikkaa Låddebákten juurelle. En osannut päättää sopivaa kohtaa, kävelin pitkin rantoja edestakaisin, kuvasin tupasvilloja ja mutustin suklaata. Lopulta katsoin kelloa ja aloin laskea kauanko Låddebákten valloitukseen kuluisi aikaa. Kauan. Totesin, että tulisi jo hämärää, kun olisin laskeutunut alas vuorelta, enkä tiennyt, pääsisinkö eteläpuolelta laskeutumaan vai pitäisikö palata samaa reittiä takaisin tasanteen pohjoispäähän. Päätin kulkea laakson läpi ja tyytyä valloittamaan 1066-metrin huipun sekä alemman näköalapaikan Låddebákten kaakkoispuolella. Siten ehtisin ylittää Jilájåhkån valoisaan aikaan.
Jilájåhkålle laskeuduttiin jyrkkää rinnettä. Joki oli kirkasvetinen, vettä riitti hiukan polven päälle. Olin edellä aikataulustani, joten leiriydyin heti Jilájåhkån yläpuolelle tasanteelle. Keräsin mustikat pois teltan alta ja aloin nauttia kauniista ilta-auringosta. Taskussani oli yhä yksi ylimääräinen päivä, joten seuraavana päivänä olisin voinut käydä Låddebákten huipullakin, mutta en kokenut enää tarvetta huiputukseen – kaakkoisreunan maisemat olivat riittävän huikeat. Sitä paitsi koko reissun jännittävin osuus, jopa Sarektjåhkkåa pelottavampi Rapadalen, odottaisi seuraavaksi. Rapalaaksoon halusin ehdottomasti ehtiä hyvällä säällä välttääkseni yli äyräidensä nousevat virrat.
Rapadalen: viidakkoa, liejua ja hellettä
Aamulla maa oli paikoin kuurassa ja hengitys höyrysi kylmässä ilmassa. Alas laaksoon johti selkeä polku, mutta alas vedenrajaan lähtevän polun pään missasin. Rapadalenin pöpelikkö oli odotetusti liejuista ja tiheää kuin viidakko. Jossain vaiheessa kuvittelin löytäneeni reitin rantaan ja näin pienen rosetinkin, mutta seuraamani jäljet ja soistumassa kulkeva ura olivat luultavasti hirven tekemät. Vettä oli pahimmillaan pohkeisiin asti, molemmat kengät hörppivät kuravettä ja olin korviani myöten sedimenttipölyssä. Kamera parka. Sadehousut parat. Raivasin tieni pajukon läpi sisulla rantapolulle ja lähdin kävelemään tyytyväisenä eteenpäin. Samassa Bielajåhkålla tapaamani ruotsalaispariskunta pölähti paikalle vastakkaisesta suunnasta. Vesi oli kuulemma korkealla, Svirjakanaalissa vettä oli ainakin metrin verran. Hetken juteltuamme lähdimme kaikki takaisin ylemmälle polulle. Kipitin ruotsalaisten perässä pidemmän lenkin enkä mennyt toistamiseen hirvipolulle ryteikköön ja lätäkköön.
GPS ei tahtonut löytää sijaintia ja seikkailin eestaas metsikön poluilla, kun en tiennyt mikä niistä on oikea. Välillä katsoin paperikarttaa ja kuvittelin tietäväni sijaintini. Välillä kuljin ryteikköjen läpi. Lopulta olin taas kartalla ja kuljin kapeaa viidakkomaista polkua rannan tuntumassa. Useimmat pienet virrat olivat täysin kuivia. Paikoin vesi oli uurtanut syviä kanavia maaperään – jopa niin syviä, että olisin pystynyt seisomaan kanavassa koko pituudeltani. Leveyttäkin oli juuri sen verran, etten olisi rinkka selässä uskaltanut hypätä yli. Helle paahtoi ja istuin välillä puiden suojassa vilvoittelemassa. Skoarkkijávrátja oli pelkkä puropahanen, mutta sen ympärillä levisi valtava valuma-alue kaatuneine puineen ja juurakkoinen. Kiitin ääneen, etten ollut Rapadalenissa korkean veden aikaan.
Näin alempana metsikössä itävaltalaispariskunnan, joka viittilöi neuvoja. Olivat eksyneet polulta. Joku italialainen vaeltaja oli kuulemma ylittänyt Bielajåhkån kohdasta, jossa vettä oli vyötäisiin. En tullut kysyneeksi, oliko italialainen ollut parimetrinen mies, mutta kiittelin mielessäni, etten lähtenyt yrittämään ylitystä samasta kohdasta. Pariskunta varoitti edessä olevasta kosteikosta, jossa he olivat kadottaneet polun. Suoalue olikin laaja ja hyvin märkä, ja polun kadotin tietty minäkin.











Vähän ennen Alep Vassjajågåsj-jokea polku taas löytyi, ja se johdatti tavallisille ylityspaikoille. Harmaana vellova joki näytti hiukan haastavalta, joten kuljeskelin pitkin rantaa vaihtoehtoja punniten. Lopulta päätin ylittää sen normaalin kahlauspaikan kohdalta. Vettä oli vähän yli polven, pohjassa jonkun verran irtokiviä, ja virta kohtalainen, mutta Bielajohkan jälkeen ylitys tuntui helpohkolta. Istuin silti hetken rantatörmällä purkamassa kahlauksen tuomaa henkistä kireyttä. Tässä vaiheessa suu levisi korviin, sillä olin vihdoin selvittänyt kaikki etukäteen pelkäämäni vesistöt. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja elämä tuntui mielettömän hienolta.
Kolmannen pienen joenhaaran ylityksen jälkeen polku kääntyi vasemmalle ja seuraili virtaa ylös vuorille. Kävelin ylös vesiputouksille asti ja pidin kartanlukutauon. Puskissa näkyi pientä tallaantunutta reittiä, ja suuntasin jyrkkään rinteeseen. Pikkulinnut visersivät puiden latvoissa. Löysin kirkasta vettä janooni, kovalla helteellä olisi pitänyt ehkä kantaa täydempää vesipulloa. Vihdoin saavuin puurajan yläpuolelle ja pyyhin hikeä otsaltani, helle ei antanut armoa. Seurasin jotain pieniä poropolkuja ja hyppelin välillä rakassa. Vesi oli jälleen loppu ja virtapaikat kuivia. Näin jo kaukaa, että tasanne, johon olin merkannut telttapaikan, oli varattu.
Pystytin leirin jo hiukan aiemmin lähelle pientä kirkasta puroa – näkymät Rapa-laaksoon olivat loistavassa ilta-auringossa taivaalliset tältäkin paikalta. Iloitsin kiireettömästä pitkästä illasta suurenmoisessa kelissä, alkumatkan kurjuus unohtui pötkötellessäni patjalla. Rinteessä oli iso kivipaasi, joka toimitti sohvan ja pöydän virkaa. Siinä istuin, söin ja katselin auringonlaskua vuorten taakse. Ja iloitsin Rapadalenista selviytymisestä. Se oli niitä hetkiä, jolloin koen olevani yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Hetkiä, jotka muistan elävästi kenties elämäni loppuun saakka. Maltoin nukahtaa vasta kun viimeinenkin vaaleanpunainen taivaankaistale tummui musteensiniseksi.
Vesiputouksessa uintia, kahlauksia ja yö Gierdogiesjtjåhkkålla
Heräsin auringon noustessa ihailemaan ja kuvaamaan luontoa. Hassasin aamutoimiin kaikkinensa melkein neljä tuntia, en tiedä miten. Otin suunnaksi Lulep Vassjajågåsj-joen ja lähdin matkaan. Tunturiylängöllä oli mukavaa kulkea ja kuunnella kapustarinnan huilua. Välillä eteen osui pientä rakkaa tai pajuja ja soistumaa. Lulep Vasjjajågåsj virtasi syvän rotkon pohjalla. Hyvä ylityspaikka, leveä suvantokohta, näkyi jo ylös rinteeseen.
Laskeutuessani jyrkkää seinämää huomasin jonkunlaisen polun, joka vei alas rantaan. Istuin kivelle vaihtamaan sandaaleita. Kaukana ylhäällä toisella puolella rotkoa näkyi kaksi vaeltajaa, vilkutin heille ja he vilkuttivat takaisin ennen kuin katosivat erämaahan. Lulep Vássjájågåsjin vesi olikin kirkasta eikä jäätikön sulamisvettä, ja suhteellisen tasaisella pohjalla vähän yli polveen ylettyvässä virrassa ylitys sujui helposti.
Kiipesin takaisin ylängölle. Välillä löytyi polkuakin kuljettavaksi matalassa tunturikasvillisuudessa. Yhtäkkiä edessäni näkyi hieno vesiputous, jonka alla oli leveä ja rauhallinen suvantokohta. Allas oli kuin tehty uimiseen. Oli helteinen ja tuuleton päivä, olin hiestä märkä, ja totesin että no hitto miks ei!
Istuin rauhassa kuivattelemassa lämpimillä kivillä. Aurinko tarttui käsivarsiin, suojakertoimia ei ollut matkassa. Ei uskoisi miten monenlaista keliä voi mahtua vaellukseen vuoristoisessa erämaassa. Vesiputouksilta lähti selvä polku kohti Buovdajågåsjia, välillä näkyi jokunen rosettikin. Maassa oli paikoin jo punaista ruskaa. Tuntui hyvältä kävellä yksin erämaassa.















Buovdajågåsj-joessa oli vettä parikymmentä senttiä sekä paljon kiviä, muttei ihan niin paljon, että ylitys olisi onnistunut kahlaamatta. Kivinen kanjoni kimalteli iltapäivän auringossa. Lähdin kiertämään Suorkitjåhkkåa. Jossain vaiheessa huomasin nousseeni hiukan liian ylös, sillä kivet olivat muuttuneet lohkareiksi ja lohkareet valtaviksi. Joskus on vaikea löytää sopiva korkeus ja linja märän pajukon ja lohkarepellon väliltä. Alemmas laskeuduttuani kulku helpottui. Lopulta edessä oli jälleen laskeutuminen syvään kanjoniin. Ihailin putouksien sarjoja ja valitsin matalan suvantopaikan ylitykseen. Lopuksi kiipesin hyvin jyrkkää rinnettä kohti Gierdogiesjtjåhkkåa.
Gierdogiesjtjåhkkålla huomasi sivistyksen tulleen lähemmäksi: rosetteja alkoi olla vähän joka mutkassa. En tiedä onko se hyvä asia koskemattomassa erämaassa. Täksi illaksi tarkoitukseni oli ollut mennä Skierfen juurelle telttailemaan, mutta Sarektjåhkkålta jääneen ylimääräisen päivän ansiosta päätinkin jäädä nauttimaan ilta-auringosta Gierdogiesjtjåhkkålle. Kivisellä vuorella telttapaikat olivat kortilla, mutta löysin majalleni pikkuisen läntin auringonlaskumaisemin.
Nautin jälleen ihan vain olemisesta ja syömisestä maisemissa. Tein illalla vielä sandaaliekskursion vuorenrinteillä ja kävin katsomassa vaaleanpunaisen taivaan värjäämää Skierfeä ja Rapadalenin suistoa. Yksin vuorella telttailu lämpimässä kesäillassa tuntui maagiselta. Heräsin yöllä kurkistamaan, jos elokuun viimeisinä päivinä lykästäisi revontulien kanssa. Vihreitä loimuja ei näkynyt, mutta taivaankansi peittyi tuhansiin kirkkaisiin tähtiin. En jaksanut kaivaa kameraa esille, mutta painoin kauniin hetken syvälle mieleeni.
Skierfe auringonlaskussa – yhden unelman täyttyminen
Kaunis tuuleton ja aurinkoinen keli jatkui. Vessapaperi loppui, kolme päivää pitäisi sinnitellä karttatulosteilla ja ruutupaperisuikaleilla, sillä kulkisin vielä pitkän matkaa Kungsledeniä Saltoluoktaan. Lähdin kiertämään kivistä Gierdogiesjtjåhkkåa. Olin odottanut jyrkkää ja hankalaa kivikkoa, mutta rosettien viitoittama reitti hieman alempana rinteillä kulki helppokulkuisella tasanteella.
Polku saapui Gierdogiesjitjåhkkån ja Skierfen väliselle tasanteelle, jota lähdin kiertämään virtojen pohjoispuolelta. Porotokka laidunsi satapäisenä kullankeltaisessa heinikossa. Näin kauempana pari vaeltajaa. Skierfen rinteessä risteili pieniä polkuja, lähdin nousemaan kohti ylempää tasannetta. Telttapaikka ilta-aurinkonäkymin löytyi sopivan suojaisasta kohdasta, joten pystytin leirin ja pidin tankkaustauon. Skierfen ympäristössä hyöri paljon ihmisiä, tai ainakin se siltä tuntui hiljaisen erämaaosion jälkeen. Skierfelle pääsee helposti Aktsesta päiväretkelle selkeää polkua pitkin.
Koska retken huiputukset olivat jääneet laihoiksi, lähdin ensimmäiseksi Bassoajvvelle. Tunturimaisen laakea töppäre oli helppo nousta, olin huipulla jo tunnissa. Ylhäältä avautuivat hienot maisemat joka suuntaan, mutta repivä tuuli pakotti sukkelasti paluumatkalle. Onneksi olin napannut telttapaikan gps-koordinaatit talteen, suunnistin pari sataa metriä pieleen. Tein lounasta ja pakkasin eväsrepun, ja lähdin katselemaan ilta-aurinkoa viimeiselle vuorelle, kuuluisalle Skierfelle, joka kohoaa 1179 metriin.















Skierfelle pitäisi kartan mukaan johtaa polku, mutta en sellaista yrityksestä huolimatta löytänyt. Maasto oli kuitenkin helppoa kävellä ilman polkuakin. Tasanteen leiripaikalta nousumetrejä ei enää kertynyt kovinkaan paljon, joten vaelsin Skierfen huipulle rivakasti. Päiväsaikaan vuorella rampannut porukka oli poissa, sain koko Skierfen itselleni. Jos Bassoajvvella tuuli oli puhaltanut hiukset irti päästä, Skierfellä nautin lempeän tyynestä säästä. Ilta-aurinko kultasi Rapa-laakson, jonka mutkittelevat suistot heijastivat kuin peileinä taivaan kirkkauden.
Istuin hiljaisuudessa lämpimillä kivillä niin lähellä pystysuoraa seinämää kuin uskalsin. Mietin tekemääni pitkää yksinvaellustani. Tämä olisi viimeinen ilta ja yö jylhässä erämaassa, Sarekin kansallispuistossa, huomenna astelisin jo Kungsledenin kenties ruuhkaisia polkuja. Matkani tuntui ihmeelliseltä. Olin kohdannut äärimmäisiä kelejä ukkosmyrskystä helteeseen, selviytynyt pelottavista jokien ylityksistä, ja kantanut ensimmäistä kertaa elämässäni kaiken 15 vuorokauden elämiseen tarvittavan selässäni. En ollut kokenut väsymystä missään vaiheessa, pystyin luottamaan joka tilanteessa siihen, että kroppa ja mieli toimivat. Olin käynyt matkan varrella kaikenlaisia henkisiä keskusteluja. Sisälläni lepäsi rauha. Sarekin vaelluksen jälkeen en enää pelännyt mitään. Skierfellä auringonlaskua hiljaa katsellessani ymmärsin, miten suuren unelman olin juuri toteuttanut.
Palasin takaisin teltalleni hämärän laskeutuessa. Istuskelin ulkosalla vielä pitkään vuoria katsellen ja kaakaota juoden, ennen kuin maltoin käydä unille. Aamulla pilvimassat ja sumu vyöryivät alhaalta laaksosta peittäen maisemat alleen. Laitoin suosiolla kompassin kaulaani ja otin suunnaksi Aktsen ja Kungsledenin. Sitten käännyin, kiitin ja kumarsin syvään erämaan suuntaan.
Kokemukseni Sarekin vaelluksesta elokuussa pähkinänkuoressa
- Sarekin kansallispuistossa on paljon eri vaellusreittejä. Vaelsin Sarekissa reittiä Suorva – Bron – Pielastugan – Rapadalen – Skierfe – Saltoluokta. Kokemukset ovat siis tältä reitiltä.
- Kevytretkeily ja kevyemmät varusteet tekivät vaelluksesta vaikeissa olosuhteissa merkittävästi helpompaa verrattuna aiempiin painavalla rinkalla tehtyihin retkiin.
- Reitillä on paljon selkeää mutta merkitsemätöntä polkua, joka helpottaa kulkemista. Valmiiden polkujen suosiminen vähentää myös erämaaluonnon kulumista.
- Ylempänä vuorilla matalassa tunturikasvillisuudessa kulkeminen on paljon helpompaa kuin alhaalla laaksossa, jossa vaihtoehdot ovat joko upottavaa suota, tiheää pajukkoa, hankalaa rakkaa tai kaikkea tätä yhdessä.
- Jokien ylitykset ovat normaalin veden aikaan korkeintaan keskivaikeita, mutta korkean veden aikaan jotkut ylitykset muuttuvat vaikeiksi tai jopa mahdottomiksi (ainakin lyhyehkölle) yksinvaeltajalle.
- Elokuun lopulla vesi on keskimäärin huomattavasti alempana kuin alku- ja keskikesällä, mutta jo päivänkin rankka sade saattaa nostaa vedenpinnan todella korkealle. Toisaalta hellepäivä saattaa saada jäätikön sulamisvesivirrat tulvimaan. Rapadalenissa en haluaisi olla korkean veden aikaan.
- Elokuun lopulla itikat ovat pääosin kadonneet ja kesäkukat kuihtuneet. Mustikkaa ja lakkaa löytyy aamupuuron päälle.
- Sää Sarekissa voi olla mitä tahansa: kaatosadetta, hellettä, ukkosta, myrskytuulta, pakkasta sekä samaan aikaan useampaa sorttia. Varaudu kaikkeen.
- Jos haluat huiputtaa vuoria, varaa riittävästi varapäiviä. Kaksi varapäivää ei silti takaa sitä, että pääsisit yhdellekään huipulle.
- Kirkasta vettä on hyvin saatavilla, sitä ei juuri tarvitse kantaa mukanaan. Jäätikön sulamisvettä ei kannata juoda.
- Sarekissa, varsinkin polullisilla valmisreiteillä, tapaa jonkun verran muita vaeltajia, mutta eteen tulee myös päiviä, kun ei näe ketään.
- Kansallispuiston alueella on villieläimiä ja suurpetoja, Rapadalenissa näkee usein hirviä. Omalla matkallani näin vain kotkan ja todennäköiset ketun jäljet. Sekä poroja, paljon poroja.
- GPS-signaali voi kadota välillä. Kännykkäverkkoa ei luonnollisesti ole lainkaan.
- Matkan varrelle ei osu yhtään tupaa tai muutakaan suojaa, olet telttasi varassa.
- Sarek on ainutlaatuinen luonnontilainen erämaa – älä jätä luontoon jätteitä tai muita jälkiä, äläkä rakenna yhtään uutta kivikasaa, vaikka kovasti mieli tekisi.
- Sarekin vaellus teki lähtemättömän vaikutuksen – sinne palaan uudestaan!
10 Avautumiset