Galdhøpiggenin vaellus: yksin Skandinavian huipulla

Galdhøpiggenin vaellus: yksin Skandinavian huipulla

Pitkä ja hikinen kiipeäminen alkoi tuntua kaiken vaivan arvoiselta. Joka suuntaan avautui henkeäsalpaavan kaunis vuoristomaisema, joka kylpi ilta-auringossa sinisen taivaan alla. Tunne-elämys oli sanoin kuvaamaton, koin ykseyttä universumin kanssa. Olin samaan aikaan pakahtumaisillani onnellisuuteen ja syvästi kiitollinen.

Galdhøpiggen on Norjan ja Pohjoismaiden korkein vuori Jotunheimenin kansallispuistossa. 2469 metriä merenpinnan yläpuolella olevalta huipulta avautuu huikea panoraama Norjan vuoristoon. Galdhøpiggenin voi huiputtaa Juvashyttalta Styggebreen-jäätikön ylittämällä, tai patikoimalla Spiterstulenilta.

Spiterstulenilta lähtevään helppoon, mutta kuntoa vaativaan Galdhøpiggenin vaellukseen ei tarvitse erityisiä välineitä, taitoja eikä opasta. Vaelsin Galdhøpiggenin upean vuoristoreitin yksin aurinkoisena päivänä elokuun viimeisellä viikolla.

Jotunheimenin kansallispuisto

Jotunheimen tarkoittaa sananmukaisesti 'jättiläisten kotia'. Jotunheimen jylhät vuoristot ja salaperäisyys on kiehtonut lukuisia suuria taiteilijoita historian aikana.

Jo 1800-luvulta lähtien Jotunheimenin seutu on houkutellut niin vaeltajia kuin vuorikiipeilijöitäkin kansallispuiston suurelle alueelle. Norjan Jotunheimen tarjoilee lukemattomia korkeita vuoria, valtavan kauniita vaellusreittejä vehreissä laaksoissa ja vuorilla, sekä toinen toistaan huikeampia maisemia.

Galdhøpiggenin reitti on luultavasti kaikkein kuuluisin vaelluksista, mutta Besseggenin harjanteen vaellus on valittu yhdeksi kahdestakymmenestä maailman parhaasta vaelluksesta. Upeita elämyksiä löytyy myös Fannaråkin klassikkovaellukselta.

Miten pääsee Galdhøpiggenille?

Galdhøpiggenin vaelluksen suosituin reitti lähtee Spiterstulenin vuoristoasemalta. Spiterstulen sijaitsee Visdalsvegen-tien päässä.

Ajoin Turtagrøn suunnasta 55-tietä eli Sognefjelletin maisemareittiä Røisheimin hotellille saakka, josta tie kääntyi oikealle Visdalsvegenille. Kapea, mutkikas ja hyvin kuoppainen soratie johtaa suoraan Spiterstulenille. Lampaat ja lehmät saavat laiduntaa vapaasti alueella, ja ajajaa kehotetaankin hidastamaan vauhtia ja varomaan eläimiä. Spiterstuleniin mennessä peritään myös tie- ja parkkimaksut (100 NOK vuonna 2020), jotka voi maksaa vuoristomajan vastaanotossa tai luottokortilla automaatilla rakennuksen ulkopuolella vuorokauden sisällä saapumisesta.

Spiterstulen vuoristomaja

Spiterstulenin vuoristomaja sijaitsee 1100 metriä merenpinnan yläpuolella, mikä tarkoittaa kylmähköjä öitä. Asia, jota en lainkaan ajatellut etukäteen. Laaksoa halkovan joen toinen puoli on leirintäaluetta. Teltan voi pystyttää myös kauemmaksi ilmaiseksi, kunhan se on yli kilometrin etäisyydellä Spiterstulenista. Halusin käyttää vessaa ja suihkua, joten maksoin yhden yön telttapaikan (145 NOK). Hintaan kuului poletti kuuden minuutin suihkuun, ja ilmeisesti jokin koronalisä.

Olin saapunut Spiterstulenille puolenpäivän aikoihin. Ilmoittautumiset, teltan pystytys, vaatteiden vaihto ja pakkaus veivät reilun tunnin, ja olin valmiina lähtöön kymmentä yli yksi iltapäivällä. Suosittelen starttaamaan Galdhøpiggenin reitille jo aamupäivällä. Aurinko paistoi pilvettömältä siniseltä taivaalta, ja ulkona tarkeni hyvin kevyellä merinotopilla ja teknisellä urheilupaidalla.

Galdhøpiggenin reitti

Galdhøpiggenin reitti Spiterstulenilta vuoren huipulle ja takaisin on yhteensä 13 kilometriä. Huipulta löytyy pieni kahvio ja rakennuksen ulkopuolelta joitain penkkejä. Huipulla on reilusti tilaa.

Galdhøpiggenin polku on hyvin merkattu koko matkalta, eksymisen vaaraa ei juuri ole. Galdhøpiggenin vaellus on aika helppo, peruskunnolla pärjää. Matkan varrelle ei osu yhtään jyrkkiä tai ilmavia paikkoja, joten reitti sopii hyvin myös korkeanpaikankammoisille.

Galdhøpiggenin vaellus ja oma kokemukseni

Galdhøpiggenin polku alkaa joen yli vievältä sillalta. Heti sillan jälkeen näkyy oikealle pieneen metsikköön osoittava T-kyltti, jossa lukee ”Galdhøpiggen”. Muutaman lankun jälkeen polku muuttuu selväksi sorapoluksi, joka lähtee kohoamaan matalan kasvillisuuden keskelle. Katselin matkantekoa karttasovelluksesta, ja kohdassa, jossa kartan mukaan piti olla Y-risteys, polku näytti ihan erilaiselta. Muita patikoijia ei näkynyt, joten palasin puolisen kilometriä takaisinpäin varmistaakseni, etten ole vahingossa lähtenyt väärään suuntaan. Reittiä olikin hiukan siirretty kulkemaan uudesta paikasta, ja se palasi vähän myöhemmin vanhalle uralle.

Lyhyen metsävyöhykkeen jälkeen maasto vaihtui tundran matalaksi kasvillisuudeksi. Sammaleet peittivät maata kauttaaltaan, tupasvillat täplittivät rinnettä ja myöhäiskesän violetit ja pinkit luonnonkukat koristivat polunvartta. Vuorilta valuva vesi solisi kivien välissä. Kiipeäminen lämpimässä säässä oli hikistä puuhaa, joten pidin aina välillä lyhyitä juomataukoja maisemista nauttien. Muita ulkoilijoita ei näkynyt, vain turvallisen välimatkan päästä tuijottavia lampaita.

Vähitellen kasvillisuus käy vähiin ja tilalle tulee loputtomasti pelkkiä kiviä ja soraa. Paikoin näkyi lumisia länttejä. Samalla ilma kylmeni selvästi, ja laitoin ylleni merinovillapaidan. Yhtäkkiä edessä kohosi luminen rinne. Lumipolku ei ollut kovin jyrkkä, mutta sitäkin pidempi. Sohjossa kiipeäminen oli sauvoista huolimatta melko hidasta. Vastaan alkoi tulla myös ihmisiä. Kylläpä ovat aikaisin heränneet vuorenvalloitukseen, tuumin mielessäni ja huutelin hej hej kaikille vastaantulijoille. Oikeasti minä olin se, joka lähti vuorelle vähän myöhässä, kuten tavallista.

Ensimmäisen lumiosuuden jälkeen, jossain 1700-2100 metrin välillä reitti kulkee suurilla kivenlohkareilla, ja palaa sitten taas sorapolulle. Vähän väliä tuntuu siltä kuin huippu jo lähestyisi, mutta rutistuksen jälkeen edessä onkin laskeutuminen ja taas uusi nousu. Spiterstulenilta patikoidessa huiputetaan itse asiassa kolme yli kaksitonnista huippua: Galdhøpiggenin lisäksi Svellnose (2272 m) ja Keilhaustopp (2355 m). Valehuippujen välillä hikoillaan ylös ja alas. Tajusin asian vasta reissuni jälkeen.

Kiviaines alkoi muuttua tummaksi, lähes mustaksi. Lunta näkyi yhä enemmän. Polku lähti kulkemaan pitkää ja leveää harjannetta. Olin kavunnut tässä vaiheessa nelisen tuntia, ja pidin kello viiden tankkaustauon. Kaivelin laukusta valtavan juustosämpylän. Urheilujuomaveteni hupeni kovaa vauhtia, joten säännöstelin sen litkimistä. 1600 metrin korkeuden jälkeen puroja ei enää ollut.

Tauon jälkeen vuorossa oli taas valtavilla kivilohkareilla hyppimistä. Lumesta heijastuva auringonvalo suorastaan sokaisi silmiä, jos riisui aurinkolasit. Toinen soolopatikoija tuli vastaan, ja vaihdoimme hejhej-tervehdykset. Sitten mies sanoi jotain norjaksi, vastasin englanniksi sorry. Hän kuitenkin pysähtyi juttelemaan ja halusi tsempata vuorenvalloitustani, yksin kun olin. Mies oli jo käynyt huipulla ja arvioi sinne kestävän vielä vähintään tunnista puoleentoista tuntia. Tuntui melko pitkältä matkalta, kun kellokin oli jo paljon. Myös kahvila oli suljettu koronan takia, ja sain heittää hyvästit kahvi- ja limsaunelmilleni, joista olin ammentanut voimaa kiipeämiseen.

Kuten patikoija oli kertonut, edessä oli jyrkkää kiipeämistä lumessa. Viimeinen nousu oli kaikkein haastavin, rinne oli hyvin jyrkkä ja lumi todella liukasta. Ilman sauvoja nouseminen olisi ollut tuskallisen hidasta. Viimeisiä retkeilijöitä laskeutui huipulta. Yhtäkkiä takanani kuului kova kiljahdus, ja näin miten eräs nainen liukui loppumetrit rinnettä alas. Vaikkei reitillä olekaan mitään kovin vaarallisia paikkoja, kompastuminen ja liukuminen lumisessa rinteessä voi kyllä tehdä mustelmia.

Galdhøpiggenin vaellus oli ollut koko Jotunheimenin-matkani kohokohta, ja säätkin olivat suosineet. Kenties parasta oli se, että keksin koko matkan vasta kolmisen viikkoa etukäteen ja lähdin vuorelle kyllä pärjätään -asenteella. Tämmöisen reissun kun tekee yksin ja vähäisellä kokemuksella, itsetunto siinä väkisinkin kasvaa!

Galdhøpiggenin huippu

Galdhøpiggenin huipulle kesti kiivetä viisi tuntia, olin perillä kuudelta illalla. Loppumatkaan oli kulunut vain kolme varttia (hah!). Kahviolla istui eväidensä äärellä enää yksi pariskunta, olin päivän viimeinen vaeltaja. Parinkymmenen metrin päässä näkyi jokin metallihäkkyrä varmaankin korkeimmassa kohdassa.

Kun viimein saavuin ylimmälle tasanteelle, pariskunta oli jo matkalla alaspäin, ja olin yksin vuorella. Pitkä ja hikinen kiipeäminen alkoi tuntua kaiken vaivan arvoiselta. Joka suuntaan avautui henkeäsalpaavan kaunis vuoristomaisema, joka kylpi ilta-auringossa sinisen taivaan alla. Tunne-elämys oli sanoin kuvaamaton, koin ykseyttä universumin kanssa. Olin samaan aikaan pakahtumaisillani onnellisuuteen ja syvästi kiitollinen. Ei liene tuulesta temmattu ajatus kiivetä vuorelle ja valaistua, vaikka jokseenkin kliseiseltähän se kuulostaa.

Katselin vuorimassiivia ja henkäilin ihastuksesta. Galdhøpiggenin vaellus oli ollut koko Jotunheimenin-matkani kohokohta, ja säätkin olivat suosineet. Kenties parasta oli se, että keksin koko matkan vasta kolmisen viikkoa etukäteen ja lähdin vuorelle kyllä pärjätään -asenteella. Tämmöisen reissun kun tekee yksin ja vähäisellä kokemuksella, itsetunto siinä väkisinkin kasvaa!

Laskeuduin lopulta kahviolle ja istahdin puiselle penkille. Huiputusta juhlistaakseni söin lautasen kokoisen vaniljakookospullan. Kahvia ei ollut kyytipojaksi, ja vettäkin piti säästellä. Vaan eipä mikään häirinnyt siinä mielentilassa. Olisin voinut jäädä katselemaan auringonlaskua Skandinavian katolle, vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta Spiterstuleniin pitäisi ehtiä mielellään ennen pimeää. Loin viimeiset huokauksien saattelemat silmäykset upeisiin maisemiin ja kiitin vuorta vieraanvaraisuudesta. Lähdin laskeutumaan alaspäin kymmentä vaille seitsemän illalla.

Vuorelta laskeutuminen pimenevässä illassa

Jotunheimenin korkeudella elokuussa pimeä tuntui laskeutuvan aika nopeasti iltaisin. Galdhøpiggenin polku kulkee vuoren itäpuolella, jolloin se jää saman tien varjoon, kun aurinko painuu mailleen. Puoli yhdeksän aikaan viimeiset valonsäteet kultasivat enää Spiterstulenin takana kohoavien vuorien huiput ja niiden yllä kumpuilevat pilvet. Uskomaton oranssi valonäytös päättyi vaaleanpunaiseen utuun, joka vähitellen vaihtui harmaaksi ja lopulta hiilenmustaksi.

Alaspäin vuorelta pääsee tuplavauhdilla heti sen jälkeen, kun on huiputtanut kaksi paritonnista toistamiseen. Kuljin juoksuaskelia, jotta ehtisin takaisin teltalle ennen kuin olisi säkkipimeää. Ohitin pari retkeilijääkin, enkä jäänyt viimeiseksi reitille. Suu tuntui hiekkapaperilta, koska olin säästänyt urheilujuomatilkkaani hätätilanteen varalta. Kun pääsin pienelle putoukselle asti, syöksyin salamana ryystämään vettä. Ylhäällä lumessa oli ollut keltaisia suihkuttelujälkiä, toivoin ettei kukaan ollut kykkinyt lähellä putousta.

Puoli kymmenen aikaan Spiterstulenin valot viimein loistivat alhaalla laaksossa. Vaikka taivas oli vielä kirkas, polkua alkoi olla hankala erottaa. Laiskana päätin kuitenkin selviytyä ilman otsalamppua. Viimeiselle pätkälle oli rakennettu kivistä portaita, joissa onnistuin kompuroimaan ja mätkähdin pusikkoon. Sain käsivarteen naarmuja ja pälyilin ympärilleni – toivottavasti kukaan ei nähnyt!

Laskeutuminen Galdhøpiggeniltä kesti kolme tuntia, olin parkkipaikalla vähän ennen iltakymmentä. Heivasin reppuni vuokra-auton perään, nappasin läjän puhtaita vaatteita ja painelin suihkurakennukseen. Suihkuhuoneessa haisi tunkkaiselta, mutta kuuma vesi tuntui ylelliseltä hikisellä iholla, kun ulkonakin alkoi jo tulla melko kylmä.

Mahtavan päivän päätteeksi tein teltalla tomaatti-valkosipulipastaa, jonka herkuttelin kaakaon kanssa syvänsinisen tähtitaivaan alla. Väsytti ja sormet jäätyivät, enkä jaksanut lähteä hakemaan autoon unohtunutta kameraa. Uskomaton tähtitaivas Galdhøpiggenin ja Glittertindenin välisen laakson yllä jäi kuvaamatta, mutta omassa mielessäni se tulee säilymään ikuisesti.

Lue myös: Besseggen: yksi maailman hienoimmista vaelluksista Norjan Jotunheimenissa

Vinkkejä Galdhøpiggenin vaellukselle

Kuinka paljon ruokaa ja juomaa tarvitaan Galdhøpiggenin vaellukselle?

Olin pakannut mukaani ison juustosämpylän, valtavan vaniljakookospullan, energiapatukan ja 100 grammaa kuivattua pähkinä-hedelmäsekoitusta. Näillä pärjäsi oikein hyvin. Jos olisi aikaisemmin liikkeellä, maisemat olisivat hulppeat myös retkikeittimen käyttöön ja vähän pidempään taukoon. Kahdella urheilujuomajauhepussilla ryyditettyä vettä oli mukana yksi litra, joka ei riittänyt alkuunkaan lämpimänä päivänä, vaikka sillä selviytyikin. (Sählääjä unohti toisen juomapullon autoon.)

Millä varusteilla pärjää Norjan vuoristossa?

Yöllä oli järkyttävän kylmä. Telttani, makuualustani ja makuupussini (mukavuuslämpötila jossain nollan kieppeillä) olivat mallia kolme vuodenaikaa, mutta ne tuntuivat heppoisilta kesävarusteilta. Makuualusta tyhjeni yön aikana, reikää ei löytynyt. Puin ylleni kaikki mukanani olleet vaatekerrokset kevytuntuvatakkia myöten ja hytisin makuupussissani läpi yön. Aamulla kaikki oli kuuran peitossa, pakkasta oli luultavasti ollut reippaasti. Ensi kerralle vinkkejä myös itselle: tarkista millä korkeudella telttailet, lue säätiedotus, pakkaa talvivarusteita.

Pärjääkö Galdhøpiggenillä ilman karttaa?

Reitti on hyvin merkitty, mutta GPS-kello tai karttasovellus auttavat navigoinnissa. Siinä tapauksessa, että on muistanut ladata laitteensa ennen matkaan lähtöä. Kelloni sammui jossain puolimatkassa alaspäin, kännykkäsovelluksella navigoin iltahämärässä. Mukanani oli myös kartta, kompassi ja otsalamppu.

Linkkejä

Spiterstulen
Visit Jotunheimen
Jotunheimen.com

Galdhøpiggenin vaellus

  • Kohde: Jotunheimenin kansallispuisto, Lom, Norja
  • Reitin pituus: 13 km (nousumetrejä 1500 Spiterstulenilta)
  • Vaikeus: helppo, mutta vaatii kuntoa
  • Kulkuaika: päiväretki 7-9 h
  • Milloin mennä: Heinäkuulta elokuulle kesävaellus
  • Missä yöpyä: telttailu mukavuuksilla tai ilman, tai Spiterstulenin majoituksessa

Varusteet Galdhøpiggenille Spiterstulenilta

Hyvät kengät: vaellussaappaat tms. (tennareihin menee lunta)
Aurinkolasit, aurinkorasvaa
Lämmin pipo ja hansikkaat
Tuulen- ja vedenpitävät kuorivaatteet (ainakin takki)
Vaihtovaatteet (fleece, villapaita tms., riittävästi lämmintä)
Vaellussauvat (hyvät varsinkin lumisissa paikoissa)
Reppu (20-30l)
Ruokaa ja vettä (ylhäällä kahvio, tarkista aukiolo etukäteen; ei muita vesilähteitä puolivälistä ylöspäin)
Otsalamppu
Kartta ja kompassi
Ensiapusetti


Norja Jotunheimen Galdhøpiggen Patikointi Vuorilla Kesä
– SHARING IS CARING –

LISÄÄ TARINOITA

2 Avautumiset

  • Mikko Jaatinen

    Mikko Jaatinen
    16.8.2023 11:08

    Hei
    Haluan vain kiittää sinua. Tällaisen blogin pitäminen on erittäin arvokasta ja hyödyllistä muille, jotka suunnittelevat vastaavia vaelluksia tai muita seikkailuita. Ja tietysti muutenkin mukavaa luettavaa, eikä vähiten hyvän kielenkäytön vuoksi.

    Itse löysin sivustosi etsiessäni tietoja Norjan korkeimmasta huipusta. Sinne vaeltaminen alkoi kiinnostaa, kun äskettäin Italian lomalla "valloitimme" puolison kanssa Ligurian korkeimman huipun Monte Saccarellon, 2200 m. Se oli 35-vuotishääpäiväpromenadi vailla vertaa.

    Tuli sitten kuitenkin mieleen, että varmaan lähempääkin löytyy upeita kohteita.

    Yritänkin houkutella puolison ensi kesänä Galdhøpiggenille!

    • Aino | In the Woods, Dear

      Aino | In the Woods, Dear
      9.9.2023 22:09

      Hei Mikko,
      Kiitos paljon ihanasta palautteestasi! Aivan mahtavaa kuulla, että blogista on ollut iloa ja hyötyä :)

      Suosittelen lämpimästi Galdhøpiggenin vaellusta, reitti on todella mukava kulkea, ja silti pääsee aivan huikeisiin maisemiin. Ehkä huipun kahvilakin on taas auki.
      Toivotan teille hienoja vaelluksia! :)

EDELLINEN JUTTU
Haltin vaellus: yksin Suomen huipulle
SEURAAVA JUTTU
Vaellus Lofooteilla: upea Horseidin ranta