Urho Kekkosen kansallispuisto 

Urho Kekkosen kansallispuisto kuuluu Suomen suosituimpiin kansallispuistoihin. Vuonna 2025 UKK-puistossa vieraili yli 420 000 henkeä. Kooltaan puisto on maamme toiseksi suurin, pinta-alaltaan 2550 km². UKK-puisto on perustettu vuonna 1983.

Urho Kekkosen kansallispuisto on talviretkeilijän paratiisi. Tupia, kammeja ja laavuja on tiheässä puiston perimmäisiä kolkkia myöten, ja huoltouria pitkin pääsee usein hiihtämään mukavasti paikasta toiseen. UKK-puiston alueella kohoaa hienoja tuntureita, joita voi hiihtoretkellä ylittää.

Urho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee Savukosken, Sodankylän ja Inarin alueella. Alueesta 80 % on saamelaisten kotiseutualueella. Vaikka Koilliskairan mieltäisikin retkeilykohteeksi, erämaisen suojelualueen tarkoituksena on luonnon ja eläimistön sekä paikallisen elinkeinon ja kulttuurin säilyttäminen. 

Sokosti – Saariselän tuntureista korkein

Sokosti (718 m) on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturi, ja ainoa yli 700 metriä merenpinnan yläpuolelle kurottavista Saariselän tuntureista. Sokostin läheltä löytyy myös hieno Ukselmapää (698 m). 

Sokostin huipulla kohoaa linkkimasto, ja kännykässä on usein verkkoa. Sokostilta voikin lähettää vaikkapa terveiset someen.

Sokosti on suosittu päiväretkikohde Luirojärveltä, josta Sokostin huipulle on matkaa kuutisen kilometriä. Nousumetrejä kertyy reilut 400 m. Suosittu reitti huipulle kulkee Jaurutuskurun kautta.

Sokostin huiputus hiihtäen oli ollut mielessäni jo edellisenä talvena, ja kaikki oli valmiina tupavarauksia myöten. UKK-puiston vatsatautiepidemia yllätti kuitenkin vajaa pari viikkoa ennen lähtöpäivää, joten Sokostin asemesta tulikin nähtyä Halti talvella.

Urho Kekkosen kansallispuiston kartta – hiihtovaelluksen reitti Sokostille ja Luirojärvelle

Urho Kekkosen kansallispuistoon pääsee eri puolilta puistoa. Sokostille ja Luirojärven vaellukselle lähdetään useimmiten Kiilopäältä.

Luirojärven hiihtovaellus noudattelee suurin piirtein samaa reittiä kuin kesällä Luirojärven kierros. Myös Sokostin voi huiputtaa päiväretkenä Luirojärveltä kesällä ja talvella. Luirojärven ja Sokostin hiihtovaellukseni kulki seuraavaa reittiä:

Kiilopää – Rautulampi – Lankojärvi – Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi – Tuiskukuru – Tammakkolampi – Kiilopää. 

Tammakkolammen tilalla on Luirojärven vaelluksella useimmiten Suomunruoktu. Kiilopäältä pääsee latua pitkin Rautulammelle kevättalvella, muualla kansallispuiston alueelle odottaa joko umpihanki tai kelkkaura.

Kuva: Urho Kekkosen kansallispuiston kartta sekä Sokostin ja Luirojärven hiihtovaelluksen reitti. Punaisella rastilla merkitty kohdat, joissa pulkan kanssa hiukan haastetta.

UKK-puiston hiihtovaellukselle valmistautuminen

Hiihtovaelluksen varusteet olivat muuten valmiina, mutta hankin uudet täyspitkät nousukarvat tunturisuksiini. Sen lisäksi ostin reilun kokoisen kuoritakin, jonka taskuihin mahtui säkkikaupalla tavaraa. Molempia olin kaivannut aiemmilla hiihtovaelluksillani.

Varsinaisen UKK-puiston vaelluksen olin suunnitellut jo vuosi sitten. Sulan maan aikaan teltta ja kulkemisen vapaus riittävät vaelluksilla. Talviretkeily ja varsinkin hiihtovaellus vaatii vähän enemmän suunnittelua. 

Voin nukkua teltassa kovillakin pakkasilla. Veden saan sulateltua erämaaolosuhteissa bensakeittimellä. Mutta en erityisemmin koe suurta nautintoa leiriytymisestä kovilla pakkasilla kauas tuvista ja muista lämmönlähteistä sekä mukavuuksista. 

Talvivaellus onkin mukava suunnitella sen mukaan, että yöksi pääsee tuvan tai laavun lähelle. Ja jos tupa on tyhjä, mikäs tuvassa nukkuessa. Vesien sulatteluihin menee paljon vähemmän aikaa, ja säästyneen ajan voi käyttää vaikkapa maisemien ihailuun tai kirjan lukemiseen.

Varaus- tai vuokratupien varaaminen etukäteen kannattaa, jotta pääsee suosituilla reiteillä varmasti tupaan. Etenkin oma varaustupa on varma valinta, jos aikoo ravata ulkona revontulia kyttäämässä. Toisaalta vaelluksen ihana vapaus aikatauluista ottaa osumaa. 

Varasin omaan käyttööni Kuuselankämpän Luirojärveltä sekä Tammakkolammen kammin paluumatkalle. Hiihtovaellusta – kuten kesän vaellustakin – kannattaa tehdä juuri sillä tyylillä, mikä eniten iloa vaeltajalle tuottaa. Tässä talvinen vaelluskertomus Urho Kekkosen kansallispuistosta.

Kiilopäältä hiihtovaellukselle UKK-puistoon

Itse tuunattu ahkio päällään täpötäysi 155-litrainen Fjellpulken-kassi nytkähti aamusella Kiilopään pihasta ladulle. Kireä pakkanen oli hellittämässä. Se taisi viedä mukanaan ennustetun kirkkaan kelin, tasaisen vaalea harmaus saatteli hiihtäjän matkaan.

Vaikeinta vaelluksilla on usein niiden aloitus. Jos polkuja on enemmän kuin yksi, valitsen luultavasti niistä väärän. Niin kävi nytkin. Kuvittelin matkaavani kohti Niilanpäätä, mutta hiihdinkin latua pitkin kohti Sivakkaojan laavua. 

Onneksi jossain parin kilometrin hujakoilla kääntyi luonnonlatu Niilanpään suuntaan, sakkolenkki jäi lyhyeksi. Ja mikäs lumisessa metsässä hiihdellessä, kun ei ole kiire. Kiilopääältä Niilanpäälle kesti hiihtää parisen tuntia ylimääräisen koukkauksen kanssa.

Niilanpään päivätuvalla kahvit

Niilanpäälle oli ehtinyt yksi hiihtäjä, joka laittoi tulia kamiinaan. Autoin veistämään kiehisiä ja keittelin samalla kahvit sämpylän kaveriksi. Vieraskirjan mukaan Niilanpään päivätuvalla käy varsin paljon väkeä. Melko kova kuhina tuvalla olikin jo siinä vaiheessa kun pakkasin kamppeeni pulkkaan ja lähdin kokeilemaan hankikantoa.

Niilanpäältä on lyhyehkö loiva rinne takaisin ajetulle ladulle. Kohta olin jo risteyksessä, josta latu kääntyy vasemmalle ja jyrkästi ylös Raututuntureille. Tästä lähtisi hiihtovaelluksen kierros Luirojärvelle ja Sokostille, ja palaisi vajaan viikon päästä takaisin toista kautta.

Raututunturin latu – tunturien ylitys

Raututunturien yli ajetaan latu talvilomien aikaan eli helmikuussa. Kiilopäältä latu menee Niilanpään ohi Raututuntureille ja alas Rautulammelle, josta latu kääntyy Luulammen suuntaan ja takaisin Kiilopäälle.

Uudet täyspitkät Colltex-nylonskinit pääsivät heti tositoimiin. Ilokseni karvat toimivat hämmästyttävän hyvin, ja nousu ahkion kanssa sujui ilman sen kummempia haarakäyntejä. Toki jossain rinteen puolivälissä alkoi taas miettiä, mikä laittaa ihmisen tekemään tällaista reen vetämistä ylös tunturiin.

Rautunturin päällä maasto on pitkät pätkät tasaista ja maisemat ympärillä kauniita. Paitsi jos on pilvistä tai utuista ja kaikki näyttää käytännössä valkoisen harmaalta.

Puolivälissä Raututuntureita pääsee laskemaan hurjaa vauhtia (jos ottaa nousukarvat pois) alas rinnettä. Sen jälkeen pitääkin sitten nousta toinen vastaava rinne ylös. Jätin nousukarvat suksenpohjiin ja ohjastin pulkan kulkemaan edellä köyden päässä.

Koko maisema näytti niin tasaisen vaalealta, ettei siinä erottanut oikein mitään muuta kuin satunnaiset moottorikelkkareitin ristit. Muutamia hiihtäjiä tuli silloin tällöin vastaan. Raututunturien ladun paras – tai pahin – kohta on laskeutuminen Rautulammin tuville. 

Olin muutama kuukausi sitten käynyt Urho Kekkosen kansallispuistossa vaeltamassa Saariselän tuntureiden ja Vongoivan lenkin, ja samalla katsastanut Rautulammin rinteen hiihtovaellusta silmällä pitäen. Kesällä rinne oli vaikuttanut sellaiselta, ettei siitä mitenkään laskisi turvallisesti ahkion kanssa.

Onneksi nousukarvat sietivät hyvin tämänkin rinteen, ja laskettelin pulkka edellä tyylikkäästi Rautulammen pihaan asti kaatumatta. Raututunturien ylitykseen kului kolmisen tuntia.

Rautulammen uudet tuvat

Rautulammen päivätupa paloi maaliskuussa 2019. Parin vuoden päästä tulipalosta valmistuivat uudet autio- ja varaustupa sekä erillinen päivätupa Rautulammen rannalle. Tämä on tällaista modernia rakentamista. Laatikkomaiset tuvat istuvat mielestäni ihan kivasti maisemaan, vaikka jotain tunnelmaa niistä puuttuukin.

Autio- ja varaustuvilla näkyi lapsiperheitä ahkioineen. Päivätuvan piipusta nousi savua, suuntasin sinne evästauolle. Tupa olikin tyhjillään. Lisäsin muutaman klapin kamiinaan keittääkseni kuumat vedet termariin sillä välin kun söin lounasta. Rinteiden kiipeämisen jäljiltä vaatteet olivat hiukan hikiset, joten välikuivattelukin tuli tarpeeseen. 

Vatsa täynnä jaksoi taas miettiä seuraavaa etappia kohti Lankojärveä. Elettiin kohta maaliskuun puoliväliä, ja uskoin pääseväni hiihtämään jonkunlaista kovempaa uraa Rautulammilta Lankojärvelle. Heti tupien vierestä lähtikin hyvä ura kohti Rautuojaa.

Ura teki aika pian ja kesäreittiä seuraten joen ylityksen lumisiltoja pitkin. Rautuoja virtasi matkan varrella monin kohdin sulana parin metrin korkuisten lumipenkkojen välissä. Ylitys olisi ahkion kanssa aika haastavaa.

Olin taittanut vasta puolet etapista, kun aurinko jo alkoi laskea selän takana. Onneksi hämärää riittäisi vielä pitkään, kuutamokin valaisisi. Maastokin oli kovan uran ansiosta helppoa hiihdeltävää, tasamaata lähinnä. Ja tuttuja paikkoja kesävaelluksilta.

Lankojärvi – revontulet Urho Kekkosen kansallispuistossa

Viimeinen pätkä kiersi hiukan korkeammalle nyt jo hämärässä metsässä. Viimein Lankojärveltä kajasti valoa. Sekä autiotuvalla että varaustuvalla oli väkeä, pihalla kamiinallinen teltta. Rautulammilta Lankojärvelle kesti hiihtää 3,5 tuntia.

Laitoin otsalampun päähän ja lähdin ensimmäiseksi valmistelemaan telttapaikkaa. Rannasta löytyikin valmis telttapaikka, ja vältyin lapiohommilta. Teltta oli tuossa tuokiossa pystyssä. Teltan ja tuvan välillä kulkiessa hanki upotti armotta ilman suksia.

Lankojärven autio- ja varaustupa sijaitsee Lankojärven rannalla. Autiotuvan puolella on kahdeksalle hengelle makuupaikat kahdessa kerroksessa. Tupa vaikutti jotenkin ahtaalta, ehkä kuusi henkeä ja talviretkeilyn varusteet veivät paljon tilaa.

Istuin tuvan lämmössä päivällisen ajan ja juttelin kamiinatelttalaisten kanssa. Ranskaa puhuva pariskunta kaveerasi varaustuvan ryhmän kanssa ja halusi jakaa illallisestaan maistiaisia. 
Yöksi pakkanen kiristyisi taas 30 asteen tuntumaan. Tein valmiiksi kuumavesipullon makuupussiin vietäväksi ja lähdin omaan majaani.

Pilviverho oli tällä välin raottanut näkyviin melkein kokonaisena möllöttelevän kuun, joka valaisi Lankojärven niin kirkkaasti, ettei otsalamppuakaan tarvinnut. Samassa mäntyjen yläpuolelle ilmestyivät myös vihreät revontulet.

Kamera oli kaivettava esiin. Hieman harmitti Lankojärven tiheä puusto, joka peitti melkein koko taivaan. Lankojärven jäälle olisi voinut kävellä, mutta syvään hankeen ei tehnyt mieli mennä kahlaamaan. 

Kirkas kuu ja mahdottoman eläväiset reposet hankaloittivat sopivien asetusten löytämistä. Kovin ihmeellisiä kuvia ei syntynyt, ja siirryin kuumavesipullon lämmittämään makuupussiin.
Nukuin pätkissä, kun kännykkä latasi taas huonosti. Aamulla väsytti niin vietävästi, että söin puurot ja kahvit makuupussissa köllötellen.

Hakiessani tuvalta kuivumassa olleita monojani, ranskaa puhuva pariskunta teki jo lähtöä, osa kamiinatelttalaisista valmistautui laittamaan aamupalaa. Kyselin kannattavinta reittiä Luirojärvelle, löytyisikö uraa vai olisiko vastassa umpihankea. 

Alustavasti olin ajatellut Porttikosken ja Maantiekurun sekä Pälkkimäojan kautta hiihtelyä. Matka olisi pitkä, jos valmista uraa ei löytyisi. Kamiinatelttalaiset olivat hiihtäneet juuri eilen Luirojärveltä Palovanganjokea, joten sieltä löytyisi hyvät jäljet. 

Hiihtovaellus Luirojärvelle

Latujäljet lähtivät järven jäälle kairatun avannon lähistöltä suoraan järven yli. Katselin välillä gepsistä, mitä suksien alla kulloinkin lymysi. Latu johti kesän kahlaamolle. Aina vähän hermostuttaa yksin hiihdellä jäitä pitkin.

Kahlaamon kohdalta jäljet siirtyivät metsään. Kesän retkeilyreitti kulkee aivan Suomujoen vieressä, hiihtäen on ilmeisesti helpompaa mennä Kaustanlammit ylittäen. 

Kovin kumpareisessa metsässä ja mutkittelevalla uralla köydellä vedettävä pulkka ei ole parhaimmillaan. Hankalimpia paikkoja olivat muutamat jyrkät kinkamat, etenkin hyvin jyrkkä lasku Kaustanlammille.

Saavuin Palovanganjoelle, joka virtasi sulana lumisillan molemmin puolin. Ripeän ylityksen jälkeen latu alkoi nousta loivasti halki metsän Tampakkopään ja Tuiskutunturien välissä. Kovaa latujälkeä oli helppo hiihdellä.

Vanhan tulipaikan kohdalla oli selvästi pidetty taukoa, parhaillaan matkaa oli jatkamassa kolmen tsekkimiehen porukka Lankojärven suuntaan. He olivat silmät ymmyrkäisinä kun nainen hiihtää pulkan kanssa yksin, että mahtavaa, ja toivottelivat hienoa reissua. Pidin siinä sitten itsekin lounastauon pulkan päällä istuskellen.

Tulipaikalta matka jatkui jokivartta loivasti kaarrellen. Päivä näytti taas tasaisen harmaalta, eikä metsäisessä jokilaaksossa ollut kuvattavaa. Mutta matka sujui joutuisasti ja fiilikset olivat hyvät.

Hiihtovaelluksen kannustavat ja ei-niin-kannustavat kanssaretkeilijät

Vastaan hiihti seuraavaksi vanhempi suomalaismies. Kerroin reitistä Lankojärvelle, jonne hän oli matkalla, ja että olen itse hiihtämässä Luirojärvelle. 

Mies töksäytti nihkeästi ja sanasta sanaan näin: ”huonot uutiset, matkaa on sulla helvetisti jäljellä.” Ja että ”sieltä Luirojärven suunnalta oli hiihtämässä joku toinenkin nainen yksin, luultavasti täytyy jäädä telttaan matkan varrelle”. Sitten ukko paineli matkoihinsa.

Jatkoin matkaani ällistyneenä. Olin hiihtänyt hyvissä tunnelmissa Lankojärveltä mukavien kamiinatelttapoikien kanssa jutustelujen jäljiltä sekä tsekkimiesten mahtavien hyvän matkan toivotusten jälkeen. Sellainen hiihteliä sitten. Muistiinpanoihini kirjoitin illalla: ”Ihme motivaatiopuhuja jumaliste.”

Muistelin mieluummin tsekkimiehiä hiihtäessäni eteenpäin. Vastaan tuli ensin toinen yksinvaeltaja rinkka selässään, puolivälin kohdalla yksin hiihtävä nainen ison ahkion kanssa. Molempien kanssa hymyiltiin ja moikattiin. Veikkaan että molemmat ehtivät varsin hyvin Lankojärvelle yöksi.

Pilvisyydestä huolimatta keli oli mukava ja ura helppoa hiihtää. Ohitin polun, joka lähtisi Kaavitsanlammille. Sitä kautta olin kesällä vaeltanut UKK-puiston tunturien ja Vongoivan reitin. 

Parin kilometrin päästä saavuin etapin korkeimmalle kohdalle Joukhaispään ja Vasanlyömäpäiden väliin, josta olin ajatellut lasketella iloisesti Luirojärvelle. No mitään rinnettähän tässä ei tietenkään ollut. 

Satulasta oli noin neljän kilometrin matka Luirojärven rantaan. Kurun tai laakson alussa sai lyhyen matkaa lasketella, sen jälkeen koko loppumatka oli enemmän tai vähemmän tasamaata, möykkyjä ja kumpuja sekä ojia. 

Livikönlampien kohdalla vesi virtasi taas sulana. Keli muuttui vaaleanharmaasta tummanharmaaksi ja tuuli yltyi navakaksi. Lopulta avara Luirojärven maasto avautui edessäni.

Luirojärvi – Urho Kekkosen kansallispuiston kuuluisin järvi

Tuuli oli tuiskuttanut järven yli kulkevan uran umpeen, eikä hentoja jälkiä tahtonut erottuu hämärtyvässä illassa. Uran ulkopuolella matkanteko oli hitaampaa, joten tein kaikkeni uralla pysyäkseni.

Luirojärven ylitys tuntui kestävän ikuisesti. Toki matkaa järven yli oli melkein pari kilometriä pirullisen hyytävässä tuulessa ja synkässä harmaudessa. 

Viimein näin Luirojärven autiotuvalta kajastavan valon, päivän etappi oli taputeltu. Onnittelin itseäni. Vaikka eihän tämän päivän hiihto ollut mitään verrattuna vaikkapa Haltin hiihtovaelluksen Porojärven keikkaan, ja paljon tiukemmalle meni myös Pallas-Yllästunturin hiihtovaelluksella. Koko Lankojärvi – Luirojärvi matkalle tuhraantui 7,5 h.

Luirojärven autiotupa eli Luiron Hilton

Luirojärven autiotupa on iso, petipaikkoja riittää 12 hengelle. Luirojärven Hiltoniksikin kämppää kutsutaan. Salissa on keskellä kamiina, ja sen molemmilla puolin pöydät penkkeineen ikkunan ääressä.

Autiotuvalla oli kolme henkeä. Kävin pystyttämässä teltan, jolle piti ensin kaivaa ja tampata perustukset lumeen. Sitten palasin hämärään tupaan kuuntelemaan kamiinan rätinää ja syömään päivällistä.

Huonosti nukuttu edellinen yö ja päivän pitkä hiihto uuvuttivat, painelin unille jo iltayhdeksältä. Seuraavana päivänä pitäisi tulla kaunis ilma ja pääsisin vihdoin hiihtämään Sokostille.
Kello herätteli jo kukonlaulun aikaan, haaveilin kuvauksellisesta auringonnoususta Sokostilla. Mitä vielä, ulkona taivas oli täysin pilvessä ja lunta satoi. Jatkoin unia pettyneenä yhdeksään saakka.

Lumisade loppui vähitellen aamutoimien aikana. Autiotuvalla oli enää pariskunta, jonka kanssa juttelin puuroa syödessäni. 

Kuulin kiehtovia tarinoita talviretkiltä. Paljastui, että he olivat kirjoittaneet erään kaamosajan hiihtovaellusjutun, jonka olin lukenut ennen omaa Hetta-Pallas -hiihtovaellustani (joka tosin oli muuttunut Pallas-Pahakuru-Pallas -hiihtovaellukseksi.) Sain hyviä vinkkejä Saariselän alueen talviretkeilystä.

Ilma alkoi kirkastua ja mittari näytti noin kymmentä pakkasastetta. Tein päätöksen Sokostille lähdöstä. Teltta saisi jäädä pihaan pystyyn. Puolen päivän maissa olin päiväreppu selässäni ja lähdin hiihtämään kohti Sokostia.

Sokosti – Saariselän hienoin päiväretki tunturiin

Kelkkaura kulki Rajankämpän ohi, josta se kääntyi järven suuntaan. Jatkoin latujälkiä kesäreitin mukaisesti. Suon laidalta katsoessa Sokosti peittyi utuun, tunturin ääriviivat erottuivat vain juuri ja juuri. 

Ennen Sokostinojaa leveä ura halkoi taas maisemaa, luultavasti kohti Hammaskurua. Ylitin lumisillan kautta Sokostinojan ja seurasin hentoisia suksenjälkiä metsikköön. Metsässä jäljet lopulta katosivat ja hiihtelin omia reittejäni kohti Jaurutuskurua. Onneksi hanki ei ollut kovin syvää.

Saavuin auringonpaisteessa Jaurutuskuruun, jossa näkyi taas suksenjälkeä lumen alla. Yritin katsoa gepsistä reittiäni, jotten joutuisi liian jyrkille rinteille. Lumivyöryriski Saariselällä oli matalalla, mutta pelkkä ajatus lumivyörystä hirvitti niin paljon, että pyrin kulkemaan kaikkein loivinta reittiä.

Korkeammalla puuterilumi muuttui kovaksi ja jäiseksi pinnaksi. Jonkunlaisella välitasanteella tuuli navakoitui ja pakkanenkin tuntui kiristyvän. Kännykkä meni videota kuvatessa mykäksi kylmyydestä, myös InReach vilkutti sammuttavansa itsensä kriittisten pakkaslukemien takia. 

Ensin mietin että hitto, nyt jäi Sokosti huiputtamatta kun laitteet lasahtivat, enkä uskalla jäädä tunturille hillumaan yksin pakkasessa ilman laitteita. Kellokin oli jo aika paljon. Sitten päätin ottaa rauhassa lounastauon ja viritellä kännykän latautumaan vaikka mikä olisi.

Sainkin johdot viriteltyä ja laitteet sen verran lämpimään, että ne tokenivat sillä välin kun söin nuudeleita. Samassa näin Jaurutuskurun toista reunaa hahmon hiihtävän kohti Sokostia. Ja alempana rinteessä minun jälkiäni nousi kaksi hiihtäjää. Ei siis hätää, vaan Sokostin huipulle!

Sokostin huippu – maisemat Urho Kekkosen kansallispuistoon

Viimeinen nousu oli paikoin aika jyrkkää. Tunturisuksien metallikantit tulivat tarpeeseen kovassa jäisessä rinteessä. Ihan suoraan ei päässyt kiipeämään edes haarakäyntiä, vaan piti tehdä loivempia käännöksiä.

Lopulta tupsahdin Sokostin huipulle. Huipulla oleva kivikasa oli muuttunut lumikasaksi. Kauempana oleva mökki ja masto olivat saaneet paksun lumikuorrutuksen ylleen.

Taivas oli kirkastunut, tuuli tyyntynyt ja iltapäivän aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Hiihdin Sokostin laella erämaan täydellisessä rauhassa. Sokostin huipulta avautuivat uskomattoman hienot maisemat talviseen Urho Kekkosen kansallispuistoon ja Saariselän lumisille tuntureille. 

Etelässä Ruotmuttipää kylpi valossa, pohjoisessa valkeat Riitelmäpäät taivaan sineä vasten, ja kaukana tunturijonon päässä hieno Ukselmapää. Luoteessa kohosivat Joukhaispää ja Lupukkapää, ja suoraan edessä Luirojärvi metsät ja tunturit ympärillään. 

Jaurutuskurun toisella reunalla hiihtänyt nuorukainen kertoi tulleensa Rajankämpältä. Otimme kilvan selfieitä talven upeimmassa kelissä huikeimmalla mahdollisella näköalapaikalla. 

Tunnelma Sokostin huipulla oli vähintäänkin yhtä hieno kuin talvisella Haltin huipulla seistessäni. Ehkä jopa pikkiriikkisen hienompi. Tietenkin Suomen korkeimman kohdan valloitus talvella sai hymyn korviin, mutta Haltille pääsi hiihtämään kelkkauraa. Sokostin huipulle hiihtäminen omia reittejä oli jännittävämpää.

Vaikka upeassa maisemassa olisi viipyillyt pidempään, Luirojärvelle olisi mukava ehtiä ennen pimeän tuloa. Varsinkin kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni unohtanut retkivarusteista otsalampun.

Kiitin Sokostia ja lähdin laskettelemaan aurinkoista rinnettä alaspäin. Jäisessä rinteessä tulikin hurjat vauhdit, onneksi ahkio ei syöksynyt kintereillä. Suuntasin suoraan kohti omia jälkiäni komeassa ilta-auringossa paistattelevaan Jaurutuskuruun.

Metsän halki hiihdettyäni saavuin isommalle kelkkauralle, jolla hiihtivät jälkiäni Sokostille seuranneet varaustuvan miehet. Lyöttäydyin seuraan ja hiihdimme Luirojärven kautta menevää uraa takaisin tuville auringonlaskun värjätessä taivaan tunturien takana. Sokostin retkeen Luirojärveltä kului hiukan päälle 6h.

Tänä yönä autiotuvan puoli oli tyhjillään, mutta olin varannut Kuuselankämpän, jotta voisin rauhassa kuvata yöllä revontulia. Huikkasin varaustupalaisille, että voisin mennä saunomaan heidän jälkeensä. Saunamaksun voisi maksaa vasta reissun jälkeenkin.

Kävin purkamassa teltan, pakkasin kamat ahkioon ja siirryin Kuuselankämpälle.

Kuuselankämppä – varaustupa Luirojärven rannalla

Kuuselankämppä on neljän hengen varaustupa Luirojärven rannalla. Tilavassa tuvassa on nurkassa kamiina, toisella seinällä keittonurkkaus ja paljon kattiloita. Ikkunan äärestä löytyvät penkit ja pöytä sekä kynttilällä toimiva kattolyhty. Peräseinän korokkeelle mahtuu neljä patjaa vierekkäin.

Kävin välillä ulkona katselemassa, näkyisikö revontulia ja olisiko sauna vapaa. Taivaalla möllötteli vain kuu ja saunakin oli ikuisesti varattu. Näitä odotellessani en osannut rauhoittua edes lettujen paistamiseen.

Luirojärven sauna ja revontulet

Pääsin saunaan vasta vähän ennen puolta yötä. Ulkona pakkanen laski alle kolmenkymmenen ja saunan eteinen hohkasi kylmää. Kovin lämmin ei ollut suuri saunakaan.

Heitin pikaisesti muutaman puun pesään, mutta en tiedä oliko siitä sanottavaa hyötyä. Jalkarallin pinta oli jäinen ja liukas. Saunassa tuoksui vahva vaeltajan hiki ja viikon vanhat villasukat. 

Pesuvettä piti hakea lisää järveltä. Avanto oli jo ehtinyt umpeen kovassa pakkasessa, joten lähdin etsimään kairaa saunalta. Kairaa ei löytynyt, iso kirves sai kelvata.

Lopuksi sytyttelin pari kynttilää ja laitoin otsalampun roikkumaan seinässä olevasta naulasta, jotta näin nousta lauteille. Kaikesta huolimatta lempeät löylyt hellivät vaeltajan sielua ja ruumista, peseytyminen teki hyvää.

Ulkona täysikuu valaisi hienosti Luirojärven saunarakennuksen. Ja saapuivat ne revontuletkin Luirojärven ylle. Kuvasin aikani pakkasessa ja lähdin sitten kämppään syömään.

Menin nukkumaan ajatellen uskomatonta päivääni: Sokosti upeassa maaliskuun auringossa, kiehtovat talviretkeilyn tarinat, Luirojärven sauna, eräkämpän päivällinen ja revontulet Luirojärven yllä. Kuin elokuvan käsikirjoituksesta.

Tällaisten kokemusten takia painavaa pulkkaa vetää mielellään perässään!

Hiihtovaellus Luirojärveltä Tuiskukurun autiotuvalle

Vuokrakämpältä ei tohtisi lähteä liikkeelle varhain, kun vuokra-aikaa on puoleen päivään. Varsinkin kun ulkona näkyy vain sakeaa lumipyryä. Pääsin matkaan vasta klo 12. Tänään hiihtäisin vain Tuiskukurulle asti kelkkauraa, joten tiedossa olisi rento päivä. 

Kelkkaura kulki Luirojärven kahlaamon kohdalta, jossa tapasin eilisen hiihtoseurani varaustuvalta. Jäimme toviksi juttelemaan ennen kuin vaellus jatkui hikiseen Luusuanvaaran kiipeämiseen.

Lumisateessa ja tiheässä metsässä kuvattavaa ei sen kummemmin ollut. Mutta eipä sillä niin väliä. Oli tunnelmallista hiihtää vain suksien ja ahkion suhina metsän hiljaisuuden rikkoen.

Kesän Luirojärven kierrokselta muistin Luusuanvaaran pitkät ja jyrkät rinteet. Yritin kuulostella moottorin ääntä, jotta ehtisin hilata tarvittaessa pulkan sivuun. Syvässä urassa se ei niin nopeasti onnistuisi.

Mitä korkeammalle nousi, sitä valkoisempina puut notkuivat. Lumisade lakkasi, yläpuolella pilvet väistyivät sinisen taivaan edestä. Siinä vaiheessa kun ylämäki jäi taakse ja Ampupäät näkyivät edessäni, näyttäytyi vihdoin myös aurinko.

Luusuanvaaran ja Ampupäiden välissä oli pitkää aukeaa. Kelkat hurauttivat ohitseni aukealla, missä ohitus kävikin kätevästi. Kartalla aukea ja Ampupäiden ohitus näytti lyhyeltä, paikan päällä hiihto tuntui kestävän ikuisesti.

Ampupäät

Pidin aukealla evästauon ennen ylämäen alkamista. Nousu Ampupäiden ja Ampukankaanvaaran väliselle satulalle oli loivempaa kuin Luusuanvaaran nousu, mutta pari hankalaa kinkamaa tällekin pätkälle osui. 

Ylempää rinteestä katsottuna maisemat takanapäin näyttivät valtavan kauniilta myöhäisen iltapäivän auringossa. Yksinäinen poro hortoili syvässä hangessa käkkyräisten koivujen oksia näykkien.

Vähän haikealtakin tuntui – nytkö jo talvinen Saariselkä ja Urho Kekkosen kansallispuisto jäisivät tänne?

Vihdoin saavutin Ampupäiden ja Ampukankaanvaaran välisen satulan, jossa tasaista lykittävää riitti noin kilometrin matkalta. Jos olivat komeat maisemat takanapäin, sitä ne olivat myös edessäpäin. 

Hehkuvan oranssi maaliskuun ilta-aurinko värjäsi edessä kohoavat Pikkutunturit ja Tuiskutunturit kullallaan. Maisema tykkykuusineen näytti aivan satumaiselta! Laskettelin kilometrin matkan kamera kaulassani, jotta sain napsittua vähän väliä kuvia tuntureista.

Viimeisellä pätkällä metsän halki aurinko painui jo mailleen. Vastaan tuli kaksikko hiihtovaelluksella ahkion kanssa, kenties vielä illaksi Luirojärvelle matkalla. Kuuselankämpältä Tuiskukurun autiotuvalle vei 5h 20min.

Tuiskukuru

Tuiskukurun piipusta nousi savua. Tuvalla oli paljon retkeilyä harrastanut mukava pariskunta illallisen äärellä. Juttelimme reiteistä ja keleistä pitkät pätkät, ja joistain jutuista tuli olo että saatankin heidät tunnistaa.

Pakkanen oli taas kiristynyt melkein kolmenkymmenen korville, ja tuvan lämpö houkutteli. Ehkä tämän kerran voisin nukkua muiden seurassa. 

Tuiskukurun autiotuvan puolella on makuupaikat kahdeksalle. Onneksi kamiinan ja pikkuikkunan vieressä tila oli vapaana, siihen olisin levittänyt makuupussini, vaikka tupa olisi ollut tyhjä.

Kävin hakemassa lisää vettä keitettäväksi. Tuiskujoki oli enimmäkseen jäässä, ja sulaan kohtaan oli hankala laskeutua jyrkkä törmä ämpärin kanssa. Liukastuin jään reunalla, mutta selvisin kastumatta vedenhakureissusta.

Illallisen jälkeen kävin hyyskällä ja pari kertaa kurkkimassa, josko taivaalla näkyisi vihreitä kaunottaria. Oli kuitenkin pilvistä, eikä revontulista tietoakaan. Luin dekkaria makuupussin uumenissa otsalampun kajossa kunnes nukahdin.

Pariskunta nousi aamutoimiinsa kukonlaulun aikaan, itse käänsin vain kylkeä, kenties kuorsaten. Toivottelin sitten heille mukavia vaelluksia omia aamupuuroja keitellessäni. Kiehautin samalla kaikki termarit täyteen uutta kuumaa vettä.

Ulkona pyrytti jälleen lunta. Pakkasin kamppeeni ahkioon ja siivosin kämpän. Kirjoitin vielä tupakirjaan terveiset ja samassa huomasin pariskunnan kirjoituksen – olinpa osunut oikeaan.

Viimeisen hiihtovaelluksen yön viettäisin Tammakkolammen vuokrakammissa. Koska reitti kammille Kopsusnokkien ohi oli vähän arvoitus, lähdin liikkeelle jo yhdeksältä.

Tuiskukurun autiotuvalta hiihto Tammakkolammelle

Hiihdin vasemmalta koukkaavaa kesäreittiä seuraavaa uraa Tuiskujoelle, jonka ylitin lumisiltaa. Heti ylityksen jälkeen oli laitettava haarakäynniksi hyvin jyrkkään mäkeen. Onneksi tosi jyrkkä mäki taittui vain jyrkäksi mäeksi aika nopeasti.

Lumipyry lakkasi ja siinä samassa ilma kirkastui. Pikkutuntureille nousu lähes 400 metriin tuntui Luusuanvaara kakkoselta. Puolentoista kilometrin päästä nousu loiveni tasamaaksi, ja kääntyi sitten hiljalleen laskuun.

Vintilätunturi siinsi edessäpäin, sen juurelle olisi melkein neljän kilometrin hiihto. Kesällä Pikkutunturien ja Solustamaselän välillä on avaraa soistumaa, nyt avaraa valkeutta. Kelkkaura oli aukealla tuiskannut täyteen pehmeää lunta. Siihen jätin hetkeksi omat jälkeni.

Vintilätunturi

Hiljaista oli tälläkin etapilla, kuten eiliselläkin. Ohitin Vintilätunturin sen eteläpuolelta, samaa reittiä kuin kesän vaelluksellakin. Vasemmalla puolella Nattaset kohosivat terävinä ja valkohuippuisina. Vastaan hiihti pari muutaman hengen seuruetta ahkioineen, vaihdoimme muutaman sanan englanniksi.

Lasku kohti Suomujokea alkaa melko pian Vintilävaaran ja Vintilätunturin välistä. Vintilätunturilta laskeutuminen ahkion kanssa oli etukäteen hiukan mietityttänyt, mutta aika helppoahan tuo lopulta oli. Mitä nyt pulkka yritti välillä laskea nopeammin kuin hiihtäjä. 

Mutta viimeisin lasku ennen Aitalampea oli liikaa. Mäen olisi juuri ja juuri voinut laskea köysipulkka perässään, jollei kapean uran molemmin puolin olisi kasvanut mäntyjä. Ei auttanut kuin riisua sukset, laittaa ne ahkiokassin päälle, ja taluttaa mäki alas.

Viimeiset 500 metriä pääsi hiihtämään loivaa maastoa tulipaikalle. Talvella Aitalammen tulipaikalla ei ollut mitään kiinnostavaa, joten jatkoin matkaani. Tosin taitaa olla Aitalammen tulipaikka poistettu kesänkin osalta.

Mukkavaaran rinteessä odotti pitkä ja karmea haarakäynti. Sen jälkeen pääsi lykkimään tasamaata kohti Suomunruoktua.

Suomun vanhan kämpän kohdalta Tammakkolammelle oli vain kolmen kilometrin hiihto Kopsusnokkien eteläpuolelta, jos sieltä vain pääsisi hiihtämään. Ensin piti selvittää melko hurja lasku alas Suomujoelle. Jäljistä päätellen muitakin hiihtäjiä oli rinnettä laskenut.

Pääsin kaatumatta jokivarteen. Lumipyry alkoi jälleen, kun etsin lumisiltaa Suomujoen yli. 

Suomunruoktun vanha kämppä

Noin 100 metriä ennen nykyistä Suomunruoktun autio- ja varaustupaa sijaitsee Suomun vanha kämppä. Suomunruoktun vanha kämppä rakennettiin kai kullankaivajien saunaksi 30-luvulla. Suomun kämppä oli Saariselän ensimmäinen retkeilytupa. Uusien tupien myötä kämppä jäi rapistumaan ja on enää museonähtävyys.

Kesän retkeilyreitti Tammakkolammelle kulkee suoraan Kopsusnokkien yli. Talvella helpointa olisi luultavasti kiertää alempaa rinteitä, vaikka eteläpuolella maasto vaikutti sangen möykkyiseltä. Ensimmäinen kysymysmerkki oli Kopsusnokilta valuvan puron ylitys.

Könysin Suomujoen törmälle upottavassa lumessa. Heti alkajaisiksi pulkka suivaantui ja kääntyi kyljelleen. Lumet puisteltuani löysin vanhan hiihtojäljen, jota lähdin seuraamaan vasemmalle, jonne halusinkin. Kulku tuntui yllättävän helpolta, mutta vain hetken aikaa.

Alkoi helvetillinen rämpiminen. Metsä oli yhtä pientä lumihöttöistä kumparetta. Onneksi matka oli lyhyt. Tai olisi ollut, jos Kopsusnokilta valuvasta purosta olisi päässyt yli.

Puro virtasi sulana korkeiden lumipenkkojen välissä. Yhtään lumisiltaa ei näkynyt. Lumisade yltyi, kun tihrustin karttaa ja yritin miettiä sopivaa reittiä Tammakkolammelle.

Kopsusnokkien ylitys

Päätin lähteä kiertämään Kopsusnokat pohjoispuolelta, koska eteläpuolinen maasto oli niin kumpareista metsikköä koko matkalta. Ensimmäinen tehtävä oli edelleen puron ylitys, joten lähdin hiihtämään puronvartta ylöspäin.

Hentoiset suksenjäljet kulkivat edelläni, joten tätä reittiä luultavasti pääsisi johonkin. Lumikinos oli kuitenkin melko syvä ja rinne viisto. Pulkka kellahti vähän väliä nurin ja sain sitä olla pelastamassa, jottei se lähtisi kierimään sulaan puroon.

Matkanteko hidastui ja kävi raskaaksi. Pieni epätoivon häivähdys nosti päätään ja punnitsin jo vaihtoehtoja, jos eteneminen jatkuisi näin hitaana ja voimat alkaisivat ehtyä. Voisin ottaa tärkeät varusteet rinkkaan,  jättää pulkan hankeen ja hiihtää kammille.

Hellin ajatusta mielessäni samaan tapaan, kuin joskus epämieluisten töiden äärellä lentävä kotka -posteria, jossa lukee ”You can always quit”. Ja samalla rämmin eteenpäin metri kerrallaan pulkan kauhoessa kilokaupalla lunta mukaansa.

Vihdoin pääsin ylittämään purouoman ja jatkoin vanhojen jälkien seuraamista metsikössä. Rinne nousi kohti Kopsusnokkien satulaa. Välillä piti nousta sivuttain pehmeässä lumessa, jossa haarakäynti ei onnistunut. Mutta niin vain raahasin ahkioni satulalle, lumimyräkkäkin hiljalleen laantui. Periksi ei anneta!

Viimeinen etappi sisälsi vauhdikkaita laskuja alas kallion rinteitä sokkeloisessa metsässä. Kieli keskellä suuta sai paikoin laskea ja ohjastaa ahkiota, ettei se vahingossa lähtenyt ohittamaan puiden runkoja väärältä puolelta.

Loppulasku Tammakkolammelle oli sekin vauhdikas. Ehdin perille kammille iltahämärän jo laskeutuessa.

Suomun vanhalta kämpältä Tammakkolammelle kesti rämpiä yli kaksi ja puoli tuntia. Matka Tuiskukurulta Tammakkolammelle oli kestoltaan koko hiihtovaelluksen pisin etappi, 8,5 tuntia.

Tammakkolammen varauskammi

Tammakkolammen kammi sijaitsee Kopsuslammen eli Tammakkolammen rannalla Kopsusnokkien länsipuolella. Kammia voi vuokrata ympäri vuoden, mutta kelirikon aikaan se ei ole saavutettavissa. 

Kammissa on laveri ja patjat kahdelle hengelle, kamiina ja kaasuliedellinen keittonurkkaus sekä muutama pölli jakkarana. Huonekorkeus on niin matala, että siellä ei kovin moni mahdu seisomaan suorana. Kumarassa seisominen ja pään lyöminen kattoon olikin ainut miinuspuoli.

Sen verran usein kammilla käy väkeä, ettei se umpijäässä ollut. Laitoin silti kamiinaan heti tulet saadakseni lämpöä pitkän uurastuksen jälkeen. Vaihdoin myös hikiset vaatteet kuiviin ja tein kuumaa juomista ja söin keksejä patjalla pötköttäen.

Illalla taivas kirkastui, tähtiäkin näkyi. Pistin kameraan säätöjä valmiiksi revontulien varalle, kun vihdoin olisi hieno paikka kuvaukselle. Harmikseni revontulia ei taivaalle ilmestynyt. 

Tein illalla vielä kattilassa kamiinan päällä popkornia. Tupakirjan lukeminen patjalla makoillen vei voiton romaanista. Jossain vaiheessa uni vei voiton revontulien kurkkimisesta pikkuruisesta ikkunasta.

Aamulla kammi oli viileä. Laitoin kamiinaan tulet ja paistoin lettuja. Lettujen päälle oli klassikot: Norjasta tuotua ruskeaa juustoa ja omatekoista omenahilloa. Lettukestien jälkeen oli aika siivota kammi ja pakata ahkio hiihtovaelluksen viimeiselle etapille.

Aurinko paistoi yhdentoista maissa jo kirkkaasti ja hohtava hanki häikäisi silmiä, kun laskettelin pulkan kanssa alas Tammakkolammen jäälle. Vedenhakupaikan avannon viereen olisi ollut mukava asettaa jakkara ja istua pilkille. Ehkä sitten joskus.

Jäin hetkeksi seisomaan kelkkauralle ja katselemaan metsän reunaan kätkeytyvää pientä mökkiä. Lähdön haikeus tuntui irrallisuudelta. Kuin olisin tähän asti kuulunut johonkin, mutta nyt en enää.

Kopsusjärveltä hiihto Teräväkivenpäälle

Hiihtelin kevätauringossa Kopsusjärvelle. Rantatörmällä oli tulipaikka ja puuvaja sekä kyltti, jossa kerrottiin Kopsusjärven alueen historiasta. Kopsusjärven ja Tammakkolammen rannoilla ja harjuilla on asuttu jo esihistoriallisella ajalla, peuranpyyntikuoppia on löydetty yli 20. Talvella muinaismuistot ovat turvassa paksun hangen alla.

Järven poikki kulki kelkkaura, mutta se vaikutti menevän väärään suuntaan. Onneksi en ehtinyt laskea törmältä alas järvelle. Oikea kelkkaura lähtikin heti Tammakkolammen reunalta oikealle ylös rinteeseen. 

Alkuperäinen suunnitelmani oli hiihtää Kopsusselän ja Kopsuspäiden sekä Teräväkivenpään yli Kiilopäälle, mutta ajatuskin ahkion raahaamisesta tuloreittiäni takaisin Kopsusnokille aiheutti voimattomuutta. Kopsusojaa kulkeva kelkkaura houkutteli enemmän.

Hiihdin Kopsusvankaa kolmisen kilometriä ja ohitin Kopsusojan isomman haaran. Vähän sen jälkeen käännyin oikealle ylittämään aukeaa, jossa ojien uomia ei enää näkynyt ja yli pääsi helposti kaarrellen. Hanki kantoi hyvin, kun suuntasin kohti Teräväkivenpäätä.

Seurasin kartalla näkyvää polkua, joka johtaisi ylempänä rinteessä oleville rakennuksille. Puskaisessa rinteessä oli paikoin hieman upottavaa, mutta suurelta osin pystyin etenemään ongelmitta. 

Harmaat rakennukset olivat ilmeisesti jotain varastorakennuksia, mitään jälkiä rinteissä ei näkynyt. Tähtäsin mahdollisimman suoraa reittiä ylemmäs, jossa hanki olisi kovempaa. Puiden jäädessä taakse lumen pinta muuttuikin jäiseksi ja nopeammin hiihdettäväksi.

Teräväkivenpää

Teräväpäältä avautuivat huikeat maisemat Kopsuspäille, Raututuntureille ja Urho Kekkosen kansallispuistoon, jossa lumihuippuiset tunturit aaltoilivat. Ajatella, että tuolla jossain vielä hetki sitten seikkailin. Olin tyytyväinen reittivalintaani tunturien yli.

Samassa tyyni ja aurinkoinen keli vaihtui viiltävään tuuleen ja paksuun pilviverhoon. Ylitin juuri Teräväkivenpään lakea, ja jouduin kaivamaan ylleni fleecepaidan ja laskettelulasit ja vetämään hupun tiukasti kiinni. Viima pöllytti irtolunta jään pinnalla hurjaa vauhtia.

Taas tarvittiin ylimääräisiä voimia. Hiihdin loivaa kaarta ja yritin pysytellä sivutuulessa. Urho Kekkosen kansallispuiston yllä taivas näytti mustalta. Suomunruoktulle kulkeva kelkkaura erottui valkoisena nauhana alapuolella.

Viimein Terävänkivenpään laki kumarsi Niilanpään suuntaan. Edessä odottivat hurjat laskut alas tuntureilta. Pulkka sai tällä kertaa laskea vierellä. 

Notkelmasta oli vielä kiivettävä hivenen höttöisessä lumessa ylös ja kohti kesän retkeilyreittiä. Hanki alkoi kantaa hyvin jo kelkkauraa ennen, joten kaarsin suoraan kohti Niilanpään päivätupaa.

Tammakkolammelta Niilanpäälle tunturien yli oli matkaa kymmenisen kilometriä, joka taittui kuudessa tunnissa. Tuvalla tapasin pariskunnan, joka oli vasta lähdössä hiihtovaellukselle. Sääennusteet lupasivat kurjaa ja vielä kurjempaa keliä seuraaville päiville.

Kamiinan lämmittämässä tuvassa kelpasi syödä kunnon ateria. Olin haaveillut lounaasta tunturin rinteellä auringossa istuskellen, mutta se oli jäänyt väliin äkillisen myräkän takia.

Hiihtovaelluksen päätös – Kiilopään revontulet

Niin mukava kuin Niilanpään päivätuvalle olisikin ollut jäädä, varusteet oli vielä kerran pakattava ahkioon. Myräkkä lakkasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ilma kirkastui jälleen.

Hämärä alkoi laskeutua lähtiessäni Niilanpäältä kohti Kiilopäätä leveää latua. Taivas ja hanki muuttuivat tummansiniseksi, vain laskevan auringon viipyilevä oranssi näytti tietä Kiilopään suuntaan.

Laskuvoittoinen loppumatka oli nopeasti selätetty, ja saavuin Kiilopään tunturiaseman portille. Viimeinen etappi Niilanpäältä Kiilopäälle vei reilun tunnin. 

Kun lastasin hiihtovaelluksen varusteita autoon, revontulet ilmestyivät taivaalle. Miten ne ajoittuvatkin usein juuri lähtö- tai tulopäivälle, kun istuu autossa tai seisoo epäkuvauksellisella parkkipaikalla?

Kiitos Sokosti, Saariselkä ja Urho Kekkosen kansallispuisto – kivaa oli ja nähdään pian uudestaan!