Hiihtovaellus Haltille Käsivarren erämaassa on talviretkeilyn klassikko. Haltin huipulle pääsee talvella Kalottireittiä, tai omia reittejä Käsivarren erämaassa hiihtäen.
Halti on Suomen korkein tunturi, tai Suomen korkein kohta. Háldičohkka-huippu kohoaa 1324 metriä merenpinnan yläpuolelle Suomen puolella, muutama metri korkeampi kohta löytyy Norjan puolelta. Haltin huiputus on suosittua niin kesän vaelluksella kuin talvella hiihtovaelluksella.
Tein Käsivarren erämaan hiihtovaelluksen yksin maaliskuun loppupuolella. Olin suunnitellut hiihtovaelluksen UKK-puistoon, mutta vaihdoin kohdetta noin viikkoa ennen lähtöä UKK-puiston vatsatautiepidemian takia. Sokostin huiputus vaihtui siis Haltin valloitukseksi.
Käsivarren erämaa
Käsivarren erämaa on jylhien suurtunturien aluetta. Suomen korkeimmat tunturit kohoavat erämaassa yli kilometrin korkeuteen. Talvella tunturimaisema hohtavaa valkoisena sinistä ja vaaleanpunaista taivasta vasten, yötaivaalla loimuavat vihreät revontulet ja kirkas kuutamo.
Pohjoisen Suomen, Norjan ja Ruotsin tunturialueilla kulkeva Kalottireitti on Käsivarren erämaan ainoa merkitty reitti. Talvella reitillä kulkee kelkkaura Kilpisjärveltä Haltille. Reitin pituus on noin 55 km yhteen suuntaan.
Käsivarren erämaassa on tupia tiheässä. Kalottireitin varrella autio- ja varaustupia on noin kymmenen kilometrin välein, joten hiihtovaellus Haltille onnistuu ilman telttaakin.
Käsivarsi on poronhoitoaluetta, ja reitille osuu poroaitoja ja portteja. Ne kannattaa aina muistaa sulkea perässään, jos on itse avannut portin.
Hiihtovaellus Haltille – reittini
Suunnittelin Käsivarren erämaan hiihtovaelluksen kuuden päivän mittaiseksi. Päivämatkat olisivat noin 20 km. Sopivan leppoisaa, jotta ehtii paistaa lettuja ja kuvata muistikortin täyteen.
Seitsemäs päivä ujuttautui Porojärven ja Pihtsusjärven välille. Siihen osui kaamea myräkkä. Ja jalat olivat verillä.
Menomatkalla kuljin omia reittejä Harrijärvien kautta. Paluumatkan Kilpisjärvelle hiihdin kokonaan Kalottireittiä.
- Kilpisjärvi – Termisjärvi 15,7 km
- Termisjärvi – Porojärvi 26,7 km
- Porojärvi – Jogasjärvi 3,5 km
- Jogasjärvi – Pihtsusjärvi 17 km
- Pihtsusjärvi – Haltin autiotupa – Halti – Pihtsusjärvi 23,2 km
- Pihtsusjärvi – Kuonjarjoki 21,3 km
- Kuonjarjoki – Kilpisjärvi 21,9 km
Käsivarren erämaan hiihtovaellus – vaelluskertomus
Aamulla olin noussut Salmivaaralle katselemaan auringonnousua. Taivas oli pilvinen, mukava pieni pakkanen ja tyyntä.
Pakkasin luontokeskuksen parkkipaikalla hiihtovaelluksen varusteet ahkioon ja reppuun. Urheilukellon olin onnistunut hukkaamaan johonkin koloon, sen etsimiseen meni yli tunti ja pakkasin toistamiseen kamat pulkkaan.
Aamupäivä oli jo pitkällä, kun lähdin sivakoimaan kohti Tsahkaljärveä.
Kilpisjärvi – hiihto Termisjärvelle
Luontokeskuksen vierestä kulkee latuja ja moottorikelkkaura Tsahkaljärven kodalle. Lähdin hiihtämään keskimmäistä, missä näkyi muitakin.
Heti ensimmäiset metrit ottivat luulot pois. Samat kehnot nousukarvat talvesta toiseen, perässä painava pulkka ja edessä hyvin jyrkkä ja pitkä mäki. Sukset oli pakko ottaa jalasta ja nostaa pulkan päälle viimeisessä rinteessä ennen kodalle kääntymistä.
Kodalla pyöri väkeä. Ilma oli kirkastunut, lumi hohti valkoisena ja taivas sinisenä. Hymy venyi korviin kun lähdin ylittämään järvenjäätä leveää kelkkabaanaa pitkin.
Pörinä oli kyllä melkoinen. Moottorikelkkoja suhahteli jatkuvasti molempiin suuntiin. Kuskit vilkuttivat usein ohi ajaessaan.
Seuraavana edessä odotti taas nousu, nyt Masetvarrille. Suksia ei tarvinnut riisua tässä rinteessä, haarakäynnillä ja sivuttaiskäynnillä pulkka nousi kuin nousikin ylös asti.
Reittien risteyksessä seisoi kartta ja infotaulu. Parkkeerasin sen juurelle ja kaivoin ruokatermarin repusta. Saana kohosi aivan silmien alla lumihunnussaan. Muistelin kesän lämpöä sekä Saanan huiputusta ja tunturin kiertoa reilu pari vuotta sitten.
Hiihtelin eteenpäin kelkkauraa, loivaa nousua jatkui puoliväliin etappia. Korkeimman kohdan jälkeen loppumatka oli laskuvoittoista. Kovin paljon eroa ei huomannut, alaspäin sai lykkiä melkein yhtä paljon.
Termisjärvellä vastaan tuli isompi porukka, ilmeisesti opastettu hiihtovaellus. Sitten oli taas aivan hiljaista. Haaveilin hiljaisesta Termisjärven tuvasta, vaikka oletin ruuhkaa parhailla keväthangilla.
Kuuluvuus katosi kännykästä muutaman kilometrin hiihdon jälkeen. Mikä ihana tunne olla kuuluvuusalueen tuolla puolen!
Yllättäen Termisjärven tuvan piipusta ei tuprunnut savua. Ei sauvoja ja suksia nojailemassa seiniin. Tupa oli autio, vielä vähän lämmin. Ajattelin odotella hetken rauhassa ennen kuin laittaisin teltan.
Vieraskirjan mukaan tuvalla ei suinkaan käynyt joka yö retkeilijöitä. Moni piipahti Termisjärvellä vain päiväretkellä. Kesän Haltin vaelluksen paluumatkalla olin yöpynyt Termisjärven autiotuvassa, mutta jättänyt tupakirjaan kirjoittamisen väliin. Nykyään laitan puumerkin aina jos tuvalla poikkean.
Ketään ei illan mittaan kolkutellut ovella. Teltta sai jäädä pakettiin, kun oikaisin mukavasti leveille lavereille. Taivas oli paksun pilvipeiton alla, joten revontuliakaan ei tarvinnut yöllä tarkkailla.
Termisjärveltä hiihto Porojärvelle
Heräsin aikaisin, koska aamutoimissa kestää kauan, etenkin talvella. Ulkona oli yhä pilvistä mutta valoisaa. Pulkka nytkähti liikkeelle puoli yhdeksän maissa.
Termisjärveltä jatkui kova kelkkaura itään suoraan järven yli. Hiihdin sitä pitkin jonkun matkaa järvestä eteenpäin. Keli kirkastui vähitellen, sinistä taivasta pilkotti siellä täällä.
Hankikanto vaikutti oikein hyvältä, lumen pinta oli jopa jäisen liukasta. Käännyin kohti Bollovuomaa ja seurasin joitain hailakoita suksenjälkiä.
Kantoa ei kestänyt kovin kauan ennen ensimmäistä humpsahdusta. Upottavassa hangessa tarpominen oli hankalaa. Sukset jäivät jumiin kinoksen alle, pulkka syöksyi koloon nokka edellä tai kyljelleen.
Maisemasta oli vaikea päätellä, mikä kohta kantaisi ja missä upottaisi. Sen verran kovaa hommaa, että pidin pienen evästauon kivellä istuen.
Kaitsajoen ylitys oli etukäteen vähän jännittänyt. Saavuinkin kohtaan, jossa vesi virtasi sulana jossain kahden metrin korkuisten kinosten keskellä. Pysyin kaukana lumilipoista. En uskaltanut ylittää jokea lumisillalta, jota olivat kipittäneet pupu ja kettu, ehkä juuri tuossa järjestyksessä.
Hiihdin joen reunaa ylöspäin. Jonkun matkan päässä oli leveä kohta ja siitä meni yli kelkkaura. Sujahdin siitä rivakasti uraa pitkin. Jatkoin uraa kunnes piti lähteä ylemmäs rinteeseen kohti Harrijärviä Juovvagielaksen ja Harroaivin välistä.
Upottava hanki jatkui hiton kauan, suurin piirtein soistuma-alueen yläreunaan. Lumikinoksessa möyriminen harmitti sen työläyden takia, mutta myös ajan kulumisen vuoksi. Kun viimein olin taas hankikannoilla, pistin pulkan takamuksen alle ja pidin nuudelitauon mitä hienoimmassa auringonpaisteessa tunturien kainalossa.
Nyt hiihtovaellus oli taas mukavaa. Pulkka liukui perässä nätisti, ja rinne oli sen verran loiva, että pystyi etenemään tasaista vauhtia lykkimällä.
Höttömaastosta oli vielä kolmisen kilometriä nousua Harrijärville. Kello oli jo yli puoli kuusi illalla – olin saanut tuhrattua kinoksissa kahlaamiseen yhdeksän tuntia. Hiihtelin Harroaivin alarinteitä Harrijärvien ohi muutaman kilometrin.
Käsivarren erämaa näytti satumaisen kauniilta jäisessä hiljaisuudessa. Aurinko alkoi laskea Juovvavarrin taakse kultaisena. Harrijärvet huokuivat erämaan rauhaa vasten kalpean vaaleanpunaista ja sinistä taivasta, jolta kuu katseli tuntureille.
Olin niin mykistynyt luonnon kauneudesta, että seisoskelin vain ihaillen maisemia. Arvoin pitkään, laittaisinko teltan Harrijärville, vai jatkaisinko matkaa Porojärvelle. Yö olisi kirkas ja kuutamossa näkisi hyvin hiihtää. Aamuyöstä tulisi lumimyräkkä ja kova tuuli. Päätin jatkaa matkaa Porojärvelle asti.
Jäinen lumi antoi hyvät vauhdit lasketella alas Bieggacohkkan rinteitä. Tällä vauhdilla olisin tuossa tuokiossa Porojärvellä. Yritin katsella maastoa, kannattaisiko kiertää Juovva-Jantar itä- vai länsipuolelta.
Löysin jonkun uran, jota seurata. Hiukan upottavaa luntakin löytyi taas. Ajauduin Jalges-Jantarin länsirinteelle uraa seuratessani. Päättelin sen menevän Kekkosenkämpälle ja kaarsin vähän vasemmalle.
Niinhän se oli viimeinen kilometri täyttä metrisessä hangessa kahlaamista painavan pulkan kanssa ja sukset ristissä. Taivaalle paukahti mitä upeimmat revontulet, mutta olin selviytymismoodissa ja kamera repussa. Ei siihen hankeen olisi kyllä jalustaa edes viritellyt. Otin kännykällä kuvan käsivaralla.
Viimein Porojärven autiotuvan ääriviivat erottuivat pimeyden keskellä. Toivoin että tupa olisi tyhjä ja voisin rojahtaa vain suoraan punkkaan. Päivä oli ottanut vähän enemmän voimille kuin olin ennakoinut.
Kämppä oli tyhjä ja kylmä. Raahasin kamat sisään ja ennen kuin laitoin edes tulia kamiinaan, hotkin ruokakassista kaiken löytämäni sokeripitoisen ja termarista kuumaa juomaa.
Vaikka olin lisännyt vaatetta lopputaipaleella enkä ollut tuntenut kylmää, kova rasitus ja pitkä päivä pakkasessa tuntui kropassa ikävänä uupumuksena. Heti kun sain tankattua ja laitettua tulet tupaan, levitin patjan ja sukelsin makuupussiin lepäämään ja lämmittelemään.
Tunnin torkkujen jälkeen oli iltatoimien aika. Järkyttävä yllätys odotteli sukkien alla. Teipeistä huolimatta jaloista oli isot palaset nahkaa irti ja sukat veressä. Ei olisi pitänyt kokeilla uudenlaista teippiä. Putsasin haavat ja painuin uudestaan pehkuihin.
Hiihtovaelluksen välipäivä – whiteout ja jalat rikki
Heräsin 6:45 ja katsoin ulos ikkunasta – näkyi vain valkoista. Jalkoja sattui. Mietin jäisinkö pitämään välipäivää Porojärvelle. No en jäisi, hiihtäisin Pihtsusjärvelle kuten suunnittelin.
Keittelin vedet termareihin, teippasin jalkoja laastarien kanssa vähän paremmin kuin eilen ja siivoilin tupaa. Vielä pitäisi hakea lisää puita ja veistellä kiehisiä. En ole hyvä veistelemään kiehisiä, mutta jotain tikkuja syntyy.
Olin jo saanut suurimman osan varusteista ahkioon, kun paikalle ilmestyi neljä retkeilijää hiihtovaelluksella. He olivat tulossa Valtijoen suunnalta lounastauolle ja matkalla Meekonjärven tuvalle. Kirjoitin vieraskirjaan terveiset ja lähdin matkaan.
Olin itsekin ajatellut ensin hiihtoa Haltille Valtijoen kautta, mutta nopeasti suunniteltuna reittiin olisi tullut yksi ylimääräinen päivä, eikä aikaa ollut suunnitella paremmin. Tässä whiteoutissa jalat rakoilla oli oikein hyvä ratkaisu jättää Käsivarren erämaan vaellus Valtijoen kautta johonkin toiseen kertaan.
Keli oli suorastaan kamala. Oli kylmä, tuuli navakasti ja lumi lensi vaakatasossa päin kasvoja. Laskettelulasit, Buffi ja huppu tiukalla niin eihän se keli tosin haittaa. Yhtään mitään ei myöskään näkynyt. Ei edes sitä kelkkauraa, jota aina välillä piti tunnustella Porojärven jäällä.
Aika nopeasti lumi tuiskusi uran umpeen. Onneksi sen varrella oli pystyssä risuja reittimerkkinä. Kauan ei tarvinnut whiteoutissa hiihdellä, 3,5 kilometriä Jogasjärvelle taittui alle tunnissa.
Jogasjärven autiotupa oli pieni ja tyhjä. Ja kylmä. Ajattelin lämmitellä hetken, joten laitoin tulet takkaan. Tuvassa on siis hieno takka eikä kamiinaa. Tupa on 4 hengelle, mutta kaksi puulaveria on vain noin metrin levyiset, eikä lattiatilaakaan juuri ole.
Huono puoli tulien laittamisesta oli se, ettei enää tehnyt mieli jatkaa matkaa. Etenkin kun jalkoja sattui ihan älyttömästi. Otin monot pois jaloista ja totesin tilanteen: sukat aivan veressä vaikka oli laastarit ja teipit.
Pikaisella matematiikalla päätin jäädä välipäiväksi Jogasjärvelle. Haavat pitäisi saada kuivumaan niin että parinkymmenen kilometrin päivämatkat onnistuisivat. Otin mukavan asennon ja kirjan käteeni.
Puoli kuuden aikaan tuvalle saapui yllättäen Porojärvellä tapaamani vaellusseurue. He olivat päättäneet tulla Jogasjärvelle, eivätkä Meekonjärvelle, kuten oli puhetta. Minun taas piti olla Pihtsusjärvellä eikä Jogasjärvellä.
Siinä sitten mietittiin, miten majoitetaan 5 henkeä pikkuruiseen tupaan, koska kukaan ei varsinaisesti halunnut mennä pysyttämään telttaa kovaan tuuleen ja pakkaseen. Todettiin, että lattiallekin voisi viritellä pari petiä. Lopulta urhoollinen seurue päätti lähteä hiihtämään 6 kilometrin matkan Meekonjärvelle, vaikka pelkäsivät tuvan olevan täynnä.
Illalla paistoin lettuja, omatekoisen omenahillon ja Norjasta tuodun ruskean juuston kanssa. Sitten nukuin sikeästi.
Hiihto Pihtsusjärven autiotuvalle
Aamu näytti ihan yhtä harmaalta kuin eilenkin. Paketoin jalat hiihtokuntoon. Ensiapupussista paljastui matkan toinen ikävä yllätys: täysin avaamattoman näköinen 8x10 laastaripaketti olikin avattu, eikä isoja laastareita ollut jäljellä kuin kaksi.
Lähdin hiihtämään vuokratuvalta tulevaa kelkkajälkeä Porojärven reunaa. Pohjoisrannalla meni pari kelkkaa kohti Meekonjärveä. Hiihdin Reikämaan yli Venemaalle. Kauempana edessä näkyi pari hiihtäjää menossa kohti Saivaaraa.
Ilma kirkastui minuuteissa. Samassa Saivaarakin ilmestyi valkeudesta. Venemaan pohjoispuolella kapea salmi oli sulana. Päätin kiertää mahdolliset heikot jäät keskeltä Skádjajávria, jossa näkyi pilkkijöitä kelkkoineen. Jos jäät räsähtäisivät, tulisivat varmaan poimimaan avannosta.
Kurvasin suoraan järven pohjoisrannalle, koska Meekon tuvilla ei tarvinnut käydä. Rinteessä oli hyvä hankikanto. Pidin lounastauon upeissa Meekonlaakson maisemissa.
Matka jatkui kohti Kalottireittiä. Keskellä valkoista kiitävät mustat pisteet kertoivatkin, että moottoritie oli lähellä. Saavuin kelkkauralle Vuomakasjoella.
Kovalla uralla matkanteko oli taas vauhdikkaampaa. Jos nyt vaellusta pulkkaa vetäen voi koskaan sanoa varsinaisesti vauhdikkaaksi. Maasto oli melko tasaista, pientä kinkamaa siellä täällä. Vuomakasjoen vartta hiihti pari tuntia Rajavartioston tuville ja Vuomakasjärven yli.
Sitten ihmetytti, kun kesän Haltin-reitti ei kääntynytkään jyrkästi oikealle kohti Pihtsusköngästä, vaan jatkui tupien ohi. Hetken päästä paljastui, että talven huoltoreitti kulkeekin Pihtsuskönkään länsipuolella.
Latu lähti nousemaan Bihcosnjunnin rinnettä. Ensin loivempana, sitten jyrkempänä. Nousu ei tuntunut loppuvan koskaan. Pulkan raahaaminen lipsuvilla suksilla ylös tunturiin sai taas miettimään, että omituiset huvit on ihmisellä.
Vastaan tuli vähän väliä moottorikelkkoja. Viimein nousu loppui ja taittui tasamaan kautta laskuksi. Taivas pilvistyi ja kohta katosivat pieninä pisteinä näkyneet Pihtsusjärven tuvat. Lasku oli sen verran loiva, että sai lykkiä vauhtia.
En olisi uskonut, miten kauan kestää hiihtää järven yli. Suunnittelin jo mielessäni hyvää telttapaikkaa, ajattelin tuvan olevan täynnä. Ihmetyksekseni autiotuvalla ei ollut ketään.
Moottorikelkkojen jälkiä oli piha täynnä. Paksu harmaa pilvi verhosi koko tienoon, edes hyyskälle ei tahtonut löytää ilman gepsiä. En pystyttänyt telttaa taaskaan. Kun on yksin tuvalla, voi pitää sen mukavan vilpoisana nukkumiseen.
Haltin huiputus & Halti talvella
Sääennuste oli luvannut aurinkoista Haltin valloitus -päivälle, mutta kaikki näytti ulkona yhä vaaleanharmaalta. Harmitti kello 5:45 herätys.
En pitänyt kiirettä. Viime reissulla en ollut ihan ehtinyt Haltin huipulle asti ennen sumua, nyt olisi mukava nähdä maisemiakin. Keli kirkastuisi suurella todennäköisyydellä iltapäivällä.
Kun pientä kirkastumista näkyi, lähdin hiihtämään kohti Haltin autiotupaa. Jätin pulkan Termikselle, palaisin sinne illalla. Hyvää uraa ilman pulkkaa hiihtikin rivakasti, kuin taakka olisi pudonnut perästä. Olin tuvalla kolmessa vartissa – ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta!
Haltin autiotupa
En ollut ennen käynyt Haltin tuvilla, en uusilla enkä vanhoilla. Mökki oli todella kiva, iltapäivän aurinko paistoi lämpimästi verannalle. Täälläkään ei ollut ketään, kummallista.
Hetken mietittyäni päätin syödä lounaan jo ennen Haltin huipulle nousua. Kuistin penkillä auringossa oli aivan mahtava tunnelma. Nuudelitkaan eivät olleet ehtineet ylikypsiksi, kuten yleensä.
Kirjoitin vieraskirjaan lähteväni Haltia huiputtamaan. Sitten lähdin hiihtämään rinnettä ylös.
Rinteessä näkyivät kahdet suksenjäljet, seurasin niitä. Upottavaa oli ollut vain ilman suksia tuvilla, rinteessä oli helppo hiihtää. Kohta saavuin jo kelkkauralle, joka johtaisi Haltin huipulle. Uralla ei ainakaan tarvitsisi pelätä lumivyöryjä.
Ilman pulkkaa nousu ei tuntunut lainkaan raskaalta. Viimeinen pätkä oli hiukan jyrkkä, ja piti laittaa haarakäynniksi. Juuri siinä kohdassa iso moottorikelkkailijoiden ryhmä päräytti ohitseni. Tietty se Haltin huipullä käynti kävisi noinkin.
Haltin huiputus
Ja siinä se vihdoin näkyi: Haltin keltainen kivikasa. Nyt se näytti ihan valtavalta vaahtokarkilta sinistä taivasta vasten. Hiihdin postilaatikolle kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan.
Haltin huiputus oli järjestyksessään toinen Haltin valloitukseni. Kesällä oli huono keli, nyt mitä hienoin.
Jätin sukset nojaamaan töppäreeseen ja lähdin kävelemään hohtaviin maisemiin. Korkeammalle huipulle Norjan puolelle en mennyt tälläkään kerralla.
Kun moottorikelkkaryhmä lähti, jäin Haltin huipulle yksin. Aika tuntui pysähtyvän. Halti talvella parhaalla mahdollisella maaliskuun kelillä oli uskomaton elämys.
Istahdin Haltin huipun kivipyykin juurelle nauttimaan ilta-auringosta ja tyynestä kelistä. Join kuumaa kaakaota ja söin keksejä. Tässä hetkessä oli kaikki. Täydellinen rauha.
Paluu Pihtsusjärvelle
Kello kävi jo puoli kuutta illalla, ja alkoi tuulla navakasti. Oli paras lähteä laskettelemaan alas Haltilta. Jätin käymättä Haltin tuvilla. Laskettelin rinnettä puuterilumessa kelkkauran vieressä hymy korvissa ja huusin suunnattomalle maisemalle "Shlalom Beibiii!" "Whoaa!"
Haltilla käynti oli Harrijärvien auringonlaskun kanssa reissun ehdoton kohokohta!
Aurinko painui tunturien taakse ja värjäsi taivaan upean kultaiseksi. Maisema muuttui nopeasti taas kylmän siniseksi, edessäpäin taivas hohti syvää vaaleanpunaista. Olin perillä Termisjärven tuvalla kahdeksan aikoihin.
Pihalle oli ilmestynyt teltta, mutta tupa oli yhä tyhjillään. Jäin sitten myös toiseksi yöksi mökkiin.
Yöllä saapuivat pienet ja eloisat revontulet sekä täysikuu. En saanut sopivia säätöjä millään kameraan, kuvista tuli lopulta ihan susia.
Pihtsusjärveltä Kalottireittiä Kuonjarjoelle
Aamu oli kirkas, vaikka taivas oli pilvinen. Pakkasta oli varmaan alle 10 astetta. Lähdin hiihtämään Kalottireittiä kohti Kuonjarjokea.
Termisjärven ylityksen jälkeen oli vuorossa Bihcosnjunnin nousu. Termisjärven suunnasta tullessa nousu oli aavistuksen helpompi. Lasku puolestaan vauhdikkaampi. Koska ura oli sohjoinen kelkkojen jäljiltä, laskettelin tämänkin rinteen puuterilumessa Rajavartioston tuville.
Sen jälkeen hiihdin Vuomakasjoen vartta. Vastaan tuli toinen yksin hiihtovaelluksella oleva retkeilijä. Meekonlaaksossa pilvipeite rakoili ja kevätaurinko lämmitti.
Meekonjärven autiotupa – lounastauko
Hiihdin suoraan Meekonjärven autiotuvalle. Mökki oli tyhjä, mutta järvellä oli metsästysporukkaa koirineen. Kova huuto ja kiroilu kaikui laaksossa.
Luin vieraskirjaa. Olipa hienoa huomata, että Porojärvellä ja Jogasjärvellä tapaamani porukka oli päässyt turvallisesti lumimyräkässä Meekonjärvelle ja että tupa oli ollut tyhjä. Heillä oli ollut mukava ilta.
Söin nuudelit auringonpaisteessa tuvan seinustan penkillä Saivaaraa ihaillen. Tässä olisi mielellään viettänyt vaikka koko iltapäivän. Mitä nyt metsästäjien meteli häiritsi.
Meekonlaaksosta reitti lähti kenties vaelluksen kovimpaan nousuun. Pidin monta taukoa Gahperusvarrin rinteillä ja moikkailin ohi kiitäville kelkkailijoille. Moottorikelkkoja Kalottireitillä kyllä riitti!
Vähitellen rinne loiveni, mukavia pehmeitä laskuja ja nousuja riitti koko matkan Kuonjarjoelle. Vastaan hiihti taas toinen naisvaeltaja pienen pulkan kanssa ja vaihdoimme muutaman sanan reitistä ja tuvista.
Saavuin Kuonjarjoelle seitsemän aikaan. Mökissä oli kerrankin muita retkeilijöitä. Tavallaan se oli jopa kivaa, sillä kaipasin telttaöitä. Talvella ihminen (minä) on vain niin laiska, että jos on tupa tarjolla, ei telttaa viitsi pystyttää.
Yöllä oli jälleen upea kirkas kuutamo, vielä hienompi kuin edeltävänä yönä. Revontulikuvaukseen sain vihdoin ehkä säädöt paikoilleen – mutta pohjoisen taivaan vihreitä valoja ei näkynyt.
Pakkanen paukkui kireänä yöllä. Laitoin reilusti vaatetta ja kääriydyin kahteen makuupussiin. Nukuin sikeästi aamuun asti, oli melkein liiankin lämmin herätessäni.
Kuonjarjoelta hiihto Kilpisjärvelle
Sain tuvasta valmiit kiehuvat vedet termareihini, pari kahden hengen seuruetta oli jo ehtinyt keittää ison kattilan vettä. Vuokratupa oli pihassa nököttävien suksien, sauvojen ja ahkioiden lukumäärän perusteella täynnä.
Kuonjarjoelta ura lähti saman tien vauhdikkaaseen laskuun Kahperusjoelle, ja heti perään nousuun. Kesäreitti kiertää Guonjarvarrin pohjoispuolelta, mutta talvireitti eteläpuolelta Viittakurun ja Naalivaaran kautta.
Taivas oli enimmäkseen pilvinen, kaikki näytti taas valkoiselta. Viittakurun kohdalla alkoi hentoinen lumisade. Tuuli melko navakasti. Maisemista erottuivat juuri ja juuri loivat kumpareet.
Vähän ennen kun Saarijärven uudet tuvat näkyivät horisontissa, taivas yhtäkkiä kirkastui. Vastaan hiihti parikin vaellusporukkaa. Olin ilmeisesti osunut hiljaiselle viikolle, kun juuri ketään ei ennen reissun viimeisiä etappeja juuri näkynyt, mutta nyt porukkaa tuntui olevan joka paikassa.
Myös tuvilla oli pari seuruetta, toinen juuri lähdössä pulkan kanssa kohti Haltia, toinen tulossa Saarijärvelle leijahiihdosta (tai jotain vastaavaa korvani nappasi kovaäänisestä puheesta). Autiotupa oli kuitenkin tyhjä, söin viimeiset lounasnuudelit ja kahvit tällä hiihtovaelluksella.
Vihoviimeistä etappia saatteli matkaan jälleen pilvistyvä taivas. Paljon mitään kuvauksellista ei tasavärisessä maisemassa erottunut.
Kesäreitti kulkee Muurivaaran ja Másetvarrin pohjoispuolelta poiketen Norjan puolella. Talvella ura koukkaa Muurivaaran ja Salmivaarojen välistä (sitä reittiä, jota kuljin ensimmäisellä Haltin-vaelluksellani koronarajoitusten takia). Muurivaaran alarinteiltä ura laskeutui Kilpisjärvi-Termisjärvi -reitille.
Vihdoin Saana pilkisti harmauden keskeltä, mahtavana Kilpisjärven maamerkkinä. Vielä hiihto Tsahkaljärven yli ja loppulasku jyrkkiä rinteitä (moottorikelkkoja pikkuisen peläten) takaisin luontokeskuksen pysäköintialueelle.
Viimeiseen osuuteen Kuonjarjoelta Kilpisjärvelle luontokeskuksen parkkipaikalle kului vähän alle kahdeksan tuntia, josta noin tunti ruokataukoa Saarijärvellä. Se oli vauhdiltaan nopein pulkan kanssa hiihdetty pätkä.
Hiihtovaellus Haltille oli kaikin puolin upea retki. Miinuksena jalkojen pahat hiertymät jo alkutaipaleella sekä vahingossa liian pieni laastarivarasto. Ja ihan vähän harmitti kun missasin upeat revontulet kinoksessa möyriessäni. Mutta uskomattomat Harrijärvet ja Haltin valloitus upeine auringonlaskuineen painoivat vaakakupin varmasti plussan puolelle!
Vinkkejä Haltin hiihtovaellukselle
- Kilpisjärvi – Halti vaellus talvella Kalottireittiä ei ole niin vaativa, miltä se ehkä kuulostaa. Huoltoura on merkitty ja helppo hiihtää, aina Haltin huipulle asti. Tupia on kymmenen kilometrin välein, joten pitkiä päivämatkoja ei tarvitse tehdä.
- Haltin hiihtovaellus sopii varauksella siis aloittelijallekin, kunhan osaa talviretkeilyn perusteet. Hiihtovaellus yksin sujuu siinä missä isommallakin porukalla, etenkin Kalottireittiä pitkin.
- Jos taas lähtee hiihtelemään omia reittejään Käsivarren erämaahan, pitää olla kokeneempi talviretkeilijä. Täytyy siis olla valmis majoittumaan avotunturissa, jossa keli voi äkkiä muuttua.
- Oman reittini Termisjärvi-Porojärvi etappi on juuri sellainen matka, jota en suosittele aloittelijalle. Jos kovasti upottaa, pitää olla myös aika kova kunto, jos siis hiihtää upottavassa hangessa pitkiä päivämatkoja.
- Kaikkein nopein päivä oli Haltilla käynti (sama 8h kuin Kuonjarjoelta Kilpisjärvelle mutta 1,3 km pidempi matka), vaikka siihen kuului lounastauko Haltin autiotuvilla, hiihto Haltin huipulle ja pitkään Haltin huipulla oleskelu. Ilman pulkkaa pääsee niin paljon nopeammin, vaikka alla olisivat pitokarvoilla varustetut tunturisukset.
- Pulkan kanssa hiihtovauhti on merkittävästi hitaampi, kuin ilman pulkkaa. Omaa hiihtovauhtiaan kannattaa ennen hiihtovaellusta mitata, jotta osaa suunnitella sopivat päivämatkat.
Kilpisjärvi ja Käsivarren erämaa – kohteita ja kokemuksia
- Haltin vaellus Kalottireittiä
- Haltin huipulta Termisjärven kautta Kilpisjärvelle
- Saanan huiputus ja kierros polkujuosten
- Mallan luonnonpuisto ja Kitsiputous
