Norja Suomi Kilpisjärvi Lyngen Kalottireitti Vuorilla Usean päivän seikkailu Päiväretki Kesä Syksy Vaellus Yksinvaellus Patikointi Retkeily

Bárrás (1419 m) – suomalaisten suosikki Pohjois-Norjassa

Seikkailut // 8.9.2025

Sisältö

Bárrás on kuin suunnaton näköalatorni laaksojen keskellä. Juuri 360-panoraaman vuoksi Paras on parasta huiputtaa kirkkaalla kelillä.

Bárrás on erityisesti suomalaisten retkeilijöiden suosikkivuori. Hainevää muistuttavan vuoren voi huiputtaa lyhyellä päiväretkellä Norjan Rognlista, tai pidemmällä vaelluksella Kilpisjärveltä Suomesta.

Bárrás näkyy Kilpisjärvelle asti – ja Paras-vuoren huipulta näkee Kilpisjärvelle. Moni huiputtaa Bárráksen kolmen valtakunnan vaelluksella.

Bárrás

Bárrás eli Paras tai Parastinden on terävähuippuinen vuori Lyngenin ja Signaldalenin eteläpuolella Pohjois-Norjassa. Paras kohoaa ylhäisessä yksinäisyydessään kahden laakson – Stordalenin ja Parasdalenin – välissä. Vuoren korkeus on 1419 metriä merenpinnasta.

Bárráksen rinteet ovat helppokulkuisia eivätkä erityisen jyrkkiä. Vain viimeinen ”hainevä” on hyvin jyrkkä. Loppunousu on pituudeltaan noin 650 metriä (linnuntietä), ja reitti nousee samalla noin 340 metriä.

Huipulle pääsee kiipeämään itäpuolelta, jossa harjanne on leveä. Bárráksen huiputus sopii myös useimmille korkeanpaikan kammoisille.

Rognli – Bárrás -päiväretki

Päiväretki Parakselle käy helpoiten Norjan puolelta Rognlista. Rognliin ajetaan Lyngenvuonoa kiertävältä E8-tieltä vuonon pohjukkaan Storfjordeniin, josta käännytään Signaldaleniin. Signaldalenissa näkee myös alueen kenties tunnetuimman maamerkin, Otertindenin terävine huippuineen.

Google Mapsista on hiukan haastava löytää oikeaa paikkaa. Tieltä käännytään Signalnesiin ja ylitetään Stordalselva. Sen jälkeen ajetaan tien päähän Rognliin, josta löytyy pysäköintitilaa.

Reitti kulkee Parasdalenissa Paraselvan vieressä, ja lähtee sitten nousemaan vasemmalle kohti Paraksen rinteitä. Lyhimmillään vaellus Rognlista huipulle on viitisen kilometriä.

Kilpisjärvi – Bárrás -vaellus

Kilpisjärveltä vaelletaan Kalottireittiä Mallan luonnonpuiston halki ja helpoiten jatketaan merkittyä vaellusreittiä Goldahyttan ja Gappohyttan ohi Bárrákselle. Kilpisjärvi – Bárrás -vaelluksen pituus on lyhimmillään noin 32 kilometriä: Kilpisjärveltä Gappohyttalle noin 26 km, ja Gappohyttalta Bárráksen huipulle noin 8 km.

Keskikesän yöttömän yön aikaan Bárráksen valloitus onnistuu yhden päivän aikana Kilpisjärveltäkin, jos vain intoa ja kuntoa riittää. Vaeltamalla ei tosin ehdi Kilpisjärvelle takaisin - polkujuoksuun tai juoksuvaellukseen retken pituus olisi sopiva.

Bárrás -kartta ja kolmen valtakunnan vaellus -kartta löytyvät molemmat Calazon Kilpisjärvi-Halti -kartasta.

Tein kolmen valtakunnan vaelluksen elokuun loppupuolella, Bárráksen huiputus kävi kätevästi matkan varrella Gappohyttalta.

Gappohyttalta Bárrákselle

Olin telttaillut yön hienossa Indre Skjaerdalenissa ja miettinyt reittiä Bárráksen huipulle. Vuoren itärinne on pitkä ja loiva, joten Indre Skjaerdalenista voisi vetää lähes suoran viivan huipulle.

Maasto oli kuitenkin Rundfjelletin pohjoispuolella sen verran röpelöistä, että vaellus saattaisi muuttua hankalaksi. Matkalle osuisivat myös kaksi jokea – Gappojohka ja Visiedggajohka, joiden ylitysmahdollisuuksista en tiennyt mitään. Reilun neljän kilometrin matka Gappohyttalle valmista merkittyä polkua tuntui kaikin puolin järkevältä valinnalta.

Gappohyttalta lähtee kaksi reittiä Parasdalenin ja Rognlin suuntaan. Koilliseen menee tavallinen polku Njearreláhkua lähempänä. Pohjoiseen puolestaan lähtee mönkkäriura halkomaan Visiedgan tasaista tunturinummea.

Lähdin matkaan mönkkäriuraa pitkin 11:30 Rognlin viitalta. Rognliin on Gappohyttalta matkaa yksitoista kilometriä, Paraksen huipulle kahdeksan.

Visiedggajohkan ylitys tien kohdalla sujui kenkiä riisumatta kiveltä toiselle. Kauempana näkyi hauskasti sateenkaaria yksittäisten pilvien ripsauttaessa vettä. Ja tietenkin poroja käppäilemässä pieninä laumoina.

Tien ympäristössä kimalteli kauniita pieniä lampia ja puroja. Satunnaiset oranssiin ja punaiseen taittavat läiskät maastossa aavistelivat syksyn tuloa. Usein elokuun lopulla saa vielä vaeltaa t-paidassa, tänä vuonna lämpötilat pysyttelivät muutamassa asteessa.

Visiedggajohkan ylitys tien kohdalla sujui kenkiä riisumatta kiveltä toiselle. Kauempana näkyi hauskasti sateenkaaria yksittäisten pilvien ripsauttaessa vettä. Ja tietenkin poroja käppäilemässä pieninä laumoina.

Istuskelin vesiputouksilla solinaaa kuunnellen ja aurinkoisesta päivästä nauttien. Eilen sade oli yltynyt iltaa kohden ja huomenna sataisi taas.

Vaellus vesiputouksille

Neljän kilometrin tien jälkeen tuntui äärettömän mukavalta astua pois polulta. Maasto vaikutti kuivalta ja tasaiselta, kosteikot jäivät suurimmalta osin ohittamieni lammikoiden ympäristöön. Lähdin suunnistamaan kohti vuorelta laskevaa puroa ja sen uomaa.

Kovin ihmeellisiä suunnistustaitoja ei tosin tarvinnut: Bárrás kohosi siinä suoraan edessä ja tähtäin oli mustan kolmion oikeaan reunaan. Rinteessä kasvoi matalaa varpua alkumatkasta, sen jälkeen lähinnä nurmea ja järsittyä jäkälää.

Saavuin vasemmalta valuvalle leveälle purolle. Vettä virtasi muutaman sentin syvyydellä. Uoma oli täynnä pientä kiveä, joita pitkin kävellä yli kuivin jaloin.

Lyhyen nurmipätkän jälkeen isomman puron kohina kuului jo selvästi. Lähes huipulle ulottuva kilometrien mittainen virta näytti uskomattoman hienolta. Kristallinkirkas vesi vaahtosi liuskekivisissä kouruissa ja valui loputtomina putouksina kohti vehreää Visiedgaa.

Istuskelin vesiputouksilla solinaaa kuunnellen ja aurinkoisesta päivästä nauttien. Eilen sade oli yltynyt iltaa kohden ja huomenna sataisi taas. Päätin tulla samaa reittiä paluumatkalla kuvaamaan vesiputouksia, kun aurinko ei paistaisi enää liian kirkkaasti.

Rinne muuttui helppokulkuiseksi kivikoksi. Punertavat ja harmaat liuskeet levisivät tasaisena kerroksena puron uoman ympäristöön. Vaellus oli kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa Haltilla.

Kohta jalan alla oli taas nurmikkoa. Ylitin puron matalasta ja leveästä kohdasta. Sen voi tosin ylittää melkein mistä tahansa kenkiä kastelematta.

Jäljellä oli enää yksi vähän jyrkempi rinne itäpuolen pitkälle tasanteelle. Kivien ja ruohotupsujen lomassa parveili vikkeläjalkaisia lintuja kovaa vauhtia.

Saavuin näyttävälle reittimerkille isolle kivelle. Tässä oli mukava syödä eväsleivät ja suklaapatukka, jotta jaksaisi pinnistellä jyrkän loppunousun. Lähes tuuleton aurinkoinen iltapäivä oli täydellinen hetki valloittaa Bárrás.

Loppunousu Bárrás-vuorelle

Paraksen huippu on kuin musta hainevä, samantapainen kuin Volandstinden Lofooteilla. Kauempaa kapea musta kolmio näyttää hurjalta kiivetä, mutta paikan päällä huomaa, että rinne on turvallisen leveä.

Kiipeämisessä saa kyllä hien pintaan, varsinkin jos nousee huipulle rinkka selässä. Kello oli tasan kolme, kun suuntasin kohti kiviseinää.

Olin ajatellut, että kivikasoja näkyisi tiuhaan suositulla vuorella. Eipä näkynyt kuin yksi juurella olleen ison kiven jälkeen. Lähdin kiipeämään harjanteen keskeltä ylöspäin. Aurinko paistoi suoraan silmiin, ja hyvää kulkulinjaa oli hankala nähdä.

Aika pian reittini muuttui yhä jyrkemmäksi, ja ajauduin lähemmäs pohjoisreunaa. Kovin lähelle pohjoisreunaa en halunnut joutua, koska vuoren seinä on sillä puolella hyvin pystysuora. Hivuttauduin takaisin keskemmälle.

Rinne sen kun jyrkkeni, nyt piti könytä jo kädet apuna. Kiipeäminen rinkka selässä kävi voimille. Olin kuvitellut Bárráksen olevan helppo vuori huiputtaa, ja ihmettelin miten vaikealta nousu tuntui. Tätä vauhtia äheltäisin rinteessä tuntikausia.

Samassa näin punaisen kepin ehkä viidentoista metrin päässä vasemmalla harjanteen eteläreunan suunnalla. Siellä näkyi myös punainen täplä. Huipulle johti sittenkin merkitty reitti!

Hilasin itseni punaisen kepin luo ja totesin jälleen kerran missanneeni helpot vaihtoehdot. Tässä kohdassa meni näppärä sorapolku huomattavasti loivempaa rinnettä mutkitellen.

Viimeinen kolmannes loppunoususta sujui melkein juoksujalkaa valmista polkua. Lumisissa kohdissa piti kulkea hiukan varovaisemmin, jäinen pinta luisti kengän alla. Lopulta rinne loiveni melkein tasamaaksi – ja edessäpäin kohosi suuri kivipyykki.

Bárráksen huippua kaunisti ohut lumikerros, joka ei ehkä sulaisi enää tänä syksynä pois. Korkealla lämpötila oli nollan tuntumassa, ja sormia kipristeli navakoituneessa tuulessa auringonpaisteesta huolimatta. Sujautin fleecepaidan takin alle ennen kuin hiki ehtisi jäätyä.

Olin kuvitellut Bárráksen olevan helppo vuori huiputtaa, ja ihmettelin miten vaikealta nousu tuntui. Tätä vauhtia äheltäisin rinteessä tuntikausia.

Raapustin oman merkinnän Parastindenin vieraskirjaan, ja siirryin kivikasan aurinkoiselle ja tuulettomalle puolelle nauttimaan elämästä.

Bárrás – huiputus iltapäivän auringossa

Laskin rinkan punaisen postilaatikon juurelle kello 16:20. Loppunousuun kului tunti ja 20 minuuttia vaikka se tuntui huomattavasti pidemmältä ajalta. Bárrás on suomalaisten suosikki, ainakin postilaatikon vihkon mukaan. Viime päivinä huipulla oli ollut hiljaista, loppukesän sesonki oli selvästi jo ohi.

Raapustin oman merkinnän Parastindenin vieraskirjaan, ja siirryin kivikasan aurinkoiselle ja tuulettomalle puolelle nauttimaan elämästä.

Bárráksen huipulta avautuvat uskomattoman hienot maisemat kaikkiin suuntiin. Kolmen valtakunnan rajapyykin suunnassa erottuvat Mallan luonnonpuiston pahdat, Saana-tunturi ja Kilpisjärvi Suomessa. Etelässä Ruotsin puolella kohoavat komeat Pältsan ja Moskkugaisin lumihuippuinen massiivi. Luoteessa mutkittelee vehreä Signaldalen, josta Otertindenin terävät huiput pilkistävät kohti taivasta.

Bárrás on kuin suunnaton näköalatorni laaksojen keskellä. Juuri 360-panoraaman vuoksi Paras on parasta huiputtaa kirkkaalla kelillä. Vaikka treeni on aina mukavaa, on se supermukavaa huikeissa maisemissa!

Ihailin vuoristoisia näkymiä, kunnes oli aika lähteä paluumatkalle. Taivas tuntui pilvistyvän, joten upeata auringonlaskua ei kannattaisi jäädä odottelemaan vuoren huipulle. Jyrkkää rinnettä ei olisi edes mukavaa laskeutua pimeällä etenkään rinkka selässä.

Valmista polkua laskeutuminen sujui näppärästi. Löysin lumesta omat jälkeni ja pohdin pitkään, miksi juuri vaelluksilla on herkistävää palata samaan paikkaan, jossa on käynyt vaikkapa muutama päivä sitten. Saati tunti sitten.

Nyt tuli tutuksi valmisreitin alarinnekin. Suuri kivi, jolla istuin eväiden kanssa ja josta lähdin nousemaan sijaitsi noin sata metriä polusta pohjoiseen.

Jatkoin laskeutumista reittimerkkien mukaan kohti puroa. Ylityspaikka oli noin viisisataa metriä pohjoisempana kuin kohta, josta olin kävellyt tulomatkalla. Jossain vaiheessa kivikasojen viitoittama polku kaarsi kohti Rognlia, jatkoin puron vartta kohti vesiputouksia.

Otin vesiputouksista ja hienoista kuohuista kuvia pitkällä valotusajalla. Rouhevien kivien keskelle silkkinen vesi tuntui kerrankin sopivan. Pieni porolauma hääri puron ympäristössä ja seurasi tiiviisti jokaista askeltani.

Puro ja vesiputoukset ovat huipun maisemien lisäksi Bárrás-vaelluksen hienointa antia. Vesiputouksia ei välttämättä huomaa, jos kiertää huipulle Rognlista.

Samassa taivas näytti kirkastuvan, maisema hehkui kultaista valoa. Olisi ehkä sittenkin pitänyt jäädä vähän pidemmäksi aikaa Paraksen huipulle.

Visiedgan tasainen maasto on kuin yhtä suurta telttapaikkaa. Ajattelin vaeltaa Gappohyttan suuntaan kunnes auringonlaskuun olisi aikaa vajaa tunti, ja saisin nautiskella teltalla lämpimistä kultaisista säteistä.

Kolmen valtakunnan vaellus Barras huiputus

Bárrákselta telttailemaan Gappohyttan lähelle

Visiedgan tasainen maasto on kuin yhtä suurta telttapaikkaa. Ajattelin vaeltaa Gappohyttan suuntaan kunnes auringonlaskuun olisi aikaa vajaa tunti, ja saisin nautiskella teltalla lämpimistä kultaisista säteistä.

Suunnitelma oli muuten mainio, mutta juuri tunti ennen h-hetkeä aurinko painuikin Bárráksen ja muiden vuorien taakse. Siinä ei nyt ollut enää mitään itua pystyttää telttaa, vaikka hienot lammet, kalliot ja tasainen maa olisikin tarjolla.

Jatkoin vaellusta iltakahdeksaan Visiedggajohkalle, johon Gappohyttan tuvat näkyivät kallioiden päällä. Joen rannalla odotti täydellisen tasainen paikka teltalle, mukavan solisevan äänen saisi kaupanpäällisiksi.

Kapustarinta lennähti kaveriksi leirin lähistölle viheltelemään. Laitoin ruokaa illan hämärtyessä ja viheltelin takaisin.

Päivälle kertyi vaelluskilometrejä reilu 21 km, nousumetrejä 1042 m. Gappohyttalta Parakselle ja takaisin jokivarteen vei 8,5 tuntia evästaukojen, valokuvauksen ja ihan vain maisemissa istuskelun kanssa.

Huomenna kolmen valtakunnan vaellus jatkuisi tavanomaista reittiä kohti Pältsastugania kaikin tavoin harmaammissa merkeissä. Bárrás ja vuoren huiputus oli varmasti koko vaelluksen kohokohta – ei ihme että Paras on suomalaisten vaeltajien suosikki!