Lumikenkäily Kolin tykkylumisilla vaaroilla – talviretki kansallismaisemaan

Lumikenkäily Kolin tykkylumisilla vaaroilla – talviretki kansallismaisemaan

Joulukuussa valoisaa aikaa on niukalti. Saavuin Ryläyksen kodalle, kun auringon viimeiset säteet kajastivat horisontista ja taivaan sini oli jo vaihtunut utuisen pinkin sävyihin.

Jylhien vaarojen Kolin kansallispuisto on Pohjois-Karjalan helmi, joka hurmaa ympäri vuoden. Näkymä Kolin huipuilta Pieliselle on yksi rakastetuimmista kansallismaisemistamme. Kolilla on noin 80 km merkittyjä reittejä, talvireittejä on muutama kilometri. Parhaille näköalapaikoille pitää kiivetä jyrkkiäkin kallioita ja tiheitä metsiköitä.

Talvella huipuille ja umpihangille pääsee parhaiten lumikengillä, latua on viitisenkymmentä kilometriä hiihtoseikkailuihin, ja Ukko-Kolilla voi lasketella. Lumikenkäily ja talviretkeily Kolilla on luontoliikuntaa ja rentoutumista upeissa tykkylumimaisemissa.

Seikkailin Kolilla lumikengillä vuoden pimeimpään aikaan joulukuussa. Testasin myös Ikolanahon vuokrakämpän.

Lumikenkäillen Ryläykselle

Jos suunnittelet Kolin retkeä, poikkea myös Ryläyksellä Kontiolahdella! Ryläys on reilun kahdeksan kilometrin päässä Kolin huipuilta, hiukan kansallispuiston ulkopuolella, mutta tunnetun Herajärvenkierroksen vaellusreitin varrella. Ryläyksen parkkipaikka on Herajärventien pohjoispäässä, josta töppäreen huipulle on patikkamatkaa noin 2.5 km.

Ryläyksen pysäköintialue oli aurattu, tilaa oli noin neljälle autolle. Parkkipaikka oli tyhjä, hyvin mahtui pysäköimään. Kamppeita pakatessani auton mittari näytti rapsakkaa -27°C keliä. Talviretkillä hikoilu on pahasta, mutta otin riskin ja vuorasin itseni paksulla untuvalla ja vedin paketin kiinni rinkan remmeillä. Kolilla oli huomattavasti kylmempää kuin ensimmäisellä lumikenkävaelluksellani Syötteen kansallispuistossa.

Olin ihaillut kuusi tuntia kirkasta auringonpaistetta ja sinistä taivasta auton ikkunan takaa ja ehdin juuri parahiksi polun päähän toteamaan, että aurinko ehti laskea puiden latvojen alapuolelle.

Ryläyksen polku on merkitty sinisillä maalitäplillä puiden runkoihin, eikä polulta voi oikein mitenkään eksyä. Alkupäässä polku kiemurtelee mäntymetsässä, nousee välillä kallioille ja laskeutuu alas noustakseen taas seuraavalle nyppylälle. Pieni puro virtasi avoinna pakkasesta huolimatta, puron yli pääsi lankkuja pitkin. Vähän ennen jyrkkiä puisia portaita polun varrella on viitta lähteelle. Lähteen vesi on juomakelvotonta.

Portaisiin oli kasaantunut aimo kerros lunta, ja ne puolestaan olivat lumikenkäilyyn kelvottomat. Laiska pääsee toki kaiteen ja hauiksen voimin lumiset portaat ylös ottamatta lumikenkiä pois jalasta, mutta siinä voi tulla hiki, varsinkin jos on vuorannut itsensä untuvalla.

Jos portaissa ei noussut syke, seuraava rinne lämmittää takuulla. Ryläyksen jyrkin nousu on kesälläkin työlästä juurien ja kivien takia, mutta talviaikaan kiipeäminen syvässä lumessa ja jäässä on varsin eksoottista. Lumikengillä ja painavalla rinkalla noususta saa oikein mukavan reisi- ja peffatreenin.

Jyrkkä nousu päättyy tasaisemmalle soiselle osuudelle, ja loppumatkalle on laitettu pitkospuut. Lankkujen päällä oli ainakin 30 cm lunta, ja niiden ulkopuolella reilusti enemmän. Toisinaan arvasin väärin lankun sijainnin ja humpsahdin syvälle puuterilumeen. Mahtoi seuraavaa kulkijaa naurattaa nuo jättämäni jäljet.

Joulukuussa valoisaa aikaa on niukalti. Saavuin Ryläyksen kodalle, kun auringon viimeiset säteet kajastivat horisontista ja taivaan sini oli jo vaihtunut utuisen pinkin sävyihin. Lumisateiset tyynet pakkaspäivät olivat loihtineet metsästä satumaisen. Aukean keskellä näkyi vain joitain yksittäisiä jälkiä, muuten paikka oli syvän lumen peitossa.

Tepastelin edestakaisin tulipaikan ympärillä, mutten keksinyt sopivaa kohtaa, johon olisin lapioinut kolon teltalle. Hiki alkoi luonnollisesti jäätyä tässä vaiheessa melkein 30 asteen pakkasessa, joten päätin nukkua kodassa. Seikkailu sekin!

Yö Ryläyksen kodassa

Kota oli kuin valtava sokeritoppa. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat hämärään. Ryläyksen kodassa on tilaa parille kymmenelle päiväretkeilijälle, nukkumapaikkoja penkeillä ja lankkulattialla on ehkä 6-10 hengelle. Keskellä kotaa on komea tulisija, sen ympärillä lyhyempiä penkkejä, ja yhdellä sivulla iso pöytä.

Laitoin otsalamppuun valon ja ryhdyin tulentekohommiin. Edellinen vierailija oli ystävällisesti jättänyt muutamia valmiiksi sahattuja halkoja ja kaarnanpalasia penkin alle, ja tulet syttyivät helposti. Puuvajassa metristen pöllien päällä oli reilusti lunta.

Kävin sahaamassa polttopuuta pitkin iltaa pakkasen paukahdellessa pimeydessä. Sen verran jännittävää puuhaa, että sylillinen puuta syntyi harvinaisen vikkelään. Kodassa levitin jäiset halot lähelle tulta kuivumaan ja istuskelin lukemassa kirjaa.

Kävin sahaamassa polttopuuta pitkin iltaa pakkasen paukahdellessa pimeydessä. Sen verran jännittävää puuhaa, että sylillinen puuta syntyi harvinaisen vikkelään.
Aloin seurata pupun jälkiä – eläimethän usein kulkevat samoja retkeilypolkuja kuin ihmiset – mutta jäljet johtivat lopulta kauas polulta, syvemmälle upottaviin notkelmiin.

Pistin kohmeiset sämpylät ritilälle lämpiämään vesikattilan viereen. Koska iso osa päivästä oli mennyt autossa istuessa, nälkä oli kokoa kevyt tomaattikeitto. Ja retkellä kun ollaan, pulla päivässä pitää mielen iloisena.

Olin raahannut 2.5 litraa kuumaa vettä termoksissa mukanani, mutta litkinyt osan jo Ryläyksen rinteissä. Jano jatkui puuhastellessa, joten lirutin kiehuvaa vettä kuksan pohjalle ja tungin puhdasta lunta päälle. Aamuksi piti silti sulattaa lisää lunta.

Päivän päätteeksi ajattelin pistää ilon kiertämään ja sahasin vielä ison kasan valmista puuta ja veistelin tikkuja seuraavalle tulijalle. Kodassa oli mukavaa ja lämmintä, telttaan ei ollut ikävä. Varauduin siihen, että joku toinen talvivaeltaja pölähtäisi kodalle, mutten pitänyt sitä todennäköisenä kovan pakkasen takia. Rauhassa sain nukkua.

Ryläyksen kierros talvella

Aamulla kota oli kylmä ja pimeä. Illalla alkanut lumisade oli kuorruttanut loputkin ikkunat. Tein pienet tulet ja nostin päätypuolelta omituisesti märän makuupussin narulle kuivumaan. Jäätyneessä viistossa seinässä oli sula läntti siinä kohdassa, missä olin yön aikana hönkinyt. Söin pikaiset puurot ja kahvit, pakkasin kamppeet ja harjasin lattian. Kun kekäleet hiipuivat, lähdin Ryläyksen kierrokselle.

Polku Ryläyksen huipulle lähtee heti kodan vierestä, puinen viitta löytyy koivun juurelta. Joitain jalanjälkiä oli näkyvissä tuoreen lumen alla. Rinne on jyrkähkö, mutta lyhyt ja helppo kiivetä. Puuterilumi upotti tosin välillä pyllyyn asti. Ihastelin lumisia puita. Harmaanakin päivänä Ryläykseltä avautuvat maisemat Jerojärvelle, Herajärvelle ja vaaroille ja tiheisiin metsiin hivelevät luonnon korkeuseroja rakastavaa sielua.

Kiviputous oli jossain lumen alla. Koska Kolin näköalapaikoilla ei ole kaiteita (maisemallisesti erittäin hyvä ratkaisu) ja oli vaikea arvioida mihin kallio päättyy ja mistä putous alkaa, päätin pysyä loitommalla. Jatkoin Ryläyksen kierrosta myötäpäivään. Polku on merkitty sinisillä ja oransseilla täplillä puunrunkoihin, mutta paikoin merkit olivat jääneen tuiskunneen lumen tai lumisten oksien alle.

Aloin seurata pupun jälkiä – eläimethän usein kulkevat samoja retkeilypolkuja kuin ihmiset – mutta jäljet johtivat lopulta kauas polulta, syvemmälle upottaviin notkelmiin. Ei sillä tosin ollut eroa kulkeeko merkittyä reittiä vai sen ulkopuolella, koska kaikkialla oli vain umpihankea. Tarkoitukseni oli navigoida näkötornille, mutta onnistuin rämpimään kinoksissa lähemmäs kotaa kuin tornia.

Halusin siirtyä lyhyen päivänvalon aikana seuraavaan paikkaan Ikolanaholle, joten torni sai jäädä välistä. Hain rinkkani kodasta, pistin oven säppiin ja lumikenkäilin takaisin parkkipaikalle. Ryläyksen rinne oli ihan yhtä hankala alaspäin kuin ylöspäin. Ikolanaholle voisi kulkea myös jalkaisin Ryläykseltä, joko polkua pitkin noin 3.5 km tai tietä pitkin noin 5 km.

Ikolanahon vuokratupa

Ajelin kieli keskellä suuta mutkaisia auraamattomia teitä, ja Paimentuvan vieressä Jerontien ja Kotaniementien y-risteyksessä koin tukalia hetkiä, muutamia pakituksia ja sadatteluja ennen kuin huokasin helpotuksesta Peiponpellon parkkipaikalla.

Talvihuollettu ja iso Peiponpellon parkkipaikka on Ikolanahoa lähinnä oleva pysäköintialue. Tien vieressä olevalta viitalta on noin 700 metrin nousu Ikolanahon vuokrakämpälle. Polkua ei huolleta talvisin, mutta koska tupa on melko suosittu, lumessa lienee useimmiten sopivasti tampattu kulku-ura.

Ikolanahon vuokratupa on pieni ja vaatimaton mökki, jossa on kaksi kerrossänkyä eli neljä vuodetta, joissa patja ja tyyny (oma makuupussi mukaan), pöytä ja penkit, kaasuliesi, aurinkokennoilla toimiva valaistus ja USB-latauspaikka sekä vuolukivitakka. Keittiön kaapeista löytyy kattiloita, pannuja ja astioita. Pöydällä on kansio, josta löytyvät tarkat ohjeet tuvan käyttöön ja takan lämmitykseen.

Kovilla pakkasilla huonetta saa lämmitellä tovin ennen kuin se lämpenee edes nollan tienoolle. Talvimakuupussi ei ollut yhtään liian kuuma, sillä aamulla takkaseinä oli jo aivan kylmä, tupa samoin.

Jostain syystä koin nihkeäksi huussivisiitit yksin pimeässä. Ehkä karvat olivat jo valmiiksi pystyssä, kun ulvova tuuli paukutteli ikkunaluukkuja ja avainboksia ulkosalla ja nurkissa ripisi ja narisi.
Yötaivas oli tummansininen, täynnä kirkkaita tähtiä. Seisoskelin pitkään aukiolla vain taivaankantta tuijottaen, hiljaisuutta kuunnellen. Tykkylumi ja tähtitaivas – kaikki toiveeni toteutuivat!

Ikolanahon puuvarasto nököttää Mäkrän polun vieressä. Puu on takkavalmista, kiehistä toki kannattaa vuolla. Hyyskä on noin sadan metrin päässä metsikössä Peiponpellon suuntaan, paperiakin löytyi. Jostain syystä koin nihkeäksi huussivisiitit yksin pimeässä. Ehkä karvat olivat jo valmiiksi pystyssä, kun ulvova tuuli paukutteli ikkunaluukkuja ja avainboksia ulkosalla ja nurkissa ripisi ja narisi. Tuli mieleen lapsena kuullut kummitusjutut.

Tuvassa oli useita kynttilöitä ja tuikkuja, tulitikkuja, puukko ja astianpesuainetta, mutta varmuuden vuoksi näitä kannattaa olla omasta takaa. Myös kaikki tarvittava juomavesi pitää tuoda mukanaan (Ikolanahon kaivovesi ei käy juotavaksi edes keittämällä). Lähtiessä tupa ja tuhkat pitää siivota sekä täyttää halkokoppa seuraavalle yöpyjälle, eikä mitään roinaa saa jättää jälkeensä, korkeintaan kynttilöitä ja tulitikkuja.

Raahasin toisen penkeistä takan ääreen ja asettelin viereeni autossa jäätyneet puolentoista litran vesipullot seurakseni sulamaan. Vuolukivitakka luovuttaa lämpöä vasta kun luukut suljetaan, eli kun takassa ei ole enää mitään palavaa. Toisin sanottuna, kylmä tupa ja tunnelmallinen tuli, tai vähän lämmin tupa ja harmaa takka. Parista isosta pesällisestä riitti toki pitkäksi aikaa tunnelmaa.

Olin ajatellut kavuta Mäkrälle kuvaamaan tähtitaivasta, mutta koska ulkona oli tuulista ja täysin pilvistä, istuskelin kämpässä koko illan kutoen ja kirjaa lukien.

Kolin huippujen talvireitti lumikenkäillen

Kolin kansallispuiston suosituin reitti, Huippujen kierros, kulkee yhdessä Suomen kauneimmista kansallismaisemista. Kaikki korkeimmat vaarat, Ukko-Koli (347 m), Akka-Koli (339 m) ja Paha-Koli (334 m) sijaitsevat alle kahden kilometrin etäisyydellä toisistaan ja Kolin luontokeskus Naavasta. Reitillä ei ole talvikunnossapitoa, mutta polut pysynevät auki ympäri vuoden, koska kohde on niin suosittu.

Huippujen kierroksen voi kulkea lumikengillä tai ilman niitä. Reitti on hyvin merkitty. Jos kiertää huiput Ikolanaholta ja palaa takaisin, matkaa kertyy noin kuusi kilometriä, nousua tulee noin 245 m.

Ikolanahon suunnalta kulki huoltoreitti metsän halki koko matkan Kolille asti. Ylitin metsässä avoimen puron lumisiltaa pitkin. Mäkränahon jälkeen polulla oli kyltti useampaan suuntaan. Lähdin oikealle kohti Paha-Kolia. Reitti oli helppokulkuinen ja hiljainen, muita ulkoilijoita ei näkynyt. Jos keli ei olisi ollut tasaisen harmaa, Paha-Kolilta olisi voinut ihastella auringonnousua Pielisen yllä.

Muutama sata metriä eteenpäin kohti luontokeskusta polku tuleekin jo korkeimmalle vaaralle, Ukko-Kolille. Tuuli ei vielä ollut ehtinyt riisua tykkylumisia kynttiläkuusia, jotka kohosivat kaamoksen kajoa vasten. Teräksiset portaat kallion laelle olivat umpijäässä eikä niitä luultavasti ollut suunniteltu valtavaa lumikenkää silmällä pitäen. Myös vaaran laki näytti ja tuntui liukumäeltä.

Ukko-Kolin huipulla on hyvä liikkua talvella varoen. Kolin kierrokselta voi poiketa myös pääministerin tulipaikalle eväiden kanssa, omat puut pitää tuoda mukanaan.

Jatkoin matkaa Akka-Kolille ja ajattelin istua johonkin herkuttelemaan lämpimällä mustikkakeitolla. Hyvällä säällä Akka-Kolin huipulta voi ihastella henkeäsalpaavan kaunista auringonlaskua järvi- ja metsämaisemassa. Nyt joulukuinen harmaa päivä oli muuttunut entistä harmaammaksi ja pimeämmäksi, tuuli voimistui ja pöllytti puista lunta kasvoille.

Kävin Hiljaisuuden Temppelillä. Vaaleanpunaisia ruusuja ja muita kukkia pilkotti huurteisina lumikerroksen alta. Päätin syödä eväät vasta kämpällä.

Huippujen kierros vei valtaosan päivän valoisasta ajasta, ja kun saavuin takaisin Ikolanaholle, alkoi jo hämärtää. Istuin ulkona portailla piknikillä: marjasoppaa, kaakaota ja korvapuustia. Sitten olikin jo aika ryhtyä lämmittämään tyystin jäätynyttä mökkiä.

Ilta takan äärellä muistutti eilistä, mutta pellit suljettuani vilkaisin ikkunasta ja painuin saman tien pihalle. Yötaivas oli tummansininen, täynnä kirkkaita tähtiä. Seisoskelin pitkään aukiolla vain taivaankantta tuijottaen, hiljaisuutta kuunnellen. Tykkylumi ja tähtitaivas – kaikki toiveeni toteutuivat!

Mäkrän talvireitti

Polku Mäkrävaaralle kulkee Ikolanahon kämpän ja puuvaraston vierestä ja nousee sitten loivasti muutaman sata metriä tiheässä metsässä vaaran itäpuolella. Risteyskohdassa on viitta, Mäkrän huipulle käännytään vasemmalle. Maisemat Mäkrävaaralta eivät suinkaan kalpene Kolin huippujen rinnalla.

Lumessa näkyi ehkä kahdet jalanjäljet, kunnollista polkua Mäkrälle ei päässyt. Useimmiten askeleet upposivat polviin saakka, välillä lunta oli metrinkin verran. Mäkrävaaralla on paljon korkeuseroja, ja lumisilla kallioilla eteneminen on hidasta, varsinkin jos usein pyllähtää. Päätin jättää könyämisen Kolin puoleisella jyrkimmällä rinteellä ja palata omia jälkiäni pitkin takaisin Ikolanaholle.

Taivaanrannan pinkki suikale enteili vihdoin ilman kirkastumista. Tunnin aamulenkki Mäkrävaaralla oli juuri sopiva, liikettä koko kropalle ja riittävästi aikaa vain seisoskella ja hengittää maisemassa.

Tunnin aamulenkki Mäkrävaaralla oli juuri sopiva, liikettä koko kropalle ja riittävästi aikaa vain seisoskella ja hengittää maisemassa.

Ikolanahon tuvan pihassa on kaikille avoin tulipaikka, jota saa siis käyttää, vaikkei kämpällä majoittuisikaan. Sen verran korkean kinoksen lapioin nuotiokivien päältä, että luultavasti saa kuitenkin ihan omassa seurassaan siinä istuskella. Pistin tulet ja sämpylät ritilälle. Retkieväistä kun puhutaan, vahvuuteni ovat muualla, mutta kuusenkerkkäpesto-hapankurkku-ketsuppitäytteiset briossit maistuivat varsin mukaville.

Loppusiivouksen jälkeen oli aika jättää jäähyväiset ihanalle Pohjois-Karjalalle. Kaamosseikkailu lumikenkäillen Kolin kansallispuistossa oli ollut hauskaa luontoliikuntaa, kauniita vaaramaisemia, raitista ilmaa ja rentoutumista – täydellistä hyvinvointia keholle ja mielelle.

Lumikenkäily ja talviretkeily Kolilla – parhaat vinkit

  • Joulu-tammikuussa ja kaamosaikaan valoisaa aikaa on vähän. Retkelle kannattaa lähteä heti kun sarastaa ja pakata myös otsalamppu reppuun.
  • Kolin reiteillä on paljon korkeuseroja – lumikenkäily rinteiden upottavassa lumessa on toisinaan hidasta, mutta erinomaista jalkatreeniä. Vältä hikoilu ja laita yllesi jotain paksua untuvatakkia kevyempää paukkupakkasillakin (laiska vilukissa hikoilee muutaman nyppylän jälkeen!)
  • Suosituin lumikenkäreitti on Kolin huippujen kierros, jonne voi startata Kolin luontokeskukselta. Polkuja ei ylläpidetä talvella, mutta suositut reitit pysyvät auki tallattuina. Huippujen merkitty kierros on helpohko lumikenkäillä tai kulkea talvikengillä.
  • Myös Mäkrävaaralta näkee kauniita lumisia maisemia. Kun lunta on paljon, lumikengät helpottavat vaaran valloitusta. Mäkrälle pääsee Ikolanaholta ja Kolin luontokeskukselta. Myös Rantatien suunnalta voi kävellä Mäkrälle, mutta talvisin tie voi olla huonossa kunnossa.
  • Lähellä Kolin kansallispuistoa, Herajärvenkierroksen varrella, on upea Ryläys. Ryläys on Kolin huippuja rauhallisempi, mutta maisemat ovat aivan yhtä upeat. Ryläyksellä on tilava kota, jossa voi yöpyä ympäri vuoden. Puuvajassa on metrisiä pölkkyjä, joita pitää pätkiä. Saha on terävä.
  • Kolin näköalapaikoilla ei ole kaiteita tai köysiä. Talvella varsinkin yksin jäisillä ja lumisilla kallioilla maleksiessa kannattaa olla varovainen.
  • Osa tulipaikoista on talvihuollettuja (esim. Vaaralanaho ja Ikolanaho). Suositulle Pääministerin tulipaikalle pitää klapit itse hankkia ja kuljettaa.
  • Osa parkkipaikoista aurataan talvisin, mutta autopaikkoja on vähemmän kuin kesäisin. Jotkut tiet voivat olla huonossa kunnossa, eikä niitä välttämättä ehditä aurata heti lumimyräkän jälkeen (esim. Jerontie ja Rantatie).
  • Useimmat Kolin upeista maisemareiteistä voi lumikenkäillä päiväretkinä.
  • Pidemmillä lumikenkäilyreissuilla ja talviretkillä voi yöpyä teltassa, kodassa, vuokratuvassa tai hotellissa Kolin luontokeskuksen vieressä.

Linkkejä

Kolin kansallispuisto
Visitkoli
Ikolanahon vuokrakämppä


Suomi Kolin kansallispuisto Lumikenkäily Talviretkeily Talvi Metsässä Usean päivän seikkailu
– SHARING IS CARING –

LISÄÄ TARINOITA

EDELLINEN JUTTU
Fannaråkin jäätävä vaellus Norjan Jotunheimenin kansallispuistossa
SEURAAVA JUTTU
Ensimmäinen talvivaellus: lumikenkävaellus Syötteen kansallispuistossa