Lofoottien Kvalvika on ehkä ikoninen ranta, mutta Hauklandin valkoinen hiekka ja turkoosina kimalteleva meri tuntuvat nekin arktiselta paratiisilta, ja paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Hauklandin ranta on kenties Lofoottien suosituin ranta suppailuun ja uimiseen. Rannalle pääsee helposti suoraan autolla tai julkisilla kulkuneuvoilla. Patikointiin ja polkujuoksuun löytyy useita vaihtoehtoja: pitkä rantareitti Uttakleiviin saakka, vertikaalinousu suositulle Mannen-vuorelle (400 m) tai seikkailu hiljaisemmalle Veggenille (489 m), joka sijaitsee lähempänä merta. Ihastelin Lofoottien jylhää panoraamamaisemaa Veggenin huipulta ja telttailin Hauklandin rannalla elokuun alun kesähelteillä.
Hieno Hauklandin ranta Vestvågøyan saarella
Hauklandin ranta (Hauklandstranda) sijaitsee Lofoottien eteläisellä Vestvågøyan saarella. Sen vieressä (oikeastaan samaa rantaviivaa) on Vikin ranta. Mannen ja Veggen vuoret erottavat Hauklandin Uttakleivin rannasta toisella puolella. Uttakleivin rannalle pääsee kävelemällä rantareittiä, ylittämällä Mannenin harjanteen tai kulkemalla vuoren alitse kapeaa ja pimeää tunnelia.
Hauklandin rannan pysäköintialue on melko suuri, mutta se voi täyttyä helposti sesonkiaikoina. Parkkimaksu yhdeltä yöltä oli noin 200 NOK (2020), johon kuului myös telttapaikka. Rannalla on pieni kahvio, josta voi ostaa mm. tuoretta kahvia, jäätelöä, limsaa, sipsiä ja karkkia, sekä vuokrata SUP-lautoja ja märkäpukuja 1-3 tunniksi (esim. SUP-lauta kolmeksi tunniksi 350 NOK), tai kajakkeja. Ranta on matala ja vesi kristallinkirkasta – sekä jääkylmää kuten aina Lofooteilla.
Telttailu Hauklandin rannalla
Valkean hiekkakaistaleen takaosassa kasvaa nurmea, ja pehmeä tasamaa on kuin tehty telttailuun. Rannan säännöt itse asiassa kieltävät telttailun muualla kuin tuolla kyseisellä nurmialueella. Vaikka ranta on suosittu, nurmialue on laaja ja telttapaikkoja on reilusti. Rannalta onkin helppo löytää täydellinen merinäköalalla varustettu telttapaikka. (Telttoja tosin pystytetään vieri viereen jopa niin lähelle, että naapuri saattaa kompastella telttanaruihisi…)
Kahvilan läheltä löytyy pieni valkoinen rakennus, jossa on vessat (ja vessoissa paperia!) sekä käsienpesualtaat ja astioiden pesemiseen sopivaa hanavettä. Juomavettä rannan välittömässä läheisyydessä ei virtaa, joten sitä kannattaa tuoda mukanaan (kioskissa on vettä kioskihinnoilla).
Pystytin teltan aivan nurmialueen etuosaan. Ilta muuttui yllättäen pilviseksi, ja raskaat pilvet roikkuivat niin matalalla, että tuntui kuin olisi seissyt tihkusateessa. Olin suunnitellut juoksevani Veggenille illan riemuksi, mutta siinä kelissä ei ollut mitään asiaa vuorille, eikä siellä mitään olisi nähnytkään. Pistin sen sijaan kynttilälyhtyyn tunnelmaa ja vatsaan retkiruokaa. Päivän sortsikeli oli muuttunut niin hyytäväksi, että untuvatakki tuli tarpeeseen.
Hauklandin ranta oli harvinaisen rauhallinen, vaikka illan mittaan parkkipaikka täyttyi ja rannalle oli kohonnut useita telttoja. Siirryin valmistautumaan aamun seikkailuun jo varhain ja suoristauduin makuupussiini. Mietin että mikä ihme siellä kilkattaa, kunnes tajusin että ääni tulee vuorilla pyörivien lampaiden kaulapantojen kelloista. Kili-kili-määääh … kili-kili-määäh … Kuin suloinen tuutulaulu. (Harkitse korvatulppia, jos äänet häiritsevät!)
Veggenin huipulle patikoiden ja polkujuosten
Polku Veggenille starttasi Uttakleivin puoleiselta rannalta. Uttakleivillä on leirintäalue ja pysäköinti rannalla on maksullista. Polku lähtee ennen leirintäaluetta olevan kioskin takaa halkomaan syvänvihreää nurmikenttää, jolla maleksii lampaita. Polku oli tässä vaiheessa hyvin selkeä ja helposti havaittavissa.
Lyhyen nurmipätkän jälkeen polku tuli vuoren juurelle eli suunta oli tästä eteenpäin ylös. Polkua on hankala huomata, eikä sitä ole merkitty. Jos lähtee kapuamaan väärästä paikasta ylöspäin, saattaa päätyä möyrimään pystysuorilla suurilla kivenlohkareilla ja niiden välisissä soistumissa sekä roikkumaan märissä pajupuskissa, jottei putoaisi vuorelta. (Samalla voi sadatella isoon ääneen miten norjalaisten helppo reitti on varmaan juu norjalaisille helppo!) Eli: katso tarkkaan mistä polku lähtee – kyllä se siellä on, vähän siitä oikealle, mihin nurmikentän halkaiseva polku päättyy.
Selviydyttyäni vetisestä vertikaalikauhusta ja koko reitin ensimmäisestä nousuosuudesta, polku saapui vuorten väliselle satulalle. Vasemmalla kimalteli ovaalinmuotoinen sininen järvi. Tästä eteenpäin polku kohti Veggenin seuraavaa rinnettä aina ylös asti oli sekä näkyvämpi että helpompi kulkea. Satulalla pystyi hetken aikaa juoksemaan, kunnes rinne jyrkkeni jälleen ja piti siirtyä tunkkailemaan. Kakkosrinteessä oli jonkun verran irtonaisia kiviä ja valuvaa soraa, mutta yhtään varsinaisesti vaikeaa kohtaa siinä ei tullut vastaan. Ruohoa mussuttavia söpöjä lampaita lyllersi vastaan sitäkin enemmän. Joissain kohdin rinteen yläosissa polku kulkee ilmavasti melkoisen läheltä pystysuoraa seinämää, mutta jos korkeat paikat ahdistavat, ne voi kiertää kauempaa.
Lopulta kakkosrinne päätyi Uttakleivin puoleiselle huipulle, josta avautuivat mielettömän hienot näköalat merelle ja valkealle rannalle. Onnekkaat voivat myös nähdä uljaita kotkia liitelemässä ovaalinmuotoisen järven yllä vuorten välissä ja katoavan ylös pilviin!
Ylhäällä polku kääntyi vasemmalle ja jatkui leveällä harjanteella koko matkan vuoren Hauklandin puoleiselle huipulle. Harjanne oli helppoa ja tasaista juosta, ja maisemat juostessa kuin unelmaa. Harjanteen toisessa päässä odotti Veggenin huippu kivikasoineen.
Aamu oli ollut yhä hyvin pilvinen, mutta optimistina olin silti lähtenyt vuorelle. Kun saavuin huipulle, pilvet peittivät koko maiseman valkoiseen harsoon. Näkyvyys romahti kymmeniin metreihin ja tuuli yltyi navakaksi. Mietin aikani pitäisikö vain kääntyä takaisin ja tulla hyvän sään aikana pois vuorelta, jos vaikka oli myrsky tulossa. En ollut huomannut tarkistaa sääennustetta ennen lähtöäni, vaikka se pitäisi aina vuorilla liikkuessa muistaa tehdä, vaikka vuoret olisivat ihan pikkuisia vuoria.
Istuin ison kiven juurelle nakertamaan suklaapatukkaa ja miettimään seuraavaa siirtoa. Yhtäkkiä huipulle saapui pari muutakin patikoijaa. Koska näyttivät paikallisilta (tai ainakin norjalaisilta) päättelin ettei ainakaan mitään vaarallista myrskyä ollut matkalla juuri siihen pisteeseen missä istuin. Päätin jatkaa suklaan mutustelua ja odottaa sään selkenemistä, jotta näkisin maisemat huipulta. Ja pitkän odottelun jälkeen pilvet kuin ihmeen kaupalla katosivatkin (samoin muut ihmiset).
Näkymät Veggenin huipulta sinisen taivaan paljastuessa olivat käsittämättömän hienot. Valkoiset hiekkarannat ja välkehtivä meri, dramaattisia vuorenhuippuja silmänkantamattomiin. Kiire ei vaivannut vieläkään, joten istuin pitkään vuoren seinämän reunalla (en missään vaarallisessa kohdassa) ja mietiskelin, meditoin ja olin vain läsnä. Siinä on jotain maagista, kun on vuorella yksin. Täydellistä rauhaa ja ajan pysähtymistä. Sekä taivaan uljaita kotkia!
Lähdin laskeutumaan alas vuorelta vasta myöhään iltapäivällä. Huipulta takaisin Uttakleivin rannalle ei kestänyt edes puolta tuntia – paluumatka sujuu ripeästi, kun jalassa on polkujuoksutossut ja pysyy oikealla polulla!
Loppupäivän aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, ja mittari näytti jälleen hellelukemia. Vuokrasin SUP-laudan ja lilluin turkoosin veden päällä ympäri lahtea. Hidas melominen oli kuin mukavaa venyttelyä useamman vuorenhuiputuksen jälkeen.
Hauklandin ranta oli niin kaunis ja viihtyisä, että olisin voinut telttailla siellä useita päiviä. Loma lähestyi kuitenkin loppuaan, joten viimeisten silmäysten ja huokausten jälkeen oli aika siirtää ilta-aurinko auton takalasiin ja kaasuttaa kohti Henningsværin kalastajakylää ja Festvågtinden-vuorta!
