Ruotsin Lapin Abisko on suosittu retkeilykohde ympäri vuoden. Abiskosta pääsee useille päiväretkille ja pitkille satojen kilometrien vaellusreiteille. Vaikka kuuluisin vaellusreitti on Kungsleden, kaikkein upeimmat maisemat löytyvät sen ympäriltä.

Suunnittelin elokuun lopun pitkän vaelluksen sen mukaan mitä halusin nähdä, ja aloitin retken Kårsavaggesta Abiskon kansallispuistosta. Puolivälin kohokohdat olivat Mårmastugan ja Mårmapasset, Unna Reaiddávággi, Unna Räitastugan ja Reaiddájávri sekä Sielmmavággi. Näistä näin ensimmäisen ja viimeisen. Loppuvaellukselle jäivät Unna Allakas sekä Kungsleden ja Abiskon kansallispuisto.

Abiskon 170 km vaellus elokuussa

Ruotsin Lapin elokuun lopun vaellus piirtyi kolmen kohteen ympärille: Kårsavagge, Mårmapasset ja Unna Reaiddávággi sekä Unna Allakas. Yhdistin pisteet kartalle, ja niistä syntyi 170 kilometrin mittainen rengasreitti:

Abisko – Kårsavagge – Abiskojaure – Áhpparjávri – Aliseatnu – Mårmastugan – Mårmapasset – Vistas – Stuor Reaiddávággi – Sielmmavággi – Tjäktja – Alesjaure – Unna Allakas – Gamavuopmi – Abiskojaure – Abisko

Unna Reaiddávággi jäi toiseen kertaan, vaelsin kelin takia Stuor Reaiddávággin ja Nallon ohi Sielmmavággiin. Koko vaelluksen kesto oli 6 päivää ja 5 tuntia – kolmen tunnin iltavaellus tulopäivänä ja parin tunnin aamupatikointi lähtöpäivänä.

Retki oli pitkä ja kuvasin niin ahkerasti, että vaelluskertomus on kolmessa osassa. Tässä kokemuksia vaellukselta Áhpparjávrilta Mårman ja Nallon kautta Kungsledenille Tjäktjaan. Vaellusreitti oli merkitty maastoon Áhpparjávrin ja Mårmastuganin välillä sekä Vistastuganin ja Nallostuganin välillä.

Lue myös ensimmäinen osa: Abisko 170 km vaellus - Kårsavagge

Vaellus Ruotsin Lapissa – Áhpparjávrilta Aliseatnu-jokea itään

Aamu valkeni kirkkaana ja tyynenä Àhpparjávri-järvellä. Ensimmäiset auringonsäteet värjäsivät Kåtåtjåhkkån huiput vaaleanpunaisiksi viiden aikaan elokuun viimeisellä viikolla. Järven pinta oli kuin suunnattoman kaunis peili, josta vuoret heijastuivat.

Pystytin retkikeittiön teltan viereen ja kuuntelin täydellistä hiljaisuutta, jota ei rikkonut edes linnunlaulu tai sirkan siritys. Kylmän yön jäljiltä varpuja peitti hento kuura. Kahvin äärellä sain ihailla vielä hienoja usvakiehkuroita, jotka lipuivat hitaasti järvellä.

Kuten illalla arvelin, teltta oli kuin märkä rätti. Áhpparjávrin pohjoisranta kasvoi pajua ja maaperä oli kostea. Telttapaikkani oli varjon puolella, eikä tuullut lainkaan. Ravistelin ja pyyhin telttakangasta, mutta painavahko mytty siitä jäi kannettavaksi.

Sukelsin tiheiden pajujen reunustamalle polulle varttia yli seitsemän. Puskat olivat märkiä, kohta myös vaellustrikoot. Sauvoista oli lähinnä riesaa, kun jäivät kiinni pensaisiin. Pusikkoista kosteaa rinnettä riitti pitkän matkaa, hyvä etten ollut illalla jatkanut vaeltamista pidemmälle.

Pitkospuita oli rakennettu kosteiden ja pajukkoisten rinteiden yli useita kilometrejä. Laudat olivat paikoin huonossa kunnossa, ja lankut poikki juuri puron kohdalla. Kulkeminen oli silti ihan sunnuntaikävelyä verrattuna vaikkapa Sarekin vaelluksen puskissa rämpimiseen.

Ennen Bieggaluoppal-järveä maasto muuttui matalaksi varpukasvillisuudeksi ja polku kuivaksi. Järven rannalla olisi ollut hulppeita telttapaikkoja mistä valita.

Vedenpinta oli yhä peilityyni, ja rantakalliot kutsuvia. Jätin rinkan kiven juurelle ja kipusin kallioille nauttimaan hetkestä. Hetken meditaatio rauhoittaa mielen ja karkottaa stressaavat ajatukset, jos niitä kävellessä putkahtaa päähän.

Jatkoin matkaa lempeästi kumpuilevaa laaksoa pitkin. Kaksi poroa jolkotteli ympäriinsä ja seurasin huvittuneena niiden touhuja. Pienet tauot alkoivat tulla tarpeeseen: jalkaterien kipu alkoi aina keskimäärin kymmenen kilometrin vaelluksen jälkeen.

Aurinko porotti täysin pilvettömältä taivaalta ja lämpöä riitti. Aurinkosuojaa sen sijaan ei riittänyt kuin kasvojen tarpeisiin, joten pidin pitkähihaista Arc’teryxin teknistä paitaa.

Alip Honggánjira ja Lulip Honggánjira oli helppo ylittää virtaan aseteltuja isoja kiviä pitkin. Jälkimmäinen valui hienona vesiputouksena Hongán ja Gielascohkkan rinteitä. Kirkkaan punaiset horsmat ja heinät reunustivat polkua kohti Vuopmegeachia.

Vuopmegeachi ja Aliseatnon silta

Vuopmegeachin kohdalla polku katosi rehevään metsikköön. Puolitoistametristen kasvien keskellä liplatteli pieni kirkas puro kivien välissä. Lyhyen matkan päässä odotti vähän isompi puro, jonka yli pystyin hyppimään kiveltä toiselle.

Puron jälkeen maisema laaksoon avautui. Polku laskeutui Vuopmegeachin rinteitä alas kohti jokea. Laakson toisella puolella Vierrojohka-joki näkyi kapeana nauhana. Sen takana kohosivat Moarhmmábáktin huiput valkoisine jäätiköineen. Harmitti hiukan, sää muuttuisi kehnoksi heti aamusta.

Saavuin Aliseatno-joelle. Silta oli rakennettu hienoon koskipaikkaan. Joki pauhasi syvänä ja sinisenä pystysuorien kiviseinien välissä.

Sillan kupeessa tulosuunnassa ja auringonpuolella hienot sileät kalliot houkuttelivat evästauolle. Söin aamulla laittamani leivät, sipsiä ja lämmössä sulaneita jugurttimarjoja. Vaelluksen pakollinen tunnepurkaus iski siinä samassa, päästin murheistani irti.

Ihastelin hetken Aliseatnon kuohuja sillalla seisten. Sitten lähdin nousemaan vehreää rinnettä kohti Vierrojohkaa. Maisema ja ilma toi mieleeni heleimmän kesän.

Vaellus Vierrojohkaa pitkin

Polku mutkitteli kumpuilevaa nurmea pitkin joelle saakka. Turkoosina virtaava Vierrojohka kohisi alhaalla jokiuomassa, johon oli alkanut tarttua jo syksyn punaisia sävyjä. Ylempänä jokea näkyi silta ja kaksi pikkuruista hahmoa.

Kun ehdin sillalle, vaeltajat olivat jo tiessään. Pidin tauon joen äärellä. Polku jatkui joen toisella puolella nousten jyrkästi hiekkaista rinnettä. Saavuin poroaidalle ja siirryin portista toiselle puolelle.

Nurmipolku muuttui paikoin kiviseksi. Polun varrella solisi pieniä kirkkaita puroja. Puiden latvoissa näkyi jo ruskan merkkejä. Aivan jokivarressa pajukko oli tiheää, joten kuljin polkua ylhäällä rinteessä. Jossain vaiheessa polku laskeutui aivan vesirajaan rehevien kukkien ääreen.

Puoli kuuden aikaan aurinko alkoi olla niin matalalla, että laakso jäi jo varjoon. Puolivälissä reittiä oli isompi virta, johon aurinko vielä paistoi. Istuin lämpimillä rantakivillä mukavan evästauon ajan.

Hetken matkaa kävelin vielä aivan joenrantaa, kunnes polku nousi ylemmäs rinteeseen. Vierrojohka kohisee tässä kohdassa syvällä kanjonissa kivisten seinien keskellä. Useammassa mutkassa näkyi mahtavia putouksia ja uskomattoman kauniita kiviä ja kallioita.

Loppumatka Mårmastuganille oli tasaista kulkua avarassa karussa laaksossa. Laakson päässä kohosivat Moarhmmábáktin huiput. Pikkuinen mökki näkyi mustana pisteenä jo kaukaa. Maisema näytti uskomattoman hienolta.

Mårmastugan tupa ja kummitustarina

Mårmastugan on pieni kahden hengen suoja Vierrojohkan yläjuoksulla. Sisältä löytyy maksulappuja, jos haluaa käyttää retkeilyrakenteita. Pihalla on kuivakäymälä ja liiteri, kiva nuotiopaikkakin löytyi.

Mökissä oli harmillisesti jo yksi vaeltaja, joten laitoin suosiolla teltan kallioille vähän kauemmaksi mökistä. Viritin narut ja kiilat erityisen huolellisesti, jos tuuli nousisi jo yöllä. Hain vettä kirkkaasta purosta.

Laitoin illalliset teltan vieressä hienoa taivasta katsellen. Pilviä alkoi kertyä Moarhmmábáktin ylle, laskeva aurinko värjäsi ne alapuolelta oranssiksi. Mieleni oli jotenkin levoton, kuin jokin uhka leijuisi ympärillä. Kuin olisin luvatta vuorella. Kuittasin ajatukset ahdistuksena huomisesta Mårmapassetin ylityksestä huonossa kelissä ja kävin nukkumaan.

Keskellä yötä heräsin äkilliseen kovaan meteliin ja kuin riitelyn ääniin. Sydän pamppaillen kurkistin ulos teltasta ja tutkailin hämärää maisemaa. Ei niin mitään. Tuumin nähneeni painajaisia ja kävin takaisin nukkumaan.

Joskus tunnin kuluttua sama kova meteli, kiroilu ja riitelyn äänet tunnistamattomalla kielellä toistuivat. Heräsin taas sydän hakaten ja varmana siitä, että vuorella liikkui väkeä. Hiirenhiljaa tuijotin taas teltanraosta rinteitä ja mökkiä ainakin kymmenen minuuttia, mutta taaskaan mitään tai ketään ei näkynyt.

Olipa ihmeellinen painajainen, tai mitä se nyt olikaan. Mietin loppuyön mitä vuorella olisi ehkä voinut tapahtua muinoin ja mitä kuulemani äänet oikeasti olivat olleet. Uni ei tullut enää silmään.

Kauhean yön jälkeen olin helpottunut auringon noustessa ja päivän valjetessa. Auringonnousu loihti taivaalle uskomattoman värinäytöksen ja pilvimuodostelmat. Sellaiset, jotka kuulemma ennustavat usein myräkkää.

Mårmapasset hurjassa kelissä

Aamulla olisi pitänyt lähteä heti liikkeelle eikä vitkutella, mutta vitkuttelin kuitenkin. Ensin upeita oransseja pilviä kuvatessani ja sitten kamppeiden pakkaamisessa ja tuvassakin piti käydä pyörähtämässä. Lähdin liikkeelle vasta kahdeksalta.

Alkumatka sujui helposti kivikkoista joenvartta kävellen. Takanapäin taivas oli vaaleampi, edessäpäin tummanharmaat sakeat pilvet pyyhkivät vuorten alarinteitä. Moarhmmábáktin ja Moarhmmán jäätiköitä ei näkynyt.

Odotin sadetta Vistasin suunnalta vasta muutaman tunnin kuluttua, mutta tihku alkoi jo yhdeksältä. Garmin väitti optimistisesti, että on puolipilvistä ja sateen mahdollisuus 0 %. Huokasin ja pakkasin kameran pois.

Suunnistin heti pieleen liiaksi vasemmalle, kun piti lähteä nousemaan Vássacohkkan ja Ruomascorrun väliseen satulaan. Oikea reitti löytyi sumusta huolimatta nopeasti. Tässä kohtaa on Mårmapassetin jyrkin rinne, mutta kiipeäminen sujui nopeasti huonossakin kelissä. Päähäni putkahti harhainen ajatus siitä, että Mårman reitti Vistasiin sujuisi tuossa tuokiossa.

Kaikkein kamalin keli osui Mårmapassetin huipulle ja etenkin sen Vistasin puoleisille rinteille, käsittämättömän suurelle rakkakentälle. Tuuli puhalsi niin ettei pystyssä tahtonut pysyä, hyytävä sade piiskasi kasvoihin vaakatasossa. Ja tietenkin oli vastatuuli.

En uskaltanut ottaa kameraa ulos kuivapussista, eipä tosin mitään kuvattavaakaan ollut. Nappasin havainnollistavan kuvan kännykällä kivipellosta. Noin 15 metrin säteellä kiviröykkiöitä, loput sakeaa harmautta. Videopätkästä katselin jälkikäteen, miten myräkkä pyyhki rinnettä alhaalta ylöspäin.

Reitin vaikein kohta oli heti korkeimmalta kohdalta laskeutuminen. Rinne oli paikoin lähes pystysuora ja polku täynnä irtosoraa. Liukastuin ja satutin vähän polvea ja rannetta, kun varjelin päätä ja nilkkoja – niitä ei sovi teloa vaelluksella. Soimasin itseäni, kun piti tieten tahtoen pyöriä retken haastavimmassa maastossa tällaisella helvetinkelillä.

Toinen hankaluus jyrkän rinteen lisäksi olivat valtavan suuret lohkareet huipun ja Vássajávrin välillä. Ajauduin sumussa reittimerkkejä seuratessani ehkä vähän sivuun optimaaliselta reitiltä, ja jouduin kiipeilemään järkäleitten välissä. Tuijotin vuorotellen kompassia ja gepsiä. Mårmapasset murkussa, älyttömin idea koskaan!

Mieleeni muistui elävästi Halti-Kilpisjärvi vaellus ja Salmikurun kauhut. Onneksi Mårmapasset ei ollut ensimmäinen kohtaamani tiukka paikka.

Ei auttanut kuin kulkea eteenpäin yksi lohkare kerrallaan, välillä tuskallisen hitaasti. Yritin pitää riittävän reipasta tahtia yllä, ettei kylmä pääsisi iskemään. Sadevaatteista huolimatta tuntikausien vaellus sateessa saa kaikki vaatteet vähintäänkin kosteiksi. Päivän ruokailut olivat pikaisia taukoja ja sipsikourallisia.

Saavuin vihdoin Vássajávri-järvelle, olin mielessäni jo voiton puolella. Sumussa oli sekin hankala puoli, etten voinut lainkaan nähdä mistä kohtaa järveltä alkava Vássajohka-joki pitäisi ylittää. Suositeltu reitti oli merkitty karttaan järven ja sen itäpuolella olevan pikkuisen järven väliin.

Arvioin muutaman metrin kerrallaan kivikkoa, jotta pääsisin kuivin kengin yli. Toki kengät ja sukat olivat myräkässä kastuneet läpimäriksi, mutta kuitenkin. Joku oli viritellyt eläimen pääkallon sarvineen ison kiven päälle, ehkä reittimerkiksi. Se näytti karmivalta. Toivoin pääseväni nopeasti pois.

Vássajávrin jälkeen kivet muuttuivat pienemmiksi ja kulku kävi helpommaksi. Riemua ei kestänyt kauan, sillä taas piti kiivetä, nyt Vássanjunnjin rinteitä kiertämään. Rinne oli paikoin loivaa, paikoin jyrkempää. Jyrkkyyttä oli vaikea arvioida sumussa, suuntakin tuntui usein väärältä. Paikoin oli kivikkoa, välillä nurmea.

Vássaloamijávri-järveä kohti laskeutuessani tuuli alkoi vähitellen tyyntyä ja sadekin muuttui tihkuksi. Helpotuksen tunne oli mykistävä, kun järvi vihdoin ilmestyi näkyviin sumun keskeltä. Yksi skenaario oli ollut telttailla Vássaloamijávrin rannalla upeassa ilta-auringossa järveen pulahtaen. Tällä kertaa jatkoin matkaani kohti Vistastugania.

Vistasin laakso, Vistastugan ja sauna

Karttaa katsoessani kuvittelin vaeltavani tuossa tuokiossa Vássaloamijávri-järveltä Vistastuganille. Todellisuudessa matkaa riitti vielä kolmen märän tunnin verran. Onneksi sade oli loppunut melkein kokonaan.

Pilvet rakoilivat ja maisema avautui alas laaksoon sekä sen pohjalla kiemurtelevalle Visttasjohka-joelle. Näkymä matalalla laahaavine pilvineen oli tismalleen samanlainen kuin pari vuotta sitten Vistasin vaelluksellani. Ilmankosteus oli myös samaa luokkaa.

Polku oli mukavaa ja loivaa alamäkeä. Tunnin kävelyn jälkeen Vássaloamijávrilta hieno Stuor Reaiddávággin laakso paljastui pilvien alta. Vähän myöhemmin myös Nallo ilmestyi pilvien keskelle.

Vuorilta tulevat virrat olivat lähes kuivia, vain isot ja syvät kiviset uurteet halkoivat rinteitä. Polun vieressä aivan puron äärellä oli kasa luita, komeat sarvet ja tupoittain harmaata karvaa. Siihen oli päättynyt komean eläimen matka.

Ettei liian kuivana pääsisi perille, piti ylittää vielä yksi soistuma tai kurapelto, josta ei mitenkään päässyt yli kuivin jaloin. Tässä kohtaa alkoi tulla hiukan kylmä ja mielessäni kävi ensimmäistä kertaa Vistasin sauna. Päätin tiedustella löylyjä heti tuvalle päästyäni, tänään ei houkuttanut kulkea pidemmälle.

STF Vistastugan sijaitsee samalla paikalla, jonne rakennettiin Kebnekaisen alueen ensimmäiset retkeilyrakenteet, Vistaskåtan. Nykyisessä tunturimajassa on majoitusta 30 retkeilijälle. Vistastugan on hienolla paikalla Visttasjohka-joen äärellä suurien laaksojen risteyskohdassa.

Loppupätkä polkua kulki metsikössä kiemurrellen. Pihamaalle päästyäni joku vieraista astui tuvan ovesta tervehtimään. Sauna oli vielä päällä ja voisin halutessani mennä löylyihin viimeisenä saunamökin vapauduttua. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä – marssin huojuvan riippusillan yli telttailualueelle, laitoin majani pystyyn ja pakkasin saunakassin.

Sauna oli hieno ja löylyt polttavan kuumat. Kyhjötin lauteilla kuin kaksi päivää uitettu koira. Lopuksi siivosin ja hain ämpärit täyteen pesuvettä. Jälkeeni oli saapunut vielä pariskunta, joka pystytti telttaa saunan lähelle. Lampsin puhtaana ja kuivissa lämpöisissä vaatteissa teltalleni, söin vatsan täyteen ja nukahdin minuutissa sateen ropinaan.

Vaellus Mårmastuganilta Vistastuganille kesti melko tarkkaan yhdeksän tuntia. Olin arvioinut matkan kestoksi 7-10 tuntia, joten mitään yllätyksiä karmiva keli ei tuonut.

Aamulla Vistasin laakso oli edelleen paksun usvan peitossa ja taivaalta tihutti pisaroita. Kävin tuvalla maksamassa saunan ja leiriytymisen käteisellä, tupavahti oli ollut illalla vaelluksella. Rupattelimme mukavia. Eilisessä metsikössä oli kuulemma hetki sitten nähty ahma. Kerroin viime Vistasin vaelluksella tapaamistani hirvistä.

Tarkoitukseni oli vaeltaa Unna Reaiddávággi, koska halusin kuvata hienoa laaksoa. Tällekin päivälle sääennuste oli lähes samanlainen: sadetta, tuulta ja pilvistä. Vaihdoin reittisuunnitelman viereiseen helpompaan laaksoon, tulisin kuvaamaan Unna Räitavaggea vielä joskus paremmalla onnella.

Kyselin tupavahdilta Sielmmavaggista. Se olisi suurin piirtein samanlainen kivipelto kuin Mårmapasset. Ja samanlainen kelikin oli luvassa. En käyttänyt yhtä varapäivääni Mårmapassetiin, enkä käyttäisi sitä tänäänkään.

Stuor Reaiddávággi ja Nallo sateessa

Lähdin tarpomaan vasta yhdentoista aikaan kohti Stuor Reaiddávággia sadehame kahisten. Nallo eli Nállu oli verhoutunut matalalla roikkuviin pilviin. Reaiddájávrilta laskeva virta vaahtosi syvässä kurussa. Hieno vesiputous näkyi kauempana edessäpäin.

Ajattelin kuvata harvakseltaan, jottei kameraan pääsisi lisää kosteutta. Testasin säätöjä ja laite korahti saman tien. Enää ei harmittanut niin paljon Unna Reaiddávággin vaihtaminen Stuor Reaiddávággiin. Tästä eteenpäin Kungsledenille asti kuvat on otettu kännykällä.

Nallon laakso olikin hyvin helppokulkuinen: tasaista hyvää polkua joenvartta. Ensimmäiset kolme kilometriä olivat loivaa nousua, loppumatka enimmäkseen tasamaata. Nallon terävä kolmio ilmestyi aina välillä pilvistä avaraa laaksoa hallitsemaan. Nallo on kuulemma hyvällä kelillä helppo huiputtaa, vaikka se näyttääkin hurjalta.

Olin Nallostuganin kohdalla kolmen tunnin kävelyn jälkeen. Nallostugan sijaitsee Kebnekaisen alueella jylhissä alppimaisemissa. Tupien läheisyydessä on vain rajallisesti telttapaikkoja, maasto on kivikkoista.

Nallon tupien jälkeen Stuor Räitavagge kääntyy vasemmalle ja jatkuu aina Kungsledenille Sälkan tuville. Telttailin aiemmalla Kungsleden-vaelluksella juuri noilla main Sälkan pohjoispuolella.

Yksi hienoimmista nähtävyyksistä on Unna Räitavaggen ja Stuor Räitavaggen risteyksessä sijaitseva Reaiddajávri-jäätikköjärvi. Järvi on STF:n mukaan Ruotsin toiseksi korkein jäätikköjärvi, 1506 metriä meren pinnan yläpuolella. Jäi siis ainakin yksi iso sininen syy tulla vielä näille seuduille vaeltamaan, Nallon huiputus voisi olla toinen. Ja tietenkin Mårmapassetin maisemat kolmas!

Nallostuganille päästäkseen olisi pitänyt kahlata matala ja kivikkoinen joki. Jatkoin sateessa vaellusta kohti Sielmmávággia, kun ei ollut tarvetta käydä tuvalla.

Polku lähti melkein saman tien nousuun ruohikkoista rinnettä ja jatkui sitten virran suuntaisena sen yläpuolella tasanteella. Hetken päästä edessä oli jyrkempi nousu nurmirinnettä. Vasemmalle puolella jäi komea vesiputous, joka ryöpsähteli koko matkan tummien liuskekivien reunustamassa kourussa.

Sielmmavággi – pilkahdus sinistä taivasta

Sielmmavággin reitin profiili muistuttaa portaita: ensin jyrkkä seinämä, sitten iso laakea tasanne, ja näitä useampi peräkkäin. Stuor Räitavaggesta kiivettyäni saavuin upealle siniselle nimettömälle järvelle, jota jylhät vuoret reunustivat kolmelta sivulta, Tjäktjatjåkka mahtavimpana. Maasto oli helppokulkuista kivikkoa ja sammalta, koko järven ohi lähes tasamaata.

Järven jälkeen oli nousua muutaman lumilaikun täplittämässä rakkakivikossa. Kuljin purojen oikeaa puolta. Kivet olivat paikoin sateesta liukkaita, mutta rinne ei ollut muuten vaikeakulkuinen.

Seuraava porras lyhyen tasanteen jälkeen oli hiukan hankalampi. Keskellä laaksoa virtasi vettä ja seinämä oli keskeltä kokonaan lumen peitossa, joten piti päättää kumpaa puolta lähtisi nousemaan. Jäiselle pystysuoralle lumelle ei ollut asiaa.

Jatkoin oikeaa puolta ja lähdin kiipeämään jyrkkää kivistä ja soraista rinnettä. Seinämä muuttui kuitenkin hyvin jyrkäksi, ja reitti seuraavalle tasanteelle näytti sen verran vaikealta, että käännyin varovaisesti takaisin alas. Siinä menikin aikaa, alaspäin rinne oli vielä vaikeampi.

Alhaalla katsoin, että leveän virran yli pääsisi kiviä pitkin. Samassa näin kolme vaeltajaa laskeutumassa vasenta reunaa rinnettä alas toisesta suunnasta. Oikea reitti oli siis siellä, lähdin ylittämään vettä.

Vaihdoimme muutaman sanan keskellä virtaa kivillä seisten, kerroin reitistä Nallostuganille ja he kertoivat reitistä Sielmmavaggiin. Edessä oli pieni pätkä luntakin. Vaellus tuntui raskaalta tihkusateessa ja tuulessa. Tänään sentään näki maisemia, toisin kuin eilen.

Kiipesin kivikkoa ylöspäin. Kivirosetteja alkoi näkyä nyt tiheästi, niistä oli tällä reitillä tosi iso apu. Lohkareiden, virtojen ja jyrkkien seinämien takia ihan joka paikasta ei olisi päässyt kulkemaan.

Kuin toiveisiini olisi vastattu, yhtäkkiä sade taukosi ja ilma tyyntyi. Pilvimassat väistyivät ja jopa sinistä taivasta pilkotteli siellä täällä. Olin niin mielissäni, kun sain kulkea hankalimmat kivikot hyvässä kelissä, vaikkei kamera toiminutkaan.

Reitti mutkitteli aikansa ja saapui laakson korkeimpaan kohtaan. Nyt edessä olisi enää pitkä loiva laskeutuminen Kungsledenille loputtomassa kivipellossa. Onneksi maasto alas pienelle järvelle oli oikein mukavakulkuista pientä rakkaa ja nurmea.

Kiersin järven sen vasemmalta puolelta. Järveltä laskee Sielmmánjira-joki Tjäktjastuganin pohjoispuolelle. Kuljin loppumatkan aivan Sielmmánjiran vartta. Pelkkää harmaata rakkakivikkoa riitti noin kolmen kilometrin matkan. Taivaskin oli taas harmaa ja vettä tihutti.

Kungsleden – Tjäktjan lähellä telttailu

Vasta noin viidensadan metrin päässä Kungsledenista kivikko väistyi nurmen tieltä. Näin Tjäktjan tuvat pieninä tummina pisteinä Lulip Muorahiscohkkaa vasten. Lopulta olin taas tutulla Kungsledenilla noin kilometrin päässä Tjäktjan tuvista.

Etsin tasaista paikkaa laittaa telttani pystyyn lähelle jokea. Muutama muukin on aikojen kuluessa parkkeerannut Sielmmánjiran varteen nuotiokivistä ja muista leirimerkeistä päätellen. Päivän vaellus oli 21 kilometriä, nousumetrejä 848 m.

Päivän päätteeksi purin kameran osiin ja laitoin palaset varovasti muutaman vaihtovaatteen joukkoon kuivasäkkiin, ja säkin kainalooni. Ihan vähän harmitti, että retken kurjimmat kelit osuivat juuri haastavimpien ja kuvauksellisimpien osuuksien kohdalle. Mutta sellaista on vaellus. Nukuin sikeästi rankkojen rakkavaellusten jäljiltä.

Áhpparjávrilta Mårman ja Sielmmávággin kautta Tjäktaan kertyi vaellusta reilu 62 kilometriä. Nousumetreistä sai nauttia 2361 metrin verran.

Aamulla heräsin hiljaiselta Kungsledenilta edelleen harmaaseen keliin. Pilvet olisivat kuitenkin väistymässä, päivästä pitäisi tulla kaunis. Kuin ihmeen kaupalla kamerani heräsi eloon vain päivän mökötyksen jälkeen.

Vaelluksen viimeinen reitti alkaisi hyvillä mielin – näkemättä olivat vielä Unna Allakas, Gamavuopmi ja Hoiganjohka, sekä viimeinen Kungsleden-etappi Abiskoon!

Abiskosta vaeltamaan

Useimmat Abiskon reitit lähtevät Abiskojåkka-joelta E10-tien varrelta. Kårsavaggen polun alku on myös Njullan ja Rihdonjiran vesiputousten reitti. Itäpuolelta pääsee Baddosdievalle ja Lapporteniin. Torneträskin puolella tietä on Abiskon kanjoni.

Myös Kalottireitti kulkee Abiskon halki. Kalottireittiä voi vaeltaa Kilpisjärvelle Mallan luonnonpuiston kautta kohti Suomen huippua Haltia ja edelleen Norjaan Reisan kansallispuistoon ja Kautokeinoon asti.

Abiskoon pääsee helposti autolla, junalla ja bussilla Kiirunasta tai Narvikista. Kiirunasta ajaa Abiskoon reilussa tunnissa. Abiskon retkeilykeskus ja Naturum vierailijakeskus sijaitsevat E10-tien ja rautatien vieressä. Naturumilta löytyy infotaulu ja kartta sekä kaksi pysäköintialuetta.

Tien pohjoispuolelle saa pysäköidä silloin, kun majoittuu Abiskon retkeilykeskuksella. Juna-aseman eteläpuolella on iso ja ilmainen parkkipaikka, jossa pitkän ajan pysäköinti on sallittua.

Nikkaluokta vaelluksen lähtöpaikkana

Mårmapasset, Vistas ja Nallo ovat lähempänä Nikkaluoktaa kuin Abiskoa. Vistasin laaksoon pääsee suoraan Nikkaluoktasta lähtevää polkua.

Nikkaluoktasta on lyhyt matka Kebnekaiselle Dag Hammarskjöldsledeniä – myös helikopteri Kebnekaiselle lähtee Nikkaluoktan tunturiaseman vierestä. Dag Hammarskjöldsledenin polulta voi myös poiketa Cievrraláhkuun ja Tarfalaan.

Nikkaluokta Sarri on iso tunturiasema majoitus- ja ravintolapalveluin. Ruoka on hyvää ja palvelu ystävällistä. Päärakennuksessa on myös pieni kauppa, josta saa retkeilytarvikkeita ja pientä evästä. Maksullisia pysäköintialueita on niin lyhyeen kuin pitkän ajan pysäköintiin.

Nikkaluoktaan pääsee helposti autolla ja bussilla Kiirunasta. Kiirunasta Nikkaluoktaan ajaa alle tunnissa. Kiirunaan asti pääsee myös junalla.