Kalottireitti on 800 kilometrin vaativa vaellusreitti, joka kulkee pohjoisen Suomen, Norjan ja Ruotsin rajoja pitkin. Yhtä soittoa koko Kalottireittiä ei tarvitse vaeltaa, vaan sen voi kulkea monenlaisissa osissa.

Suomessa tunnetuin osa Kalottireittiä on Halti vaellus Kilpisjärveltä. Kuljetuin Kalottireitin pätkä lienee kuitenkin Ruotsin Kungsleden Abisko-Nikkaluokta -reitillä.

Vaelsin Käsivarren erämaassa kymmenen huipun kierroksen omia polkuja, ja tein lenkin Kalottireittiä pitkin Kopmajoelta Reisan kansallispuistoon vaelluksen puolivälissä. Kopmajoelta Reisadaleniin Käyränivan laavulle Kalottireittiä on noin 42 kilometriä. Reisan kansallispuiston rajalle Sieimmaan matkaa kertyy noin 46 kilometriä.

Kalottireitti – arktinen vaellusreitti

Kalottireitti (Nordkalottruta tai Nordkalottleden ruotsiksi) on 800 kilometrin pituinen Pohjoismaiden vaellusreitti. Norjan, Suomen ja Ruotsin tunturi- ja vuoristoalueella kulkeva Kalottireitti alkaa etelästä Sulitjelmasta tai Kvikkjokkista, kulkee maiden rajoja ylittäen ja päättyy Koutokeinoon.

Reitin varrelle osuvat Øvre Dividalin kansallispuisto, Reisan kansallispuisto, Abiskon kansallispuisto ja Padjelantan kansallispuisto sekä Suomessa Mallan luonnonpuisto ja Käsivarren erämaa. Kalottireitti on kesäretkeilyreitti, mutta reitillä myös hiihdetään talvisin.

Kalottireitti on merkitty Suomessa enimmäkseen oranssipäisin tolpin, paikoin myös valkoisin tolpin. Norjan ja Ruotsin puolella merkit ovat punaisia. Värillisten merkkien lisäksi on opasteviittoja.

Kalottireitillä on vesistöjen ylityksiä. Isompien jokien yli on rakennettu siltoja. Monin paikoin kahlaamoihin on laitettu kiviä, joita pitkin joen pääsee ylittämään kuivin jaloin. Korkean veden aikaan jotkut ylitykset voivat kuitenkin muuttua haastaviksi.

Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa majoittuminen luonnossa kuuluu jokaisenoikeuksiin. Kalottireitin varrella on myös kattava tupaverkosto.

Kalottireitin etappeja etelästä pohjoiseen

Kalottireittiä pystyy kulkemaan pätkissä. Muutamille osuuksille on helppo päästä ja vaelluksen logistiikan kanssa on helpompaa kuin toisilla osuuksilla.

• Sulitjelma / Kvikkjokk – Kungsleden / Tjäktjavagge (Padjelanta & Stora Sjöfalletin kansallispuisto)
• Singi / Sälka – Abisko (Kungsleden Nikkaluokta-Abisko -reittiä)
• Abisko – Kilpisjärvi (Øvre Dividal, Norja & Kolmen valtakunnan vaellus & Mallan luonnonpuisto)
• Kilpisjärvi – Halti Pihtsusjärvelle (Haltin vaellus)
• Käsivarsi Pihtsusjärvi / Kopmajoki – Reisadalen (Kopmajoki – Saraelv / Sieimma; tämä artikkeli)
• Sieimma – Raisinjärvi (Reisan kansallispuisto)
• Raisinjärvi – Koutokeino

Päästäkseen Kalottireitin Kopmajoki-Reisadalen -osuudelle Käsivarteen, pitää ensin vaeltaa Kopmajoelle tai Somasjärvelle. Näille pääsee joko Suomesta Kilpisjärveltä, tai sitten Norjan Guolasjärveltä. Guolasjärvelle ajetaan Birtavarresta Gorsabruan ohi.

Toiseen suuntaan eli Reisadalenista Käsivarteen pääseekin sitten suoraan tieltä Saraelvistä.

Kalottireittiä Kopmajoelta Reisadaleniin – vaelluskertomus

Saavuin Kopmajoelle Pihtsusjärveltä iltapäivän auringossa puoli kahden aikoihin. Pihtsusjärveltä Kalottireittiä Kopmajoelle on 11 kilometriä. Tupa oli tyhjä ja kello näytti lounasaikaa.

Kopmajoen autiotupa on soma kuuden hengen mökki lähellä Suomen ja Norjan rajaa sekä Somasjärveä. Hienojen hiekkadyynien Valtijoki alkaa kivenheiton päästä. Pihassa on jätteiden lajittelupiste, puuvaja ja kuivakäymälä.

Goapmajohka virtaa tuvan länsipuolella, suuntasin hakemaan vettä keittoon ja kahviin. Joen tilalla oli pelkkä kivinen uoma. Onneksi kauimmaisessa urassa lirui sen verran vettä, että sain täytettyä vesipullon.

Lounaan lomassa lueskelin tupakirjan merkintöjä ja laitoin omatkin terveiset vihkoon. Palaisin Kopmajoelle muutaman päivän päästä Reisan kansallispuistosta. Syrjäinen Kopmajoen mökki ja hiljainen seutu olivat hurmanneet jo pikaisella visiitillä, jatkoin matkaa hivenen haikein mielin.

Kopmajoki – Somashytta, 4 km vaellus Suomesta Norjaan

Kopmajoen autiotuvan takaa jatkui leveä sorapolku kohti jokien halkomia kumpuja. Kuivan kauden jäljiltä sai talsia enimmäkseen kivisissä urissa. Leveät joet virtasivat sentään. Askeleiden alle riitti virran yli kiviä.

Reilun kilometrin vaelluksen päässä seisoi harmaantunut poroaita, pitkänä kuin Kiinan muuri. Kartallakin poroaita jatkui molempiin suuntiin Suomen rajoja myötäillen, vaikka kuinka pitkälle.

Rajapyykin keltaiseksi maalatut kivet erottuivat ruskean heinikon keskellä jo kaukaa. Astelin Suomesta Norjaan ja mietin Pohjoismaissa asumisen hienoutta.

Kilpisjärveltä kun ajaa kohti Yykeänperää, maisemat muuttuvat melko lailla sormia napsauttamalla. Täällä muutosta ei niin huomannut – sama mönkijänura jatkui halki syksyisen tundrakasvillisuuden Somashyttalle asti.

Somashytta on neljän hengen autiotupa, johon pääsee ilman avainta. Tuvalta pääsee laskeutumaan Rahpesjohkalle, joka on helppo kahlata. Rinteessä on mukavia tulipaikkoja ja teltankin saa pystyyn kauniiden maisemien viereen.

Pihamaalla lojui kuollut lintu, pysähtynyt tunnelma ympäröi Somashyttan pihamaata. Kurkin sisään ikkunoista, tupa oli luultavasti tyhjä. Pidin enemmän Kopmajoen mökistä.

Kalottireittiä Guolasjärven ja Haltin ohi

Somashyttalta vaellus jatkui tunturimaisemissa Rahpesjohkan vartta kohti Coalbmejavrrit-järviä. Maisema alkoi kumpuilla enemmän aivien lähestyessä. Seutu näytti karulta ja erämaiselta.

Rahpesjohka tekee 90-asteen mutkan parin kilometrin päässä. Kahlaamo on leveässä ja kivisessä kohdassa. Matalan veden aikaan kenkiä ei tarvinnut riisua tässäkään joessa.

Vasemmalla puolella Nealgecohkkan ja Háldi Nuorttamus Cohkkan takana kohosi muuta maastoa korkeammalla Raisduottarháldi – ja Suomen oma korkein kohta Halti. Keväällä menin hiihtäen Haltille.

Oikealla puolella Kalottireitin myötäisesti kulki Reisan kansallispuiston raja usean kilometrin matkalla. Jeartneoaivin kohdalla matkaa kansallispuiston rajalle oli alle kaksi kilometriä. Siitä olisi voinut oikaista Cárajávrille ja Saraelvalle ja jatkaa Nordkalottstualle.

Coalbmejávrrit-järvien rantapenkereellä maa oli tasaista ja kivetöntä nurmea. Ilta-aurinko kultasi tunturimaiseman uskomattoman lämpimin sävyin. Istuin kiville juomataukoa pitämään ja olin kahden vaiheilla, pystyttäisinkö teltan ja pulahtaisinko uimaan.

Saraelviin oli opasviitan mukaan vielä 30 kilometriä, joten matkaa oli syytä jatkaa. Lämpimässä ja aurinkoisessa illassa vaellus olisi joka tapauksessa mukavaa.

Polku oli tasaista ja helppokulkuista. Sorapolkua ja mönkkärin uraa olisi ollut tylsääkin talsia, jos maisemat eivät olisi näyttäneet niin hienoilta. Tasamaa alkoi vähitellen nousta loivasti Unna Gulpo-oaivvasin ja Stuora Gulpooaivin rinteitä.

Aurinko alkoi painua mailleen, punainen vaihtua sinisen sävyihin. Guolasjärvi jäi juuri sen verran kumpareiden taakse, ettei Kalottireitiltä järveä pystynyt näkemään. Biedjojohkan hopeinen nauha sen sijaan pilkisteli yhä tummenevassa rinteessä.

Coalbmejavvrit-järvien jälkeen kovin hyviä telttapaikkoja ei ollut tullut vastaan. Oikeastaan maasto oli muuttunut yhä möykkyisemmäksi ja kosteammaksi matkan edetessä. Rinnekin oli jyrkkä.

Suunnittelin leiripaikaksi Skaidecohkkan lounaiskulmaa, jossa polku kulki kahden pienen järven vierestä. Järvien välissä virtasi Ciknajohka-joki, ja raikasta vettä olisi saatavilla. Kiirehdin askelia, ettei tarvitsisi pimeässä pystyttää telttaa.

Saavuin hämärässä ensimmäiselle järvelle. Ranta oli pelkkää suota, pajua ja lätäkköä. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Onneksi suo muuttui vähitellen kuivemmaksi maaksi seuraavan järven kohdalla.

Toisen järven rannat olivat jyrkkiä ja kivisiä. Jouduin vaeltamaan järven toiseen päähän ennen kuin löysin parin metrin levyisen ruoholaikun, jonka keskellä ei töröttänyt terävä kivi.

Teltta oli seikkailullisesti taas hieman vinossa, mutta nukuin sikeästi lämmin retkiruoka vatsassani reilun 32 kilometrin vaelluspäivän jälkeen.

Aamuauringossa Kalottireitillä

Syyskuun puolivälissä aurinko nousi paikallista aikaa kuuden maissa. Yritin nousta itsekin. Teltan vieressä lepäsi hieno tasainen kivi, joka toimi keittiönä, pöytänä ja penkkinä.

Valossa näki vihdoin, miten hienoon paikkaan oli iltahämärässä päätynyt. Järven vesi oli suhteellisen kirkasta, mutta pohja soinen ja mutainen ja teräviä kiviä täynnä. Olin haaveillut pulahduksesta, mutta uimareissu sai jäädä väliin.

Lähdin vaeltamaan Kalottireittiä Skaidecohkkaa kiertävää polkua. Upean punainen maaruska helotti valtoimenaan rinteissä. Heitin rinkan pitkälleen varvikkoon ja loikkasin itse perässä. Oltiin taas ruskavaelluksen ytimessä.

Vuoret ilmestyivät maisemaan, myös lumilaikkuja näkyi kauempana. Buntadalen ja Ruvdnagorsa vetivät syvät uurteet kallioon. Niiden takana loiva U:n muotoinen Áittásvárrin ja Gahperuksen välinen satula toi mieleen Ruotsin Abiskon Lapportenin.

Nämä kaukaisemmat maisemat sykähdyttävät mieltäni enemmän, kuin näköalapaikat, joille voi helposti kävellä parkkipaikalta. Tai maisemat, jotka pitää jakaa kymmenien tai satojen muiden ihmisten kanssa. Syrjäisemmässä paikassa voi helpommin kokea olevansa osa maisemaa ja luontoa. Luonto avautuu eri tavalla.

Kalottireitin polku kiertää Skaidecohkkan länsipuolelta korkealla rinteessä. Hassua miten kartalla matka näyttää niin lyhyeltä, mutta sitten todellisuudessa yhtä tunturia tai vuorta saa kiertää tuntikaupalla.

Ennen Meahccevárria rinteessä virtasi nimetön puro, joka saa alkunsa Skaidecohkkan huipun tuntumasta. Kirkasvetisen puron yli pääsi helposti kiviä pitkin.

Puron uoman vierestä voisi nousta helposti suositun retkeilykohteen eli Skaidecohkkan huipulle, ja laskeutua Reisadalenin puoleista rinnettä. Halusin kulkea koko Kalottireitin osuuden, joten tyydyin Skaidecohkkan hieman 800 metrin korkeuskäyrien alapuolella kulkevaan polkuun.

Pitkä tasainen vaellus tunturiylängöllä päättyi Meahccejohka-jokeen. Meahccejohkan haarat olivat pikkuisia puropahasia. Keskimmäinen päähaara virtasi komeassa liuskekivisessä uomassa, vettä ei tosin ollut nimeksikään. Pidin iltapäivän välipalatauon lämpimillä kivillä istuskellen.

Joen jälkeen polku nousi loivasti vielä noin kilometrin matkan. Sen jälkeen alkoi pitkä laskeutuminen Reisadalenin laaksoon. Rinteessä oli pieni lampi ja hyvää tasaista maastoa leiriytymiseen.

Vähitellen Reisadalen ja sen jyrkät seinämät alkoivat avautua Skaidecohkkan rinteiltä. Kilpisjärvellä lehdet olivat enimmäkseen varisseet puista, ja ajattelin missanneeni Reisan ruskan. Koivut loistivat kuitenkin jo kauas keltaisina ja oransseina, ruska näytti olevan parhaimmillaan.

Sarafossen

Polku sukelsi tiheään koivikkoon ja mutkitteli siellä paikoin jyrkkiäkin rinteitä alas. Sarafossen on suosittu vesiputous, joka sijaitsee aivan Kalottireitin varrella. Poikkesin polulta ja kävin Sarafossenin ylärinteellä, jonne on kyltiltä 250 metrin polku.

Sarafossenin ylemmällä tasanteella on telttapaikka, jossa olin alun perin ajatellut yöpyväni. Aikatauluni oli mennyt hieman toisin kuin olin suunnitellut, ja päivää oli vielä pitkälti jäljellä. Vaeltaisin vielä lähelle Reisan kansallispuiston rajaa illaksi.

Sarafossen (Saragorzi, Saarakurkkii) on uskomaton pystysuoraisten seinämien rotko, jossa vesi ryöpsähtelee syvällä kalliossa tummia liuskekiviä pitkin. Jätin rinkan kalliolle ja könysin myös näköalapaikalle.

Ylärinteeltä polku laskeutui melko jyrkästi alemmalle tasanteelle, josta näkee eri puolilta rotkon syvyyksiin. Kuvista ei jotenkaan ollenkaan hahmota, miten huikean syvä kanjoni on.

Sarafossenin tasanteella näin vilaukselta kaksi päiväretkeilijää. Olin viimeksi tavannut muita ihmisiä useita päiviä sitten jossain Käsivarren Saarijärven kohdilla, jossa lähdin vaeltamaan omia polkujani. Koko Kalottireitin osuudella ketään ei ollut näkynyt.

Tasanteelta Kalottireitti jatkui hyvin jyrkästi alaspäin tiheän metsän keskellä. Laskeutuminen kävi polviin, jotka olivat saaneet aimo annoksen rinnejumppaa jo Käsivarren erämaassa. Vähän kuuden jälkeen paikallista aikaa saavuin hiekkatielle, jossa oli Kalottireitin opasviitta.

Ovi Raishiin & Nordkalottstua

Puolen tunnin kävelyn jälkeen tien varressa oli iso opastetaulu. Mollisfossenin kuuluisa vesiputous odottaisi 19 kilometrin päässä. Imofossenin vesiputoukselle oli matkaa 32 kilometriä, se olisi huomisen matka.

200 metrin päästä polkua ylöspäin olisi löytynyt Ovi Raishiin. Ovi Raishiin (kirjaimellisesti portti Reisan kansallispuistoon) on Reisan kansallispuiston luontokeskus. Luontokeskukselta löytyvät vapaasti käytettävät nuotiopaikat ja katokset, wc: sekä tietoa alueesta ja vaellusreiteistä.

Nordkalottstua (Halti National Park Centre) sijaitsee myös ylemmällä reitillä samassa paikassa kuin Ovi Raishiin. Nordkalottstua on neljän hengen tupa, jonne pääsee tavallisella DNT-avaimella.

Jatkoin hiekkatietä eteenpäin käymättä vierailukeskuksessa. Sieimmaan olisi vielä 9 kilometriä, eli reilun parin tunnin tai kahden ja puolen tunnin patikointi. Aurinko laskisi noin 20 minuutin päästä. Toki auringonlaskun jälkeen on vielä tunnin verran valoisaa aikaa kävellä.

Suurin piirtein sillä kohdalla, missä Ovi Raishiin ja Nordkalottstua sijaitsevat, hiekkatie saapui joen rantaan ja muuttui poluksi. Tähän oli noin kolme kilometriä Sarafossenin ylätasanteelta. En tiennyt yhtään, milloin ensimmäinen sopiva telttapaikka tulisi vastaan, joten laitoin taas jalkaa toisen eteen.

Vaellus Kalottireittiä Reisaelvaa pitkin

Vaikka polku kulki aivan joenrannassa, se kulki tiheässä metsässä. Metsässä oli jo hämärää, ehkä vähän aavemaistakin. Onneksi polku ei ollut mitenkään vaikeakulkuinen.

Hämärä alkoi laskeutua toden teolla ja pusikko aina vain jatkui. Tavoitteeni oli ollut ehtiä jopa Sieimmaan asti, mutta olin varautunut leiriytymään johonkin polun varteen. Yhtään teltanmentävää koloa ei vain ollut vielä löytynyt.

Yhtäkkiä huomasin ruohokattoisen rakennelman – laavu! Käyränivan kohdalla oli tosiaan katos penkeillä ja pöydällä, nuotiopaikka, hyyskä ja iso tasainen alue teltalle. Kartastani en ollut laavua huomannut eikä laavusta ollut tietoa infokyltissäkään. Se ilmestyi kyllä kreivin aikaan.

Otsalampun valossa pystytin teltan ja istuin tyytyväisenä rantapenkereelle illalliselle. Hieman täpäriä leiriytymisiä oli riittänyt jokaiselle illalle.

Metsän pimeydessä alkoi kuulua moottorin ääntä ja huutelua. Sammutin otsalampun ja kuuntelin hipihiljaa. Jokea pitkin ajoi moottorivene kyydissään kaksi miestä, jotka pysähtelivät joen mutkiin. Reisaelva-joessa kalastus oli tiukasti kielletty kyltein, ehkä olivat paikallisia erivapauksin.

Aamu valkeni Käyränivan laavulla kirkkaana ja tyynenä. Olin kiitollinen tämänvuotisen syysvaelluksen keleistä, parempia ei voisi toivoa.

Pakkasin laavun naruilla kuivuneet vaellusvarusteet rinkkaan ja suuntasin Kalottireitille kohti Sieimmaa. Reisan kansallispuisto ja laakson väriloisto odottivat vaeltajaa!