Luontoseikkailu keskellä arkista työviikkoa laittaa aivot uuteen asentoon. Kun aika on kortilla, lähiluonnon voi kokea uudella tavalla. Päiväunissani olen jo kiitänyt satoja kilometrejä yli tunturien pieni reppu selässäni, nyt oli aika kokeilla, miltä juoksuvaellus oikeasti tuntuu. Nuuksion kansallispuistoon suhauttaa Helsingistä alle tunnissa, ja helpon saavutettavuutensa takia se sopii loistavasti aloitteleville retkeilijöille eteläisessä Suomessa. Vaikka Nuuksio onkin suhteellisen urbaani luontokohde, puistossa on paljon hienoja koskemattomia aarniometsiä ja rämeitä, jylhiä kallioita ja jyrkänteitä, sekä kimaltavia järviä ja lampia. Onnekas ja tarkkasilmäinen kulkija saattaa myös bongata hämärän aikaan pikkuisen liito-oravan!
Valmistautuminen ensimmäiseen juoksuvaellukseen
Helteinen kesäkuu ja valoisat yöt helpottivat retken suunnittelua. Aloitin miettimällä, kuinka pitkän matkan jaksaisin juosta painavahko juoksureppu selässäni, ja etsimällä kartalta sitten valmiita sopivan pituisia polkujuoksureittejä. Nuuksiossa voi telttailla vain merkityillä paikoilla, joten reittivaihtoehtoja ei jäänyt kovin montaa. Lopulta päädyin noin 30 km lenkkiin, jossa illalle tuli parikymmentä kilometriä ennen yöpymistä, aamulle jäisi mukava kymppi. Ehkä hieman torso seikkailuksi, mutta sai luvan kelvata.
Reissun ensisijainen tarkoitus oli testata uusia kevyitä varusteita ja ultrakevyen polkujuoksurepun kanssa juoksemista. Pakkasin mukaan testattavaksi kevyen yhden hengen teltan ja pienen ultrakevyen ilmatäytteisen alustan, kolmen vuodenajan makuupussi oli ollut jo monessa mukana. Ilman telttaakin varmaan pärjäisi kesähelteillä, mutta sitten hyttysverkko ja tarppi tulisivat tarpeeseen.
Kokkausvälineiksi otin litran ultrakevyen kattilan, 100 g kaasun ja Pocket Rocket 2 -keittimen, vesifiltterin sekä tulitikut minigrip-pussiin. Juoksurepussa oli valmiina kaksi kuuden desin pulloa, niiden lisäksi täytin urheilujuomalla kaksi puolen litran lötköpulloa. Lopun tilan repusta täytin kamerasetillä, EA-pakkauksella, suklaa- ja energiapatukoilla, vauhtikarkilla, pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä, sekä retkimuonapussilla. Aamuksi otin vielä pikakahvia ja kaurahiutaleita.
Helteet jatkuivat vuorokauden ympäri, joten vaihtovaatteita ei juuri tarvinnut pakata mukaan. Juoksuasuksi laitoin polkujuoksusortsit (valtavan suuret taskut, joihin voi tunkea tavaraa!), hihattoman topin ja pitkät juoksusukat. Illaksi mukaan lähti kevyt tuulenpitävä juoksutakki ja varmuuden vuoksi ohuet pitkät merinohousut sekä pitkähihainen tekninen paita.
Aina kun lähtee metsään, pitäisi olla kartta ja kompassi mukana. Ajattelin kuitenkin tällä kertaa selviytyä Nuuksiosta pelkän kännykän ja urheilukellon avulla, sillä alue on kohtuullisen tuttu ja mobiiliverkko on hyvä. Sen lisäksi Nuuksiossa ei voi välttyä päätymästä sivilisaation ääreen, kun riittävän kauan kävelee (edellyttäen ettei kävele ympyrää). Kesällä eksymisessä on myös vähemmän vaaroja kuin talvella, jolloin hypotermia voi olla kohtalokas ihan lyhyelläkin retkellä. Älä siis tee kuten minä, vaan ota kartta mukaan!









Polkujuoksua Nuuksion illassa
Lähdin liikkeelle Kattilasta. Kattilan parkkialueelta löytyy usein paremmin tilaa kuin suosituimpien polkujen aloituspisteiltä. Olin luonnollisesti myöhässä aikataulustani, mutta onneksi valoisaa aikaa riittäisi yöhön saakka. Aurinko paistoi yhä kirkkaana puunrunkojen lomasta, kun lähdin kohti Salmea johtavaa polkua. Ensimmäinen pätkä oli päällystetty kivituhkalla. Helppoa mutta tylsähköä juosta. Luonto sen sijaan loisti kesäkuun vihreyttä ja kielot tuoksuivat huumaavasti. Juoksu sujui melko mukavasti, vaikka reppu tuntui hivenen häiritsevältä ja helle sulatti parasta juoksuterää.
Saavuin kalliolle, jolta oli mahtavat näkymät auringonsäteistä kimalteleville Pikku-Parikkaalle ja Iso-Parikkaalle. Sain ystävän kauniista oranssinvärisestä perhosesta, joka laskeutui pohkeelleni ja jäi siihen paistattelemaan päivää pitkäksi aikaa. Otin mallia perhosesta ja istuin kivelle nauttimaan maisemista. Seuraavaksi polku kulkisi vedenrajassa, joten lähdin laskeutumaan kalliolta alaspäin. Vähitellen polku katosi, kallio jyrkkeni, ja eteneminen muuttui enemmänkin kalliokiipeilyksi. Kartalla näkyi edelleen polku, mutta jouduin kääntymään takaisin ja kiipeämään ylemmäs kalliolle. Lopulta löysin pienen selvän polun, jota pitkin pääsin alas polulle, joka kiersi koko järven.
Iso-Parikkaan ympäri kulkevalla polulla oli jonkun verran liukkaita juuria ja muutamia kalliolla könyämisiä, mutta kokonaisuudessaan oikein viehättävä juoksemiseen. Vähän sen jälkeen, kun olin ohittanut keittokatoksen, vastaani tuli koiraa ulkoiluttava nainen. Hän kysyi olinko juuri ollut juoksemassa järven itäpuolen kallioilla. Olin toki? Niin että olinko nähnyt siellä käärmeitä? Huh huh, en ollut. Selvisi, että kyseiset kalliot ovat tunnettuja kyykäärmeistään, ja etenkin näin alkukesän lämpimillä keleillä nuoria kyitä painelee pitkin kallioita. Siellä missä olin juuri loikoillut ja kiipeillyt kivillä. Selkäkarvani nousevat yhä pystyyn ajatellessani asiaa!
Reittisuunnitelmassani oli myös joitain satunnaisia soratiepätkiä, lähinnä siirtymiä polkujen välillä. Vaikka tiellä juokseminen ei erityisen miellyttävää olekaan, matka taittuu huomattavasti nopeammin kuin puskissa rämpien. Yhdessä kohdassa paluu tieltä polulle muuttui hankalaksi. Polun asemesta näkyi vain pusikkoa ja pari rakennusta. Laukkasin siinä karttasovellus kädessäni edestakaisin ja loikkasin lopulta saniaisiin. Jos kartan mukaan siinä oli polku, siinä sitten oli polku. Saniaiset muuttuivat yhä tiheämmiksi ja joka puolella oli suuria kaatuneita puunrunkoja. Onnistuin telomaan sääreni yhteen runkoon sitä ylittäessäni, mutta en jaksanut alkaa paikata verisiä naarmuja. Lopulta polku vain ilmestyi jostain ja aloin seurata sitä.
Polku mutkitteli vihreydessä metsän keskellä. Puusto oli niin tiheä, että metsässä oli aivan hämärää. Kuljin sammalien keskellä mäkiä ylös ja alas. Uusi seikkailujuoksureppuni (tai juoksuliivi parinkymmenen litran joustavalla säkillä) lurusi painovoiman myötä epämukavasti alaselälle, ja enimmäkseen kävelin, jottei mötikkä olisi hieronut selkärankaani ruvelle. Yhtäkkiä takaani kuului voimakas paukahdus. Pysähdyin sijoilleni ja pälyilin korpea. Ensimmäinen ajatus: karhu, seuraava ajatus: ihminen. Kumpikin oli huolestuttava, joten ryhdyin taas juoksemaan. Jostain syystä pelkokerroin ottaa kierroksia urbaanissa ympäristössä, Lapin erämaassa on helpompaa.









Voisi myös kuvitella, että suositussa kansallispuistossa kaupunkien ja asutuksen läheisyydessä olisi helppo navigoida. Nuuksio on kuitenkin täynnä sinne tänne risteileviä pieniä polkuja, joita ei ole mitenkään merkitty. Jouduin pysähtymään vähän väliä tarkistaakseni sijaintia kartalta. Kulku oli hidasta ja vaivalloista. Päädyin jälleen soratielle, joka johti yksityisalueelle. Päätin jatkaa tietä toiseen suuntaan ja oikaista muutaman kilometrin reittisuunnitelmastani. Selkä oli tulessa ja helle uuvutti. Parin mutkan ja metsäpolun jälkeen saavuin Saarilammen telttailualueelle.
Telttailu Nuuksion Saarilammella
Saarilammen telttailualue sijaitsee järven pohjoisrannalla. Alueelta löytyvät nuotiopaikka, halkovaja, pöytä penkkeineen sekä kuivakäymälä. Hyviä telttapaikkoja saa hetken etsiä jyrkästä rinteestä ja tiheästä metsiköstä. Hyttyset lähestyivät sankoin joukoin hikistä nahkaani, joten ajattelin sytyttää tulet ja karkottaa itikat savun avulla. Keräsin sylillisen klapeja nuotiota varten. Samassa muistin, että hellettä oli jatkunut jo ainakin viikon ja maa olisi rutikuivaa. Kännykkä toimi häiriöttä Saarilammella ja metsäpalovaroitus oli nopeasti tarkistettu.
Jos ei tulta, niin sitten teltan pystytys. Alueella oli yksi toinenkin teltta ja rannassa pienellä matalalla kalliolla iso tarppi riippumattojen yllä. Se oli luultavasti Saarilammen paras paikka, jota kadehdin ohikiitävän hetken. Kakkossija löytyi tulipaikasta suoraan alaspäin aivan vedenrajaan, jonne pikkuinen telttani kohosi näppärästi. Alkuperäinen suunnitelmani oli uida ja peseytyä lammessa, mutta en kerta kaikkiaan löytänyt sellaista kohtaa rannasta, josta olisi viitsinyt kahlata paljain jaloin. Ei tosin ollut uikkareitakaan. Mönkään mennyt uiminen vaihtui ruuanlaitoksi. Keitin vettä kaakaoon ja retkimuonapussiin. Kymmenessä minuutissa tekeytyneet ’kasvisnuudelit’ eivät päässeet tällä kertaa jatkoon. Mutta metsän hiljaisuudesta auringon laskiessa voisin nauttia milloin vain. Tuntui kuin olisi kaukanakin kaupungista.
Helle ja poluilla ravaaminen melkein kymmenkiloisen repun kanssa oli vienyt voimat. Kellahdin avonaisen makuupussin päälle ja odottelin ihanaa unta. Uni oli kevyttä ja sai kierähtelemään levottomasti puolelta toiselle. Olin laittanut herätyskellon soimaan aamuviideltä ehtiäkseni ajoissa takaisin kaupunkiin, mutta heräsin jo varttia vaille neljä. Aurinko oli nousemassa ja teltassa oli liian valoisaa nukkumiseen. Lähdin tallustelemaan rantakallioille. Taivas hehkui vaaleanpunaisena, pilvet heijastuivat täysin tyyneltä vedenpinnalta. Usva soljui hitaasti lammen yllä ja vesilinnun kiekaus kaikui pastelliväreissä. Maisema oli kuin unenomainen maalaus. Metsäisessä järviluonnossa on jotain syvää suomalaisuutta. Ehkä siksi koen sen maailman kauneimpana luontona.
Polkujuoksua Kattilaan
Pakkasin teltan ja muut kamppeet tiiviiksi paketiksi takaisin juoksureppuun ja nostin repun selkääni. Selkää särki ja reppu oli aivan yhtä epämukava kuin tullessa. Ei huvittanut juosta kymppiä. Katsoin karttasovelluksesta suorimman reitin Kattilan parkkipaikalle ja lähdin liikkeelle. Upeiden luontokokemusten lisäksi parasta polkujuoksussa ja seikkailujuoksussa on vapaus liikkua omalla tavalla, vauhdilla ja reitillä!









On vapaus rämpiä, vaikka suossa. Tarkoitukseni ei ollut uittaa sukkia pohkeisiin saakka, mutten voinut vastustaa usvaisen lammen rannalla keimailevien tupasvillojen kuvauksellisuutta. Juoksu oli työlästä ja märät sukat hiersivät ikävästi. Kevensin reppua kantamalla jalustaa toisessa kädessä ja kameraa toisessa kädessä. Jossain kannoin varmasti myös kännykkää navigoinnin takia, mutta en enää muista missä. Onneksi matka oli lyhyt.
Ensimmäinen yön yli seikkailujuoksu ei aivan vastannut odotuksia. Suurin ongelma oli painoonsa nähden huonosti istuva juoksureppu. Kameravarusteista tulee kolmisen kiloa lisää painoa, mutta koska kuvaus on iso osa seikkailuharrastusta, en voi sitä poiskaan jättää. Ehkä jossain vaiheessa hankin kevyemmän kameran. Joka tapauksessa omaan selkääni juoksurepun pitää olla tukevampi ja lantiovyöllinen, kun juoksee majoitteiden ja muonan kanssa. Turhaa kamaa oli ainoastaan puurohiutalepussi, vaikka en tarvinnut pitkiä housuja enkä pitkähihaistakaan. Sen sijaan uikkarit ja pyyhkeen pakkaan ensi kerralla mukaan, ainakin hellekeleillä.
Kaikesta huolimatta polkujuoksu- ja luontoseikkailu Nuuksiossa keskellä arkiviikkoa oli hauska kokemus, josta sai virtaa ja iloa moneksi päiväksi. Olen myös hyvin tyytyväinen, että maltoin perusteellisesti testata uusia välineitä lähimetsissä ennen vaativammalle matkalle lähtemistä – näillä spekseillä olisi erämaaseikkailu tyssännyt alkumetreille!